Chapter 6

Matti istui uudestaan.

--Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi tässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta... Sanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi?

Nauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi:

--En siitä vielä ole osannut ajatella.

--No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene minua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon Hemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt.

--Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen.

--En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin.

--Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut.

--Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä tultiin. Pasaselle veneessä puhui ... ei ole sen nuorempi eikä vanhempi asia.

--Ilman luulostaan lienee puhunut.

--Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei somene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut hoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään, joshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei parane siitä, haepa mistä asti hyväsi...

Ei auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata.

--Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi puuhata tupakkaa piippuunsa.

Olipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa saivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi jälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen maalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka ei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan puheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli lähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä.

--Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo pahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja ylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko, kuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille siitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla ... vaan sinua ei ehkä säälitä yhtään...

--Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies ... jo olen itsekin sen huomannut.

--Minkä? selitäpä!

--Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä se nyt jo heittää.

--Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin.

--Siten, että nyt lähtään Hemmolaan.

--No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan mikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit?

--Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen.

--Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja ajatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän näköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla tuulella.

--Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään käymään.

--Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka.

Niin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee Savitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa ruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan.

* * * * *

Kiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan asioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten niissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi maailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria hyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi omista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan, ja tästä hän puhui totisena.

--Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin kulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa parasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi rupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain seuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin se vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan vastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta pitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen, saamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen niin "hyvässä" sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa, kun minä tunnen ne niin perin pohjin.--En tahdo kovin moittia vanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt kelvolliselta... Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut laittavat asioitaan vähän mukavammiksi ... vaan ei käy minun laittaminen--.

Tätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin harvoin.

Ei se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas entinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä olisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei Hintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät pojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan, mutta eivät he paljoa kuulleet.

Pekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän on sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä, vaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät.

Sitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi:

--Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi paljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä.

Ujosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti:

--Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi.

--No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat mielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita.

--Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi uudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä.

--Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän minä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin ... minä tulen lähemmäksi istumaan ... anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi laitetaan kuuliaiset...

Kädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta omaan käteensä ja kysyi:

--Suostutko?

Vastaus oli hyvin hiljainen:

--Suostun.

Siinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä rakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan. Tämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta joutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi:

--Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että ensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli.

--Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet.

--Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi?

--Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin, että minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee...

--Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka.

--Niinpä niin.

--Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman ruuanlaittajan, vai isääsikö odotat?

--Jospa ei sitäkään.

--Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan tai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä.

--Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti.

--Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun minä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin mielessä onkaan.

--Onhan siinä, toisti Pekka.

--Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti.

--Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin, että sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen?

--Mihinkä?

--Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt suostuu häneen.

--Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin?

--Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan.

--Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi.

--Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät. Käy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa.

Juoksujalassa lähti tämä noutamaan.

--En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti.

--Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle siinä tulee, onhan se niin hauskaa.

Jahvi tuli mielissään kenkineen aitasta.

--Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee, pitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa viivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää pyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi.

--No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun pysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää.

--Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se heittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen nauroivat.

--Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti Pekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa karjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on tehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei muuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla puuhassa.

--Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi nauramatta.

Seurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain päättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti jäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän narahdella.

XI.

Puolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä mitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi ruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan.

--En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja huomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan.

--Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin silmiin.

--Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan.

Yhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo katsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen emäntänään lattiata kävelisi.

Syönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta siltänsä se jäi tällä kertaa.

Illan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä teitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä edessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä tee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi epäluuloiseksi.

Pekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään.

Hemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään lupaa heidän nuorten vähän leikkiä.

--Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin.

--Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti.

--Mitä te leikkisitte?

--Oltaisiin 'vesikenkäsillä' ja saisi siinä olla pojatkin joukon jatkona ... ja lupaattehan te, kun minä pyydän?

--No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet taipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin.

--Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä vahvisti Hemmon toivoa.

Tällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka tietävinäänkään Hintin pyynnöstä.

--Vaihda Pekka piippuja, esitti joku.

--En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka tarkastellen piippuaan.

--Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt.

--Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle kulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla kotiin.

--Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle.

--Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka 'kontra' pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka.

Ei Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja korvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia kenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin niiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt, varsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä katselevan ... mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä vapaasti näytellä.

Pasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli saanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle ilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana.

Hemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi:

--Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella.

--Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi Pasanen ja nauraa hörötti.

--Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo leikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule, naapuri, tänne kamariin.

Varmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella irvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja siivosta leikistä.

Kamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että suostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi.

Pasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja sanoi:

--Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut ... mistä sitä yritettäisiin?

--Ei sinne ole pitkiä matkoja ... tuota, mitä sitä kauaksi lähtee.

--Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin.

--Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on ... etkö tuota arvannekin.

--Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo liene tässä emäntänä.

--No arvasitpahan, nauroi Hemmokin.

--Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse olette sille puhunut?

--Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut puhemiehen puolesta.

--Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn tuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin ujostele, esitteli puhemies.

--Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi odottamaan.

--Tuleeko tänne...? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta.

--Huoletta saatte olla, ei tule.

He olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan, yhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa tuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää arvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle kumartaa, sanotaan: "mene ulos, vettä on kengässäsi".

Samaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa, että Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille tuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen.

--Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti.

Tämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän puhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita.

--Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella sulhaisella, sanoi Pasanen.

--Ei saa sanoa.

--Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne puhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään.

Pekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi:

Ollaan pojat iloisia kuin haavanlehti tuulella. Onhan meillä uusi puuha, vaikka ei muille huudella.

--Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua.

--Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin vähän ennen keskustelleet.

--Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna ... vaan tuota, oliko siellä Matti tuvassa, ja mitä ne tekivät?

--Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut, selitti puhemies.

--Vai niin, hyvä... No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti?

--Niinpä luulen, että kyllä se suostuu.

--Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin, näytti vähän niinkuin ... ja mitäpäs siitä ... teetin sille jo uudet kengät ... ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää koettaa miellytellä ... ja ehkäpä se ... onhan se vähän nuorempi, vaan olen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään.

--Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan, onhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen.

--Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin ajatellut ... ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä... Poisko jo lähdet; elä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä puoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. 'Naapurit, olkaa ystävälliset ja yksimieliset', sanotaan 'Hunajan pisarassakin' ... oletko sattunut sitä katsomaan?

--En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan kyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen.

--Onhan se sitä ... vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan?

--Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin kanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon ... vaan nyt pitää lähteä kotia päin.

--Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo.

--Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies.

--No niin kyllä, toisella kertaa ... vaan tuota ... jos vielä ennenkuin lähdet, kävisit Hintille puhumassa.

--Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni tupaan.

Miten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli. Päinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi lauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi.

Kaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään:

Lauletaanpa, nuoret pojat talon kunniaksi, ettei tulis' tämä talo meille tukalaksi.

* * * * *

Uutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana aamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä.

--Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa ajeltaisiin, virkkoi hän nauraen.

--Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti Hemmo.

--Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin?

--En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut ... tuota niin ... saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa puhemieheksi, ja häät pidetään hyvät.

--Jottako tanssittaisiinkin?

--No, tuota ... niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon, myönsi Hemmo.

--Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo.

--Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen kutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa?

--Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä jo tässä emäntänä.

Sulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli niinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti, että meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan.

Hyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan karrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä kuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen Jahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi Jahvi pani niiden joutumiselle kiirettä.

Tyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta lauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun hän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja melkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin pukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni heittämään hyvästiä.

--Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa teille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa kihloissa ja nyt mennään pappilaan.

Mutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti:

--Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? ... ja sinä et saa mennä.

--Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin tulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti.

--Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa.

--Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten isäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin lähteä?

Tähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain ajattelevan.

Kiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään Hemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata, mutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään ja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun rakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä syystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi ilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat.

Naimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan.

--Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti.

--Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin, surkutteli Hintti.

--Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa kouhastelemaan, sanoi Matti.

--Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen.

--Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti.

--Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti.

--Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja minäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne naimispuuhat, ja se olisi hyvä.

Siihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen ja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin erinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin soma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo omituinen tunne, että on siinä toinen.

Taipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja erittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja siksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja toinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain, mutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa löytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja reki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin vahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta nojautumisesta sai vähän puheen ainetta.

Tämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan. Siellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että ne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten varmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset nyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli maksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa mainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen.

Se joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin se saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita, oikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki puhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä kiihoituksena uusia puuhaamaan.

Matin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää mietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä oli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta ja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että sulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän ujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he ilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta sekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa pääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää.