Chapter 5

Hintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se ollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen ja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti:

--En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään, ei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään.

--No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä on hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette pois, tai jos ei, niin minä...

--Ei tuota, kyllä minä menen... Taisit hämmästyä ... en minä tällä kertaa ... pois menenkin.

Äskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja alkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän. Jokohan ei tule mitään ... mutta mitenkä se sanoikaan ... niinhän se taisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota, eipä tiedä, jos vasta sallii ... kun ei pitäne minua vanhana ja jurona, taitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi.

Sillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti kirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan ei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin pääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin pilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi ... porsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista.

No nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja ajatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt kyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen ... ja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle siihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi ... ja ennustuksestako vai mistä se on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin.

Kaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla turvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon--itkuun. Hemmoon päätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin, mitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi lukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja koirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti vielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja janoisena hakemaan juomaa itselleen.

--Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän. Johan nyt ollaan joutavissa!

--Anna olla minun, elä tule.

--Ei mutta, mikä sinulle on tullut?

--Ei mitään, mutta minun pitää päästä kotiin.

--Poisko lähdet? Elä, velikulta, tuota aio. Mikä tästä meidän elämästä tulee: kuka ne lehmät lypsää ja entäs monta muuta?

--Kotiin minun kai pitää päästä, en minä tule toimeen ikävältä.

--No en tiedä sitä, mutta ajattelehan kuitenkin, mikä tästä meidän talon elämästä tulee: minä en kai osaa hoitaa lehmiä, ja tuskin ovat viisaampia toisetkaan.

--Otatte minun sijalleni uuden piian, onhan niitä.

--Niin, mutta mistäs niitä kunnollisia näin keskellä vuotta saakaan. Ja äkkinäinen jos tähän otetaan, niin aivanhan se sotkee koko talouden, ettei se ole sitä eikä tätä, ei puuroa eikä velliä.

Vasten tahtoaankin piti Hintin nauraa Jahvin viime sanoille.

--No eikö se sellaista sitten ole, lisäsi Jahvi. Ja jos vähänkään tulet toimeen, niin ole edes tämä vuosi loppuun. Koetellaan tästä puoleen puuhata jotain hauskaa. Ruvetaan ja miehissä hyvitellään tuota isä-ukkia, jotta tämä elämä saataisiin vähänkään toisenlaiseksi. Ja jospa se saadaankin, kun ukki on leskenä, ja näkyy jo vähän virkeämpi olevankin, kuin kerjäläisen hevonen kesän tultua... Jäänethän toki...

--Jos pitänee sinun pyynnöstäsi olla joku aika, sanoi Hintti rauhoittuneempana ja meni navetalle.

VII.

Savitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden töiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän edellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista vauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle ilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin siivet.

--Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan, ajatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli, että tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut mitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää.

Puolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi hänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä.

Suhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka toisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin.

--Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi, ettet rupea enää kesäksi?

--Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti.

--Suurtako rahaa vain mieli kaipaa.

--Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi.

--Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois sitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule mitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan liikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen ... vieläkin kysyn: eikö tuumalla millään?

--Konstit on monenlaiset, arveli Matti. Minkälaiset lienevät isännän tuumat.

--No sulle suhaun, vaan antaa vielä olla kylälle kuulumatta; olen aikonut, jos se sulle kelpaa: kun palvelet minua niin kauan kuin elän, niin tämän talon rähjän saat vaivoistasi. Esitys on semmoinen, mitä virkkanet?

--Se nyt on jo liika hyväkin, olisiko minussa sen täyttäjää, sanoi Matti. Ja mitä siitä sanoisivat sukulaisenne?

--Vähän niitä onkin, eikä niillä ole mitään virkkamista; yksi sisar, jos se rupeaa pahoittelemaan, niin pistää hänelle satasen, pari ... sillä välttää.

--Entäs emäntä, mitäs hän sanoo?

--Siitä on jo tuumattuna, ei se sille ole outo asia.

--No jos se on teidän tahtonne, niin kyllä kai minä olen tuiki tyytyväinen ja kiitollinen.

--Harvoin olen sanastani peräytynyt, sanoi ukki päätään nyökäytellen.

--Jääköön sitten lähtö sikseen, sanoi Matti iloisena.

--Anna vaan jäädä, ei vierivä kivi ikinä sammaloidu, sen sanon, ja siitä ei sen enempi kellekään tällä kertaa, kuulukoon muualta; kirjat tehdään, milloin sattuu ... ja niinkuin jo sanoin.

Puheen loputtua Matti meni omintakeisesti työpaikalleen. Erikoisemmalta se nyt tuntui kuin ennen. Ajatukset pyörivät kiireelle, niin ettei kirveskään osannut seisahtua oikealle paikalleen, vaan teki hirren kaulaimen sijan liian syväksi.

--Saa-, virkkoi hän tuon huomattuaan.

--keli, lisäsi ääni selän takana.

Matti vilkaisi kupeelleen ja näki Pekan siinä seisovan.

--Mihinkä koski, kun niin kipeästi äänsit? kysyi tulija.

--Ei koskenut mihinkään, mutta tuon hirren salvaimen hakkasin liika syväksi.

--Sitä katsoin jo tullessani, että varsinkoon tuosta tulee kelvollista, kun mies lyöpi kuin seitsemän venäläistä.

--Satuin minä muuta ajattelemaan, selitti Matti.

--Joko sinä sen muutaman asian tiedät, jos lienet sitä ajatellut.

--Minkä asian?

--Sen että Hintti aikoo lähteä Hemmolasta pois ja mennä kotiinsa.

--Minä siitä vähät välitän, sanoi Matti välinpitämättömästi.

--Välitäpä tai, mutta niin kuuluu aikovan.

--Miksikään tuo pois...?

--Hemmo kuuluu sulhaseksi työntäytyvän, niin ei kuulunut sitä sallivan. Ja enkös minä jo sitä arvannut.

--Menköön nyt sille vanhalle ukolle, minä hänestä kaksi välitän, sanoi hän yhtä halveksivasti.

--Mitäs sinä ajattelit?

Matti muutti puhetapansa entiselleen ja sanoi:

--Parempia ajatuksia minulla oli. Ja kun et puhu muille, niin kerron sen heti sulle.

--Jos lienee hyvinkin uutta, kerro tuo jo ilman minua vannottamatta.

Matti kertoi ukin tuumat kokonaan, eikähän ne pitkät olleetkaan.

--No niitä maita! sanoi Pekka lopun kuultuaan. Onnihan sinulle on kukkunut ja kukkuu kuin porokello postin aisassa.

--Ei tiedä vielä, jos ukki vain suunsa mauksi esitteli, epäröi Matti.

--En minä niin luule, vakuutti Pekka. Kyllä se ukki totta puhuu, vaikka sana päivässä tulkoon... Vaan eikö tahtonut ensin rengiksi?

--Kovasti tahtoikin.

--Niinpä minä sen arvasin, ja jos rupesit, niin ei se olisi ottopojakseen tahtonutkaan, olisi vaan antanut sinun olla renkinä.

--Olisipa voinut.

--No ykisemätä se niin olisi tehnyt, vaan kiitä onneasi, kun on hyvästi mennyt.

--Tuleekohan sinulta lähdetyksi muihin seutuihin kesäksi? kysyi Matti.

--Mitenkähän käynee, kun olisi toveria?

--Ole lähtemättä, oleksitaan täällä.

--Mitenhän tässä mietin, sanoi Pekka ja alkoi astua. Lyö vain kovasti, virkkoi hän mennessään, vaan elä niin ajatuksissasi, että liiaksi losauttelet.

--Kuule! minne sinä menet? huusi Matti jälkeen.

--Täällä käyn suutarin mökillä. Miksikä kysyit?

--Ilman vain, että elähän puhu siellä mitään näistä.

--Ole huoletta ja tee työtäsi, sanoi Pekka viitaten kädellään ja jatkoi kulkuaan.

* * * * *

Pasalan pellon takana oli kylän suutarilla huone, jota suutarin mökiksi sanottiin. Suutari naulasi saappaan pohjaa kiinni ja puraisi jokaisen naulan kärkeä, että se paremmin mukaantui purasimen reikään.

--Nytpä uskaltaa istua lähelle suutaria, kun ei ole naskalia kädessä, sanoi Pekka istautuessaan suutarilaatikon viereen.

--Vaan jos tämä vasara sattuu käymään, sanoi suutari naulaa lyödessään.

--Ei sillä ole niin hyvä vahingon syyksi lyödä kuin naskalilla pistää; ja jos lyöt, niin tuolla lestillä väännän otsaasi, että kesken jääpi se kenkä, sanoi leikillään ojentaen Pekka.

--Mitäs minä tämän vasaran kanssa tekisin sillä aikaa?

--Tärköiteleisit siihen naulan nenään.

--Eikös se mene tärköittelemättä? ... katso sinä ... noin!

--Näkyyhän tuo tuonne soluttautuvan. Mutta mitä sinä tuosta naulan kärestä aina maistat, onko se imelätä?

--Jo se toki on niin imelän luipakkata, ettei kiireessäkään malta olla maistamatta, sanoi suutari ja puraisi ilveellisesti naulan kärkeä.

--Kenenkä akan tai muun tytön kengät ne on, kun niin kiirehdit?

--Tuon nämä on Hemmolan piika Hintin, vai mikä emännöitsijä tuo lienee.

--Itsekö se ne teettää?

--Hemmo nämä käski tehdä.

--Eipä vähää pää väärässä niin heränneellä miehellä, kun teetäpäs koppakengät piialle, oli Pekka ihmettelevinään.

--Aivan vaan koppakengät ja vielä hyvät.

--Käskikö naukua panna?

--Ei tuo sitä...

--Panitkos?

--No ehkäpä ne äännähtävät, sanoi suutari ylpeästi.

--Jokos olet minun kenkäni valmistanut?

--Jo minä ne tässä eilen sukaisin.

--Aivan yhtenä päivänä taisit sukaista, vaikka lauletaan, että suutari se kenkäparin viikossa lattiall' nakkaa ja sillä hän elättää lasta ja akkaa: juo ja laulaa ja juo.

Suutari puraisi naulan kärkeä, kapsautti sen sitten osaavalla lailla kiinni ja sanoi:

--Eipä noissa mennyt täyttä päivääkään, ja tuossa on kanssa kohta valmiit.

--Tänä päivänäkö jo valmistat ja viet?

--Niin on mieli mahassa. Ja taas naulan kärkeä puraisi.

--Missä ne minun kenkäni ovat?

--Kyllä minä haen, kunhan tämän lopetan, vein tuonne aittapöksään kuivamasta ... perttanatako naula jupistelet ... osaatko reikääsi.

Naularivi tuli täyteen ja sitten meni suutari kenkiä noutamaan. Sillä aikaa Pekka katsella ramasi suutarin työaseita.

--Siinä on kengät, jotka pitävät veden, sanoi suutari tultuaan. Eikä laukeile ompeleet, saat uskoa. Mutta kyllä se oli tuo kengäsnahka aika junkkaria kokoon menemään: ei joka tekijältä olisi mennyt, ei ... saat uskoa.

--Kyllä mä näen, että hyvät ovat, mutta paljonko se kuromapalkka tekee?

--Olen minä näin hyvästi tehdyistä ottanut puolitoista markkaa, vaan sinulle tutun vuoksi olkoon markkaan kolmeenkymmeneen.

--Ei se paljon olekaan ... ja siinä on lätäkkä ja pätäkkä ja kultaraha välissä.

--Ei sitä ole muutkaan paljoksi sanoneet, ja minä tiedän vaikka takuun antaa, että ompeleet pitää, ei laukeile.

Nyt luuli jo suutari kehuneensa kylliksi, rupesi taas työhönsä ja Pekka äärestä katsomaan.

--Tuolla sinun laatikossasi näkyi olevan paperia, etkö anna, olisin vähän tarvinnut, sanoi Pekka.

--Taataahan siellä olla; mitä sillä tekisit?

--Kirjoittaa hurtelen muutamia sanoja, jos otat ja viet mennessäsi toiselle puolen.

--Kellekä?

--Sille, jolle nuokin kengät.

--Vai Hintille, sanoi suutari naurahtaen. Sinä rupeat sitä ehkä emännäksesi keinottelemaan.

--En minä siitä. Mitä minä emännällä teen yksinäinen mies, kun ei ollut muutakaan joukkoa, selitti Pekka ja meni sitten vähän erilleen muista kirjoittamaan ja se alkoi näin:

--Kuule sinä kiusan tekiä, tiedätkö sinä mitä----nyt on aivan vastikään asijat viukoroineet sille mukalalle että Savitien ukki on ottanu Matin ottopojakseen vaan tätä ei tiedä vielä muut kuin minä eläkä puhu sinäkään, mutta muista se että jos olet Matin vihoittanu niin kyllä sun on nyt heti paras aika lepyttää ja tämä mitä sanon on aivan totta ja jos tämä ei ole totta niin minun nimeni ei ole Pekka.

Suutari näki Pekan lopettavan ja kysyi: Mitä siihen nyt tuli?

--Muutamata laulua se kerran pyyti, niin sen kirjoitin.

--Enpä osaa uskoa, etkö liene muuta kirjoittanut.

--Katso itse, niin uskot kai sitten. Pekka tiesi ettei suutari tuntenut kirjoitusta.

--Kyllä minä kuulen, kun luet itsekin.

--No saman tekevä, ja minä luen laulamalla ... ja sanat kuuluvat suutarin nimeen näin:

Yks' kukka kasvoi laaksoon, joka kauniisti kukoisti, kun minä sitä katsoin tuli kyynel silmiini.

Se muistot syvät nosti sydämeeni surevaan ja muistelemaan johti nuoruuteni aikoja.

Kun sydämeni nuori vielä oli viaton, eikä rasittanut huoli, niin olin murheeton.

Vaan niinkuin kuihtuu kukka, joka maahan tallataan, niin nuori ikän' hukkaan on mennyt kokonaan.

Ja nyt sen kuulit, että se on laulu? Mutta anna tämä Hintille, niin ettei muut näe.

--Kyllä, kyllä. Mutta joko lähdet astumaan? kysyi suutari uteliaisuudestaan rauhoittuneena.

--Niin, kävelen tuonne isompiin taloihin näitä pieksuja voitelemaan. Eikös se ole niin, että mitäs teet, niin tervaa, olipa lusikka tai lapio?

--Niinhän ne sanovat ... ja kyllä niissä ompeleet pitää.

--Pitää kai niin kauan kuin pettää. Eikä muuta kuin hyvästi, suutari naskalinesi! Pekka heitti pieksut olalleen ja alkoi astua.

VIII.

Iltapuoleen sai suutari kengät valmiiksi ja lähti niitä viemään pois. Hemmolan kartanolla hän tapasi Hintin, jolle antoi Pekan lähettämän kirjeen.

--Mikä pulverilappu tämä on? kuka tämän lähetti? kysyi Hintti.

--Pekka sen lähetti, sanoi siihen kirjoittaneensa muutaman laulun, jota olit pyytänyt, selitti suutari.

--Vai laululappu tämä on, minä luulin joksikin pulverilapuksi. Mutta kenelle ne kengät on tehty?

--Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on ... sanoi suutari ja nosti kenkiä korkeammalle nähtäväksi.

--Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun jalastani ole mittaakan otettuna.

--Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan.

--Niin, vaan kuka käski?

--Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari ja meni tupaan.

--Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään, sanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan.

--Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän katsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt ... jokohan ... eiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin ... kuka tiesi ... minunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka vakuuttavinaan ... mitenkähän sitten lieneekään...? Tähän keskeytyi Hintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja samanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän naurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen Hintille virkkoi hän:

--Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin.

--Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia kenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä.

--Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä teetän vaikka sinä mitä tahdot.

--Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti.

--En minä muille ... ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä minun tuumiini ... tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta on sinun, jos minä ennen kuolen.

--Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä kenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle.

--No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä ... ja kun vähän tarkemmin ajattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja kyllä siitä vielä Hinttikin ... tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos tullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä.

Tylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos nuoret! ... vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi...

Päästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun kannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden välistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin kenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset Hemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi ilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä välillä.

Istuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin päätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi.

* * * * *

Hemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa.

--Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi.

Mutta ei hän sanonut menevänsä kirkkoon, eikä tarvitsevansa hevostakaan. Sanoi tulevansa ehkä sinä iltana takaisin ja neuvoi siksi aikaa töitä.

Pojat jäivät aprikoimaan, että mihinkään se nyt meni.

--Eiköhän nyt Marianpäivää vasten ole jossain seuroja, muisteli Ima.

--Niin seurojako, virkkoi Hermanni. Onhan ne. Kuulinhan minä, näen mä, viikolla, että Liitteelässä on seurat, ja suuri veisuutalkoopa kuuluu olevankin.

--No sinneköhän se isä meni ja ei puhunut meille mitään. Onpa se ennen sinne muitakin hätyytellyt, arveli Jahvi.

--Sinne se meni, vakuutti vieläkin Hermanni. Ja katsotaanpahan, onko siijooni kirjavasussa.

Hermanni nouti kirjavasun, jonka myllistivät hakea ylösalaisin, mutta ei sieltä siijoonia löytynyt. Silloin pojat olivat varmat asiasta. Havaintonsa he ilmoittivat Hintillekin ja aprikoivat, menisivätkö he iltasilla kylään huvittelemaan, vai kotonako...

--Ei me lähtä muuanne, silloin kun on kotona näin rauhallinen, sanoi Jahvi.

--Ja minä vien iltamassa sanan toisille, sanoi Hermanni iloissaan.

--Entä jos isäntä tulisi kotiin, niin kävisi samoin kuin viimeinkin kävi, muistutti Hintti.

--Eikä tule, päätti Jahvi. Veisaahan ne yön tarkkaankin ja sitten pyhänä kirkon ajan nukkua köllöttävät. Ei mitään pelkoa. Ja jos pääsee tietoon, että täällä on vähän lystäilty, niin mitä se haittaa. Kun porisee, niin kuunnellaan, jos lyöpi, niin käännellään.

--Niin, ja minä juoksen pakoon, sanoi Hermanni nostellen jalkojansa, niinkuin jo olisi lähtö lähellä.

Ennenkuin Hermanni lähti ilmoittamaan toisille nuorille isänsä poissaoloa, sai hän Hintiltä lisäasiaksi sen, että sanoa Matille kaikessa salaisuudessa, että Hintti on kutsunut käymään.

--Mitä maksat, niin sitten sanon, kiusasi Hermanni.

--Jopahan sinä siinä väsynet.

--No enpä sano, koska et aio maksaa.

--Sinä nyt joutavata. Maksanhan minä, kun sattuu.

--No kunhan lupaatkaan ... vaan niinkö minä sanon, että tulla liitoille?

--Niin, sinä taas ... kun minä sinulle sanoinkin, ethän sinä malta olla äänettä. Sanohan niinkuin neuvoin.

--Ole huoletta, kyllä sanon ja viimeksi, että, että ... kiusoitteli hän vieläkin ja lähti nauraen pois.

--Sanopa nyt miten hyväsi, vaan jos hupiset joutavata, niin suutun sinuun iäksi.

Poika vain nauroi ja meni.

Hintti kääntyi muuanne ja huokasi:

--Voih! kun pitää ihmisen olla niin tyhmä, ettei osaa kirjoittaa.

IX.

Matti oli saanut tiedon.

--Vai nyt käymään, ajatteli hän itsekseen kävellen tuvan lattiaa. Vai jo saisi käydä ... olen jo käynyt käytäväni, ja sillä hyvä... Nyt se siellä odottaa, vaan odottakoon ja pitäkööt huvinsa, en mene. Olisikohan tuo tietänyt, etten ole enää mikään paljas renki. Se Pekka peeveli, jos se on ilmoittanut...

Kaikkea epäilystään ei hän kerinnyt purkaa, kun pistäytyi esille epäiltäväkin, joka oli Pekka.

--Hyvää illan kellukkata, jos kelpaa, toivotti tämä tultuaan. Yksinäsi sinä täällä vain istut. Eikö lähtä kävellä lopsimaan, siellä on niin lupoisa ilma.

--Missä sitä käveltäisiin?

--Tuolla pitkin tietä, ja jospa pistäytään Hemmolassa. Etkö sinä tiedä, sieltähän on Hemmo poissa.

--Kyllä tiedän, vaan en minä nyt...

--Mikä sinun nyt laiskisti? Minä olisin niin halulla kävellyt.

Matti käänsi puheen toisaanne ja kysyi, oliko suutari tehnyt Pekan kengät?

--Näethän sinä, että ne on jo jalassani. Ja mitä sinä niistä, lähdehän kävelemään.

--Ei, vaan puhuitko sinä siellä kellekään minun tähän pääsemisestäni?

--Enkä puhunut.

--Vaan jos sinä olet puhunut, minä vähän niin pelkään.

--No en ole puhunut suutarille enkä räätälille, en niin puukkohamaran vertaa, päätti Pekka nauraen.

--Olet sinä sanonut, koska naurat.

--Nyt kummat tuli! Miksikä se sinua niin peloittaa, että tutkaat kuin hyväkin tuomari.

--Siitä minä olen pahassa luulossa, että Hintti on päässyt tietoon, koska se oli kutsunut minua siellä käymään.

--Sehän hyvä on, riemastui Pekka. Silloin ei kuin saappaat solalle.

--En askeltakaan päätti Matti. Olisi ollut aikaa ennen jo sanoa, vaan eipähän ole sanonut. Nyt vasta, kun sinä ehkä olet ilmoittanut, laittoi kutsumamiehen.

--Eläpäs nyt noin toimessasi. Mikä rikos tuo on, jos on sanan laittanut, ja jos minäkin olisin ilmoittanut.

--Olisi sen ennen tehnyt, mutta eipä ole arvo antanut, kun olen ollut renkinä. Ja mitä sinä menit sanomaan.

--No kuulepas Matti rauhassa, kun minä sinulle selitän. Minä menin päivällä suutariin, niin se oli valmistamassa Hintille kenkiä, joista hän ei kuulunut tietävän mitään, vaan ne oli Hemmo käskenyt tehdä ja vielä niin hyvät kuin suutari osaa. Siinä juolahti mieleeni ja kirjoitin suutarin muassa paperilapun, jossa ilmoitin. Mutta olisi se ilman minun ilmoittamattakin kutsunut sinua. Eihän se nyt kärsi, että Hemmo on tuollaisessa hötäkässä hänen peräänsä, vanha ulkokullattu ukon heittiö, joka nytkin on toisten samanlaisten mieliksi veisaamassa. Siitähän se on Hintti kyllästynyt koko taloon ja laittoi sinulle viittauksen entisestä ystävyydestä. Ymmärrätkö nyt?

--Kyllä ymmärrän. Mutta tuskin olisi viittausta antanut, jos et sinä olisi ilmoittanut; ennen olisi mennyt kotiinsa.

--Ota sinä selvä sellaisista! Heitä nuo mietteet hiiteen ja pane takki päällesi, niin lähtään astumaan, kiirehti Pekka.

--En askeltakaan.

--Taidatpa olla oikein toimessasi. Etkö liene minullekin vihoin, vaan tunteehan "kampsukin" leikin. Ja yksinäsikö jäät tänne?

--Niin.

--Oletpa vähän joutavissa. Saanko viedä terveisiä, ettet tule?

--Vie vaan, en tule.

Matti jäi istumaan yksinänsä tupaan, ja Pekka alkoi astuksia Hemmolata kohti. Mennessään hän ajatteli, että taitaapa tavara miestä ylpistää, ja vielä minullekin vihansa viskasi.

No jos se alkaa sellaista olla, niin en minäkään hänestä koko miehestä isosti välitä...

Sitten hän pani lauluksi ja lauloi, että kajahteli keväinen ilta:

Henttuni sanoi, elä saakuri jätä, sillä yhdessä on hauska mennä.

Vai lienenkö mä liian halpa sun rinnallasi kävelemään.

Iltaseurain pito olisi muuten luonnistanut hyvin hyvästi, mutta kun Hintti sai Pekalta tietää Matin terveiset niin häneltä iloisuus katosi. Sen lisäksi Hermanni aina kiusalla muistutti, että entäs se velka.

Muut siinä vähän leikkivät, mutta Hintti erosi yksinäisyyteen ja siellä, itkun sivutyönä, päätti huomen-iltana lähteä kotiinsa.

X.

Aamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien ukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja hänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville.

--Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä laidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa mulla nyt poika, joka nousee.

Ukki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin tavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta ukki kielsi, että istuhan vielä.