Chapter 3

Pekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä toivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas yhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli yhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten osasi.

Sääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat niin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi muutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä, tähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti huolta Eerikan kohtalosta.

--Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä.

--Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja tarvinneekaan.

--Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo huomeniltana.--Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi, säälitteli Pekka.

--Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli sillä sovittuna.

Eerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko kylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen kohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen toveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli kipeä.

Hemmo kun sai tietää, missä tilassa Eerikka oli, lähti hänen luonansa käymään ja otti varalta "Huutavan Äänen" matkaansa, jonka mukaan aikoi puhutella. Yksinänsä hän sai puhella, sillä ei Eerikka jaksanut, eikä olisi taitanut osatakaan, kun ei ollut vanhastaan osava kirjamies. Kuitenkin hän kuuli peloittavia sanoja, jotka olivat yhteydessä tuon tapauksen kanssa, joka hänelle oli kyllä tuttua.

--Etkö nyt käsitä armon ajan kalleutta, selitti Hemmo. Sinulle näytettiin, miten voisi käydä. Ajatteles nyt jos olisit hukkunut niin suruttomassa tilassa kuin olit--kortilta juuri läksit--niin se on varma, että tuota, ennenkuin pohjaankaan olisit kerinnyt, olisi piru avosylin ollut ottamassa vastaan ja paiskannut nurin niskoin helvettiin.

--Tämä on totta, eikä minun puhettani. Kuunteleppas miten tässäkin "Huutavan Äänessä" sanoo: "Huomaitse ja ymmärrä" kuuntele sinä; näin sanoo: "Huomaitse ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet. Sinä riennät tänä päivänä likemmäksi ja likemmäksi kadotusta. Muista se, että synnissä surutoinna eläessäsi juokset sinä joka hetki ja silmänräpäys siihen tuliseen järveen, joka kuohuu tulesta ja tulikivestä, jossa sinä ijankaikkisesti saat kiroilla."

Aina vähän päästä hän kävi näitä samoja tekstin sanoja saarnaamassa, eikä huolinut vaivojaan, sillä hän näki Eerikan surkastuneista kasvoista, että jotakin ne vaikuttivat.

Hyvää se vaikuttikin. Jo ensi iltana hän alkoi pyytää, ettei heitettäisi yksinään, ja yöllä, kun sattui menemään unenhorroksiin, hän vavahti ja alkoi hourailla, että "elkää heittäkö minua nurin niskoin järveen... Pekka, Pekka, joudu auttamaan; musta piru on pohjassa, joka ottaa kiinni."

Yksinänsä hän sai vain olla enimmäkseen yön, kukapa olisikaan niin paljoa ymmärtänyt huolta pitää, että olisi toveriksi ruvennut. Päivän tultua hän vähän rauhoittui, mutta silloin tuli taas Hemmo antamaan lisää "Huutavan Äänestä".

Iltapuolella päivää Hemmo arveli jo sopivan kääntää kirjastaan loppupuolen esille ja lievennykseksi lukea siitä evankeliumin suloisuudesta, joka on syntisille tarjona, jos he katuvat entisiä tekojaan. Mutta ei yhtään sirpaletta tästä armosta takertunut Eerikan hourailevaan päähän. Olisi ollut jo aivan sama, olipa se mitä hyvänsä, sillä ei hänen sairastuessaan heikontunut järkensä osannut tehdä eroitusta sanojen merkityksellä, hän luuli vain, että se on sitä samaa kauheata, jota alkupuolikin.

Vasta kahden päivän kuluttua joutui Pekka takaisin häämatkaltaan.

--Etpähän sieltä päivässä joutunutkaan, sanoi hänelle emäntä.

--Eihän tuolta päässyt, vastasi Pekka. No mitenkäs täällä on Eerikka voinut?

--Kipeä kai se lienee; ei tuo ole Jumalan jyvää maistanut koko sun poissaoloaikanasi.

--No mutta, sanoi Pekka kummeksien kuunneltuaan vähän aikaa. Johan se houraa tuulta, taivasta; ja siinähän on sanoja jos minkälaisia... Onko sille kukaan mitään puhunut?

--En kai minä ole hänen kanssaan monta sanaa vaihettanut, sanoi emäntä. Mitä lie tuo Hemmo puhunut, on se siinä sen vuoteen vieressä näkynyt välistä kököttävän.

--Vai on se Hemmo käynyt. Vaan ettekö ole kuulleet, mitä se on sille puhunut? uteli Pekka vieläkin.

--En minä ole siinä joutanut lokottamaan, mutta luulen, niin minä kerran sivu mennessäni kuulostin, että eikö se liene sille helvetistä puhunut, ja taisi siinä olla muutakin, selitti emäntä.

--Sitäpä minä jo ajattelin, että se se on käynyt peloittelemassa. Ja miksi ette sitä kieltäneet?

--Mitä minä siitä ... eihän tuo haittaa, arveli emäntä.

--Eikö haittaa, sanoi Pekka. Miksikä se ei haittaa. Hyvilleen otaksen, niin saapi heikolta sairaalta pään pilalle, jos ei jo liene saanut. Mitä hänen tarvitsee tulla helvettiään muille lointelemaan, pitäköön omina tarpeinaan. Ja kyllähän jos minä olin täällä, niin ei häntä olisi tarvittu, vaan sen viinan peevelin tautta viivyin vielä niin kovin kauan.

Emäntä tuli Pekan puheesta vähän leikilliseksi ja sanoi:

--Kyllä sinä olet koko ruoja.

--Ja kotiinsa minä olisin sen vienytkin, lisäsi Pekka, jos olisi päässyt jäätä hevosella ajamaan, vaan ei tuo ole hennonut vieläkään vahvoja, että sitä pääsisi. Vaan vien minä hänet perässäni vetämälläkin; sinne ei ole Hemmon hyvä tulla.

--Könötä vaan vetää; joutanetpahan töiltäsi vetelemään, sanoi emäntä ja meni asioilleen.

Pekka alkoi todellakin puuhata Eerikan vientiä toiselle puolen järveä. Nouti portaiden eteen reen, johon heinistä laittoi hyvän vuoteen.

--Eiköhän mennä kotiin, toiselle puolen, selitti hän Eerikalle.

Nyt tämä vasta huomasi Pekan ja alkoi vaikeroida.

--Sinäkö siinä olet ... voi, elä heitä minua yksinäni ... pitele kiinni ... ethän heitä...

--Enkä heitä, vakuutti Pekka, eikä tässä ole mitään hätää, aivan ollaan maa-jalassa.

Yhä hän vielä vain rukoili, ettei häntä heitettäisi järveen, eikä yksinään.

--Ei järveen, se on jo jäässä, vakuutti Pekka. Kääritäänhän vaatteita ympärillesi, ettei tule vilu, ja sitten näytetään, mikä on kyyti kylän välillä.

Kun Pekka oli lähtöä puuhaamassa, tuli Hemmo "Huutavan Ääni" nytkin kainalossa. Tämä arvasi Pekan puuhan ja sen tähden jurosti kysyi:

--Tuota, mitä sinä sen sairaan kanssa meinaat?

--Vien kotiinsa, vastasi Pekka ynseästi.

--Mitäs sinä siitä kuljetat, anna olla siinä.

--Enkä anna olla.

--Vaan sen pitää antaa olla, tenäsi Hemmo. Minä käytän täällä pappiakin, vaan en ole vielä ennättänyt.

--Vai et ole ennättänyt; vaan oletpahan ennättänyt käydä heikolle sairaalle saarnaamassa, niin että mitähän olisikaan sanomista, jos pää olisi mennyt pilalle.

--Minäkö hänen päänsä pilannut ... minä olen vain lukenut ja auttanut hänen syntinsä tuntoon tulemista.

--Niinpä niin; lukenut sinä olet, mutta mitä sinä olet lukenut? Et muuta kuin paasannut helvetistä. Ja näet sen nyt itsekin, mikä hyöty siitä on ollut sairaalle: pelkää ja höpisee kuin mieletön ainakin.

--Sinä et ymmärrä mitään, kiivasteli Hemmo. Sinä et tiedä, minkälainen hätä ihmiselle tulee syntinsä ylitse jota sinä luulet pään pilautumiseksi.

--Minä ymmärrän, intti Pekka, että järkevä suruton on parempi, kuin hupsu jumalinen.

--Sinä elä pölliköi tuolla lailla! kiivastui yhä enemmän Hemmo. Se voipi sattua niinkin, että sinunkin eteesi levitetään kaikki nuo pölliköimisesi, ja silloin on leikki kaukana. Sitä et tiedä, milloin se tapahtuu; hänen työnsä ovat käsittämättömät.

--Niin, mutta tämän asian käsittää jokainen, että parempata hoitoa sairas tarvitsee.

--Luuletko sinä hoitavasi paremmin. Usko hyvällä ja anna olla sen sairaan, minä lähden huomenna sille pappia hakemaan.

--No etkö luule riittävän sen, kun sinä olet saarnannut, ja jos et luule houraavan sairaan tulevan ilman sitä toimeen, niin taluta pappi sinne, vaan en minä tänne sairasta heitä.

Emäntä sattui tulemaan parhaiksi tupaan ja sanoi:

--Anna tuon tuossa kotjottaa.

--Eihän se tuo heittiö tottele, kun minä noutaisin papinkin, selitti Hemmo emännälle.

--Anna, Pekka, sen siinä olla, puolusti emäntä. Hakee papin, että mitä tuo tuolle osaisi.

--Sen saatte uskoa, että minä vien sen kotiinsa, sanoi Pekka päättävästi. Saatte mennä, isäntä, kirjoinenne kotiinne.

--Tuota, annetaanko sille tuolle riivatulle valtaa? kysyi Hemmo emännältä.

--Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette estämään, niin saatte tuliset lähtimet.

--Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki ettei mikään auttanut.

--Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi Pekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen.

--Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää osannut.

--Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä; vaivoistanne vasta puhutaan.

Silloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo lähti pahoilla mielin kotiinsa kainalossa "Huutavan Ääni", jota hän tällä kertaa sai aivan turhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka vihkaisi mennä toiselle puolen.

* * * * *

Hitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi. Pekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja lusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli hourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon Hemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin laulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista:

Kuppari kun tämän kuulla sai, että sika häneltä sarvet söi, kuppi-kirveensä kiveen hakkas, viimeiset sarvensa uuniin nakkas: Koira tuota virkaa pitäköön, että kenenkään verta imeköön!

Tämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut tarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut entiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi.

Palkollisten vapaaviikko oli loppunut.

--Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen, vaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla.

--Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla isänsä mökillä.

--Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se siitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä minusta enää lieneekään.

Mattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että sanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon vaatteen.

--No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies lienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle.

Näin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla hänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä torkkunut, josta ukki oli vihainen.

Vähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään ei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä. Virkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa ja muutenkin hoitamaan.

Ukki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain:

--Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät.

IV.

Mahtava talvi alkoi näyttää lannistuneemmalta. Muutamina kevät-aamuina se vielä kouristeli ulkona kuljeksivien poskipäitä ja nenää, mutta viimein leppyi kokonaan. Kylmän talven sivu oli mennä nutuutettu toivomalla suloista kesää ja kuvittelemalla mielessään lämpimämpiä päiviä. Ainoa turva on ihmisillä toivominen. Sitä kun vain riittää, niin voi aivan huolettomasti ja laiskana kärsiä kaikkea kurjuutta, jopa antaa vaikka jalkansakin paleltua, kunhan vaan jaksaa toivoa, että pehmeä tästä perästä seuraa. Äkäiset siihen kyllästyvät niinkuin Vallaton Pekkakin, joka omalla tavallaan vietti mukavia päiviä, makailemalla talvet ja nikartelemalla piippuja ja lusikoita. Jo hän teki kevätpuoleen viitakevarren, jota tekemään ruvetessaan tuumaili:

--Kyllä nyt pitää heittää tämä lusikkain teko, ne on niitä vihoviimeisiä maailman tavaran kyytimiehiä, ja tehdä nyt, jolla tavarata kokoon päin repäillään; muuten mahtaa olematon joukko ruveta nupisemaan.

Nämä oli Pekan valmistuksia kesää varten, ja samoin valmisteli muutkin asioitaan, että niistä sitten parhaana työaikana oli huoletta.

Rantakortteikosta verkkoon ajaa pölyytettiin monta hauen soikaletta, joista sitten eukot valmistivat haukikukkoja kirkkoevääksi. Kirkossa oli myös käytävä heinäajan edellä, että sekin velvollisuus tuli täytetyksi. Jo varhain lauantaiaamuna piti jalkamiesten lähteä kirkkoon, jos mieli joutua oikealla aikaa. Jalkaisin kulkivat hevosettomat, sekä vanhat että nuoret. Meni jalkaisin taloisiakin, tyttöjä ja poikia, kun oli niin hauskaa kävellä kirkkokengät käsivarrella ja puhella hauskoja asioita, kunhan vain muisti olla vakavana pappilan sivu mennessä.

Hemmolan kartanolla oli kärryt nuorilla heinillä täytettynä ja kaurasäkki asetettuna istuimen takapuolelle. Isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkkoon. Emäntä tahtoi nyt käydä kirkkokäynnissä, vaikka kyllä he olivat käyneet pääsiäisen aikana, mutta hän oli nyt vähän kipeä ja pelkäsi kuolevansa, ja siksi hän nyt...

Emännällä oli tummapohjat, lyyssirantuiset kirkkovaatteet ja isännällä sarkaiset: halko helma, pystykaulusnuttu ja peltihousut. Ima valjasti hevosen. Jahvi oli jalkaisin mennyt kirkkoon muiden muassa, mutta Hermannia ei isäntä laskenut, ja pahoillaan, kun ei päässyt, hän veisteli seipäitä tallin takana.

Hevonen oli valjaissa ja aloitti mennä.

--Seisotapas, eläpäs aja, vielä unehtui, sanoi emäntä, kun hevonen oli vähän matkaa mennyt.

--Tuota, mitä sinä sinne itse menet, sanoi Hemmo, tuopihan se Ima, kun sille hoihkaisee.

--Ei se osaa, eikä löydä.

--Mikä se jäi?

--Jäipähän vaan; annahan seista, kyllä minä haen.

Itse emäntä mennä humpatteli ja otti ruokahuoneen hyllyltä pienestä pussista pari lyökkiä, että jos ehken sattuisi kirkossa nukuttamaan. Sitten he ajaa jytyyttivät puuvieterisillä istuimilla, jotka eivät paljoa tärisemistä vähentäneet, muuta kuin nakkasivathan hyvästi ylöspäin, kun pyörä isossa tiensyöpymässä jysähti. Tämänlaiset piti isännän mielestä olla kirkossa käynti-istuimet, jotka eivät nuojuneet heiluvain rautain päällä, mikä olisi muka ollut suruttomuutta. Pojat olisivat sepällä teettäneet paremmat, mutta Hemmo oli kovasti vastaan ja sanoi:

--Kun ei niillä puisilla saattane ajaa, niin kävelkää jalan.

Jalkaisin kulkevia he sivuuttivat matkalla, ja näiden kohdalla istuivat juhlallisen hiljaisina ja samoin muuallakin. Ainoastaan silloin oli vähän äänekkäämpätä kulkua, kun ruuna ei ottanut juostakseen ja Hemmo sitä pätki kylille tien vierestä katkaistulla patukalla. Nahkaista piiskaa ei hänellä koskaan ollut, sillä sekin olisi ollut suruttomuutta.

Lähempänä kirkkoa asuvaiset olivat töissään, he kun ennättivät pyhänäkin. Vähän seisauttaen työtään, he katsahtivat kirkkomiehiin ja halveksimalla virkkoivat: "Siinä perukkalaisia mennä rytistää."

Suntion talo ei ollut kaukana kirkosta, ja sinne ajoi Hemmo hevosensa.

Kirkon seuduilla liikkui kansaa aika vahvasti. Heti puolen päivän jälkeen oli jo asettunut vanhoja akkoja istua lokottamaan kirkon ja etenkin sakastin portaille. Siinä he hiljaa puhelivat ja kokivat keräillä päähän juhlallisia ajatuksia. Yksi vanha eukko oli koko päivän tehnyt laupeuden työtä taluttaessaan toista vanhaa näkemätöntä eukkoa kirkolle. He olivat juuri tulleet ja söivät nyytistään sakastin seinävierellä. Heidän ympärilleen oli kokoontunut useampia toisia, jotka ihmettelivät, miten hyvästi sokea eukko osasi leikata leipää ja ottaa rasiasta voita leivälleen.

--Jo se on tuo merkillistä, ihmettelivät katsojat. Panisipahan meistä kuka hyvänsä silmänsä kiinni ja koettaisi noin ottaa, niin ei tulisi mitään... Se kun Jumala ottaa näön pois, niin se sille antaa tuollaisen lahjan.

Tyytyväisenä sokea eukko söi ihmettelijäin keskellä ja otti usein voita rasiastaan. Itsekin hän jo alkoi uskoa, että lahja se on, kun hän noin osaa, vaikka vanhastaan kyllä tiesi, että paljon siinä oli ollut totuttelemista.

Toinen ryhmä, jossa oli vanhoja ukkoja, istui kellotapulin kupeella odottelemassa iltakirkon lähestymistä. Nuorempaa väkeä ei näkynyt, ne olivat vielä Kauppalassa, jonne oli pari virstaa.

Vanha toissilmä kellonsoittaja astui siitä ohitse hakemaan kellotapulin avaimia pappilasta. Toisella kädellään kouhauttaen vanhaa huopalakkiaan hän sanoi eukoille ja miehille hyvää päivää. Kaikille oli kellonsoittaja yhtä kohtelias, paitsi poikakurikoille, jotka häntä sanoivat "kirkon silmäksi", ja suuttuisihan siitä jos kuka. Tuttua oli hänelle jo kellojen ääni, ja se lienee palkinnutkin tuon puutteen, että hänellä ei ollut sellaista kelloa, josta katsotaan ajan kulkua; siitä syystä hän aina sattui menemään tuntia ennen pappilaan. Oli siinä vielä toinenkin syy, kun hyväntahtoinen rovasti antoi piippuun "vaappenia", joita oli niin hauska vedellä, toisten hengelliseen säätyyn kuuluvain läsnä ollessa.

Kello lähestyi neljää. Avaimineen tuli kellonsoittaja pappilasta ja romautti oppineella tavallaan tapulin alaoven auki ja vähän päästä yläluukutkin. Jopa nyhjähteli tapuli ja jymeästi moukui ison kellon ääni ympäri koko seudun, muistuttaen kaikille sunnuntain aattoillasta. Lopuksi hän löi vielä, maailman kolmikulmaisen säännön mukaan, kolmasti kellon laitaan, ja silloin se oli sitä myöten valmista.

Suntio tuli pappilasta, jossa oli kellon soittajan tavoin käyttänyt tunnin aikaa hyväkseen, ja avasi kirkon ovet. Papit ja lukkarit astuivat vähän päästä juhlallisesti kirjat kainalossa.

Raamatunselityksen jälkeen alkoi rippikirjoitus. Ulkomuistista huutaa romuutti lukkari sakastiin tulevat kyläkunnat, vaikka siinä oli Laakaata, Varpaista, Päsmäriä ja jos jotakin päsyä. Kappalainen merkitsi nimiä kuorissa. Siinä sitten ilmoitettiin Nikki Kekkoista akkoineen, Taakki Vataista vaimoineen, vielä sivussa piikaa, renkiä, ja välistä kylän lopulta joku Tiina Tossavainen, Olli Pikeläisen vaimo.

--Eikös mies ole? muistutti pappi.

--Eihän tuo nyt kuulunut ... ilmoitti eukko alakuloisena, juuri kuin peläten, että jos Ollista pahaa ajattelevat.

Kauppalasta tuli väkeä, joidenka huuto oli jo ennättänyt mennä ohitse.

--Siellä Kauppalassa virakoitte, ettekä pidä ajoissa asioistanne huolta, torui pappi, kun myöhästyneet pyysivät nimeänsä merkitsemään.

Mutta ei Kauppalassa käyneiltäkään puuttunut puolustuksia. Mikä sanoi olleen lankoja värjärissä; millä liippakiven osto ja niin aina. Näistä vastuksista tuli kappalainen äreälle tuulelle, ja hän piti tarkan huolen, ketä vielä tuli ulkoa. Kaikeksi onnettomuudeksi oli Vallaton-Pekkakin myöhästynyt ja vielä sen lisäksi hienossa huipukassa, niin että jalat yrittelivät tekemään pieniä syrjäliikkeitä. Papin tarkka silmä huomasi tämän, ja hän ärjäisi:

--Kuka olee tuo juopunut mies, joka tulee tänne? mene ulos!

Pekka vähän peräytyi ja koetti vähän päästä uudestaan.

--Jo tulee tuo sama mies, sanoi pappi, ulos heti! Semmoisia sikoja olette, että tulette pyhälle paikalle tuollaisina.

Verkallensa Pekka pyrki ulos uteliaan ihmisjoukon häntä katsellessa. Kirkon porstuassa tuli häntä vastaan Lieju-Lassi, joka oli yhden kylän miehiä.

--No, rippikirjoituksestako sinäkin tulet? kysyi Lassi kummastellen.

--Sitä vartenhan sinne menin, vaan kuules velikulta, kun ulos ajoivat, kertoi Pekka.

--Miksikä ulos? kysyi Lassi.

--No kuule veikkonen, kun tuolla Kauppalassa satuin vähän ryyppäämään, niin tuntivat.

--Pysy poikessa; mitä sinä sinne pyritkään, sanoi Lassi.

--Arvaathan sen, että enhän minä pyrkisikään, vaan asia on siitä painosta, etten ole käynyt pariin vuoteen ja papinkirjan otto olisi tässä hetimiten.

--Ei kaiketi ne täällä kirkossa anna papinkirjoja, selitti Lassi.

--No etkö sinä sitä ymmärrä, että enhän minä nyt mene tahtomaankaan, vaan kun olen niin kauan ollut käymättä rippikäynnissä, niin kuka sen tietää, minkälaisen mainekirjan ne antavat, eli eivät annakaan.

--Kyllä kaiketi en tiedä, sanoi Lassi.

--En minäkään varmaan tiedä, mutta pahoin pelkään, ja olisin nyt käynyt.

--Olisitkos huomenna selvänä? kysyi Lassi vähän epäillen.

--Aivan kuin taivaan käki, vakuutti Pekka.

--Saatanhan minä kirjoituttaa.

--Teepä kyllä se hyvä työ, niin saat heti kohta ryypyn vaivoistasi.

Pistäytyivät sitten vähän salakuhjoon oven ulkopuolelle, jossa Lassi sai palkkansa.

--No ihmisiä sitä mekin ollaan, sanoi Lassi ryypättyänsä.

--Niinkuin muutkin ristityt, todisti Pekka, ja menehän nyt ja toimita se asia, muistutti hän vielä ja meni sitten pois.

Lassi meni ja ilmoitti että senkin nimellinen olisi merkittävä ja nöyrästi pappi sen tekikin.

Iltakirkon jälkeen väki hajosi mikä mihinkin. Hemmo ajoi entiseen yöpaikkaansa, joka oli parin virstan päässä kirkosta, sillä suruttomissa paikoissa ei hän ruvennut olemaan. Emäntä oli saanut kylläksi asti täristä huonoilla istuimilla eikä lähtenyt sinne, vaan jäi suntioon yöksi. Suntiossa oli paljon muitakin emäntiä, eikä siinä usein miehenpuolia ollutkaan, ja syynä taisi olla se, että eukko oli siinä isäntänä--ja toisekseen ... rouvaksi sitä sanottiin. Suntio itse, hiljainen mies, sai katsoa nököttää valmista, kun muori järjesteli asioita. Mielensä mukaan hän järjestelikin, eikä hän missään asiassa uskonut ketään tietävämmäksi eikä viisaammaksi itseään. Oli hän vähän uskonnollinenkin, mutta siinäkin oli niin yksipuolinen, ettei hänen uskossaan ollut muita kuin hän itse ja eräs vanha piika.

* * * * *

Valkeni sunnuntai-aamu.

Juhlallisena seisoi kirkko aamu-auringon valossa korkeine huippuineen ja maalattuine seinineen. Ihmiset nousivat verkallensa asennoissaan ja siristelivät unisia silmiään, joihin auringon kimellys oli vähän vastaista.

Kirkkoväki heräsi yöpaikoissaan ja alkoivat nousta kahvia keittelemään lauantaina ostetuista nassakoistaan.

Suntiossa oli paljon emäntiä yötä, ainoastaan kolme miehen puolta. Kahvia siinä vuoroin keitettiin ja toisilleen juotettiin ja siposteltiin.

--Ottakaapas emäntä kahvia, vaadittiin toisia.

--Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa.

--Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan.

--Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin ryyppiminen esti puheen.

Uunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi niiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä virsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta nyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia aamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle maistaneetkaan.

--Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät.

--Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset.

Edellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja syönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota ei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua liiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät yksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät haluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin kanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että "paastota ja ruumiillisesti itsensä valmistaa..." mutta sananlasku piti puolensa: "ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee."

* * * * *

Jo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he panivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto, sitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla pimputettiin rippimiehille.

Kirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja kappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän oli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä ei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina silmälasit.

Saarnan teksti alkoi näin:

--Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman; jos teidän pahat tekonne olisi ruusun punaiset, pitää niiden kuitenkin niinkuin villa tuleman.