Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MÄKELÄN LIISU

Kertoellut

T. H.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1880.

I.

KOSIA.

Vähäisellä mäen töyrällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän varakas torppa; se oli rakennuksistaan uhkea, sillä siinähän kaksi tupaa vastakkaisin ja porstuan perässä kamari; ulkohuoneet olivat myöskin tarpeen-mukaiset.

Etelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin olivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu, torpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota punaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat varsinkin hänen hyvän luontonsa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli ollut kuusi lasta; niistä toki eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyhtinsä kedolle levitetyksi. Mitä ajattelee hän tuossa mielihyvällä katsellessaan rankoja, joita ahkeralla työllään on kokoon saanut? -- Mitä ajattelee tyttö, kuu hän valmistaa vaatetta, jota vasta _omassa_ kodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt, sillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä palveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan lapsuudenaikona oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin kävi hän muuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa kuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa palvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä tuo torppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, taikka erittäinkin äiti, eivät tahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä renkimies; mutta vihdoin muori toki, vaikka vastahakoisesti, antoi Liisun ruveta kapioa valmistamaan.

Oli lauvantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois ehtoo-askareillensa. Hän rupesi pihaa lakasemaan ja aikoi sen tehtyänsä panna nuoria kuusenhavun oksia portahitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä esteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa liepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta tuo aina vain seurasi häntä, ja samassa vieras ääni huusi:

"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elävä ruokkiansa tuntee".

Liisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: "Kah! Jussilan isäntä!"

"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan, kuinka Mäkelässä voidaan". Näin sanoen antoi hän hevosellensa heiniä, otti niistä tukkosen ja pyhkäsi sillä hien hevosensa seljästä sekä virkkoi vielä: "Saathan, liinaharjaseni, tässä vähän huo'ata".

"Käykäätte sisälle", sanoi Liisu ja saattoi nyt isäntää tupaan, jossa Mäkelän muori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja par'aikaa laski rukkinsa tuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi penkin alta ja jopa haukahtikin. Rissa peljästyksissään pystytti selkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan, meni iloisesti vastaan, sanoen:

"No kah! Itse Jussilan isäntä! terveeksi! Huuti, Valpaa! lakkaatko haukkumasta! Mikko siellä! älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri ajattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee. Istukaatte, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat".

"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?" kysyi Jussila.

"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvän-puolista ole, mutta kun lapset jo aika-ihmisiksi rupeevat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä ei vanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä vaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enään hukan-syöpä ole".

Jussila vilkasi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon noita päälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan. Hän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen mielestään sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen alkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ett'ei ukon aikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotia tulivat ja muori sanoi:

"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin nojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia".

Liisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja kauppasi sitten tuota makusaa nestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän alakuloiselta; hän toimitteli levotoinna ikään kuin pääskynen, joka myrsky-ilman entäessä sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet rupesivat tupakkaa polttamaan ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan kattohon asti.

"Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?" kysyi Matti, "eihän teiltä ole mitään kuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan lyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme".

"Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet käy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaama käsi olisi ainakin suuresta tarpeesta". tuota sanoessaan katsahti hän taas Liisuun.

Senpä nyt muori huomasi ja kiiruhti sanomaan:

"Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma kyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette, sillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin ollessa".

"Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten. Katsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi hän ei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuva-poskinen". Näin sanottuaan loi Jussila Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi, ketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta ulos, ja muori virkkoi:

"Mikä vanha te vielä olette! hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin rustholliin kelpaisi emännäksi mennä".

"Kylläpä vain", virkkoi Matti, "jollei sattumus olisi epäsuosiollinen, niin että valittunne jo olisi toisen morsian"

Nytpä muori hätääntyi, hän nyppäsi miestänsä takin-liepeistä, kuiskaten: "Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas -- kokonainen rustholli!" Tähän ei Matti mitään ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:

"Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiehestä huoli; sanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua katsellut siinä toivossa, että hänen saisin vaimokseni; kyllähän minulle on kaupattu rikkahimpia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni".

"Noh älkää toki pilkkaa puhuko", virkkoi muori iloissaan.

"Totta puhun, enkä mitään pilkkaa", vastasi Jussila. Minulla on kyllin tavaraa, sitä en tarvitse, mutta kelpo emännän puutteessa olen, ja senhän nyt toivoisin saavani Liisusta".

"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa toki sanoa, että kyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin vaikka rusthollarin emännäksi, mutta köyhä hän on -- eipä toki köyhimpiä, vaan kyllähän torpan tilat tiettään, ett'ei niitä suuriin taloihin verrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo Liisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne".

"Hei, muoriseni! pian sinä asiasta päätöksen teet", virkkoi Matti, "mutta täytyyhän siinä toki kysyä tytönkin mieltä".

"Kyllä minä hänen puolestansa vastaan", pakisi muori. "Tyttö on vähän mielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen heidän ystävyyttänsä vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna sinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy".

"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse", väitti Matti ja huusi, tuvan ovea raottaen, "Liisu, tule lapseni tänne!"

Liisu tuli sekä asettui isänsä turviin, kuten peljästynyt kyyhky, ja muori lausui: "Kuules nyt Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse Jussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa".

"Niin, sinua vastenpa nyt olen tänne tullut", sanoi Jussila; "jos suostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eikä ne tyhjän-päiväisiä olekkaan", ja nyt sulhaspoika aukasi käärön toisensa perästä. "Tässä filtit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --".

"Älkää vaivatko itseänne suotta", lausui Liisu vakavasti; "tosin olisi tuo minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi, mutta -- pieni on torpan tytön vaate-arkku, ei sinne kahden kihlat mahdu".

"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan", sanoi Jussila.

"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana pysyy, mitä sinne kerran on pantu", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta, mutta äiti huudahti perään:

"Semmoiset kihlat! Kyllä net pian pois saadaan, älä nyt Liisuseni onneasi hylkää!" Liisu meni menojaan ja Matti lausui:

"Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön hän tässä asiassaan miten itse tahtoo; se on minun mielestäni toki paras".

"Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan ymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin kääntyy".

Jussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: "Noh, siinä toivossa, että vielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi; puhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni." Matti lupasi ja Jussila läksi ulos. Täällä kiipesi ukko kääsyihinsä, löi Liinaharjaa selkään ja läksi matkoihinsa.

II.

KIRKKOMATKA.

Ihmisiä tulvaili pyhä-aamuna kirkolle, muutamat heilutellen komioissa kääsyissä, toiset kulkein keppinsä nojalla; kaikki vain pyrkivät samaan suuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häärattaissa juuri ajoi kulkevien ohitse -- sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta muori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo ennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:

"Kustu, anna tuo vaate-pakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso, ett'et pudota lanka-keriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So, saappa tänne nyt nuot kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! minä kiiruhdan pappilaan".

Pojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiiruhti astumaan kirkon lähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa läksi hän kyökkiin, josta häntä nyt kutsuttiin pruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja terveiset lausuttuansa antoi hän munakopan pruustinnalle, sanoen:

"Toin vähän tuoreita munia pruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin asioita".

Pruustinna kiitti tuliaisista sekä käski muoria istumaan.

"Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattahilla kun tulimme", vastasi muori, mutta istui toki samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: "Onko röökinät kotona? minä otin mukaani peiton-aineita ja pyytäisin röökinöitä meidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan".

"Kyllä he ovat kotona", vastasi pruustinna ja huusi tyttäriään, joista toinen heti tuli muoria tervehtimään sekä lupasi peiton kauniiksi pistellä; mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista, punaisilla kukilla hienosti pilkotettua karttuunia, sanoi neito:

"Noh, miksikä tuommoista mustan-väristä vaatetta olette Liisun morsius-peitoksi ostaneet?"

"Onhan ihmisellä usein murhettakin", vastasi muori, "ja silloin on muuta hyvä olemansa".

"Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia", väitti neiti.

"Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa, mutta" -- lisäsi hän ikään kuin itseksensä -- "jos Liisu rusthollarin ottaa, laitan hänelle punaisen peiton ja teetän tästä itselleni häävaatteet -- vaan Jaakolle - hm hänelle on tämä liiankin hyvä".

"Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee"? kysyi pruustinna, kun huomasi muorin puheesta, ett'ei siitä oikein varmaa tietoa ollut.

"No niin, pruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varman asian, koska Jussilan rusthollari on tytärtäni vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö hupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa, on toki nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa trenki-nulikan, jolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä -- tuommoinen tyttö hupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa -- niin, niin se on", ja nyt muorin suru nousi korkeimmallensa, jopa hän parkasi itkemään. Provasti tuli samassa sisälle ja meni, nähtyään tunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään sekä kysyi:

"Mitäpä Mäkelän muorille on tapahtunut?"

Muori nyt kertoi provastille, mitä jo ennen oli pruustinnalle puhunut, ja lisäsi siihen: "Liisu on provastin rippi-lapsia ja minä tiedän, että provastin sanat ovat hänelle suuremmassa arvossa kuin muitten, senpä vuoksi pyytäisin provastia neuvomaan häntä luopumaan tuosta entisestä tyhmästä naimis-puuhastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona".

"Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimatonta sekaantua", vastasi provasti, "paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään liittonsa tekevät; ainoastaan silloin, kun selvästi näkee lapsensa syöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset heitä estämään, jos hyvillä neuvoilla sen voimme tehdä".

"No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että provasti hyvillä neuvoilla estäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle".

"Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään"? kysyi provasti. "Onko hän juomari?"

"He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta olisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan rusthollin emäntänä paremman onnen saisi".

"Jos nuorten on rakkaus vakava, kyllä Jumalalla on rikkautta, jota hän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin maalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön siis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se on minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon; jääkää hyvästi ja muistakaa sanani sekä viekää kotoväelle paljon terveisiä!"

"Kiitoksia", vastasi muori; ja ollen vähän nopalla nokin, sanoi hän nyt: "Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näen mä, se olikin".

Provasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa valittamaan pruustinnalle, joka ystävällisesti muovia kuunnellen, tarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.

"Voi hyvänen aika, otanko vielä?" -- sanoi muori mielissään, kun kolmatta kuppia tarjottiin.

"Totta kaiketi", vastasi pruustinna, "mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi, olettehan pitkän matkan tulleet, kyllä sen verran nyt jaksatte juoda".

Muori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemänkin kuppia, -- sehän oli hänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten:

"No kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja röökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan, vähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä muista, että jo on kirkkoonkin rientäminen"; ja nyt oli kahvi tuota hätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla silmällään että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä, ja tarttuen röökinän hameeseen, kysyi hän: "Onko tämä ostovaatetta vai kotokutoista?"

"Kotona se on kudottu", vastasi neiti.

"No olipa hyvä, että osuin näkemään", virkkoi muori, "tuommoista minäkin laitan meidän Liisulle, mutta turkin-punaisen sijaan panen keltaista, sitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivun-lehdistä; itselleni panen valkoisen sijaan mustan-sinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin teenkin".

"Mutta eihän se ollenkaan tule tämän-lajista", intti neiti.

"Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä", vakuutti muori sekä pyysi nyt vähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja läksi kirkolle.

III.

HAJAPILVIÄ.

Mäkelässä oli kaikki hiljaista, äänettöintä, sillä olihan kirkon-aika. Torpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta tuvan sängyssä, ja kodossa tapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat valkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikk'ei ruusun kaltaista, soveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa, mutta tytön silmät eivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet, niitä sumensi viljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa; tyttö rukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä vain kyynel-tulva tauonnut. Hän sekoitti toki ahkeraan velliä, jotta se ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies. Tämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät ilosta loistivat, vaikka kyynel-helmet vielä poskilla lepäsivät; vähän hämillään hän toki oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:

"No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt vellini pohjaan palaa".

"Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi olen -- mutta Liisu, mitähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä sinulle on tapahtunut?"

"Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --"

"No mutta, -- mitä sitten? Sinä mutkailet että ole suora kuten ennen -- mitä tuo nyt tietää?"

"Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut muuta kuin puheen alkuun, kun jo puutuit sanoihini. Minä aioin vain kertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakoittaa minua menemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee! --"

"Entä isäsi, mitä sanoo hän?"

"Hän on minun puolellani".

"No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on".

"Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa mukaan".

"Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin kilpailiaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun tieltäsi. -- Hyvästi!"

"No mutta Jaakko! mitä tuo nyt on?"

"Ei sinun tarvitse enään itkeä sitä, ett'et rustholliin pääse. Kyllä minä menen matkoihini".

"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, ett'en ota Jussilaa, ja sitä itken, että tuosta nyt syntyy eripuraisuus kotihimme. -- Kun sinä tulet kotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä".

"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi -- kyllä ymmärrän --"

"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? -- Ilolla sekä isäni että äitini siihen suostuisivat; vaan minua ei kukaan voi pakoittaa menemään Jussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun kanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun lähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta olisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. -- Kylläpä minulla on voimia tallentaa tuo rakkauteni jonnekin sydämmeni soppehen, en sitä sinulle tyrkytä; mutta vast'edes saat nähdä, että väärin olet minua tuominnut".

Näin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä sekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä, vaan tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä tulvailemasta.

Jaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:

"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! mieleni oli niin toivoton, ett'en huomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa kohtaloa, mikä sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei ole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta -- niitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä. Kotovävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, mitenkä olen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata patruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle".

"Tuohan vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla olisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän kaikellaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani".

"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin minäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa aiotussa uudisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei minulla siihen vielä ollut edes nurkkakiveä, ja siksihän tuo sinun puheesi Jussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se minusta näytti ainoastaan tuulen-tupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on taas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulen-tupaa. Pyydän patruunaa antamaan minulle palveluksestani eroa, jotta syksyyn saattaisin valmistaa meille asumuksen".

"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme. Sehän on paljon hauskempaa, kuin jos minun olisi ollut kotia jääminen".

"Entäs Jussilaan -- eiköhän toki sinne olisi hupainen mentävä? -- häh!"

"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut".

"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen kerta".

"Niin ehkä, jos lisäät 'tällä erällä', mutta vast'edes".

"Vast'edes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe".

Näin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei kartanon vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan. Vahdin haukunta herätti heidät noista rakkaista tulevaisuuden unelmista ja Liisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan palaisi, huudahti nyt:

"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? -- Lähde nyt jo pois!"

Jaakko kiiruimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus poissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:

"Liisu, pysy vakaana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!"

"Totisesti uskollinen! -- siihen saat luottaa!" oli Liisun vastaus.

Jaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotia ennättänytkään, ratasten jylinää toki jo kuului. Liisu suurusti ruo'an ja kohensi sitten valkeaa, jotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, vaan eipä ruoka valmistunut, ennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria, muori vain kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä lisäsi sitten:

"Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos Jussilaan emännäksi menet".

"Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he minulle punaisen peiton antaisivat?"

"No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta pappilassa ommeltaisiin".

"Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekkin menen, kuten menenkin".

"Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa lienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle pääsemme".

Näin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu läksi myöskin, hänen kun tuli asettaa tuvan ruokapöydälle tuon yksinkertaisen päivällisen.

Muori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti, päivällistä syödessään, tiesi perheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi isäntäkin kummastellen lausui:

"No, eikö nyt pitäjäässä ole mitään tapahtunut, kosk'ei sinulla, muoriseni, ole uutisia?"

"Ikään kuin olisinkin joku uutisten kerääjä; -- en minä niistä ikänä ole huolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --"

"Niin niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkä kuullut mitään sattumalta?"

"En, en mitään".

"Kuulin minä", sanoi Kustu, "että kartanon Miinan ja Mikkilän Juhon naima-kauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään".

"No mikähän siihen syynä?" kysyi Liisu ihmetellen.

"Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus", sanoi muori.

"No no, akkaseni! ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä tuo aina hulluutta ole, jos erot tehdäänkin".

"He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho näet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja muut -- mutta niin käypi, kun nuoruuden-hulluudessa kiinnittää itsensä tuommoisiin huliviliin. Mitä niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin sitä viinaa niin viljavasti tulvailee! sen vain tiedän, että onnellinen se, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat tänään tämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhan-puoleinen -- hän paikkansa pitää".

Tämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruo'alta, ja muut kaikki tekivät samoin.

IV.

VIULU-MIKKO.

Verkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua pitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin syy, sillä sehän kävi yhä raskaammaksi; mustia pilviä kokoontui taivahalle, etäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä ja yhä yltyi humina tuossa tuuheassa kuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin mietteisiin vaipununna, ett'ei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä sateen-kuuro hänen ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja rupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti aivan synkältä.