Part 9

Ennen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut siksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta. Nyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä ei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin jokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä kahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka hänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä kaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton saavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin hyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä vaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin paljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti. Se onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena yönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän kyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului hengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä vaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen pitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa, epäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli pakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo hakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän hänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään, joka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä solisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla valtasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava onnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se katosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen sulkeutuivat, hoki hän itsekseen: "kyllä hän sentään teki hyvin... Näkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin päättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin hyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja. Monellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa joutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja katumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja rangaista." Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi hän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen ääntä ja seurata tuota miestä?... Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli kuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen rakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä syöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut hänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa häneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin ilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?... Ja huomaamatta, että kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä, loihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon luo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi ja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa... ei, tässä vanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen taistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen onnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo Aleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä, olisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon rakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan, ihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän omantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan tulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen päivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan -- nuo pilvettömät, lämpimät päivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina -- saivat yhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati hänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän alttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän antautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka jo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti päätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän hävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja villiytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä. He jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja tappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä hänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen ilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet vakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka hänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi. Mitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi tapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa ja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita, kerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken kyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja tuskalliselta.

Mutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa on hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella -- siis Olgallakin -- oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon ajatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta. Mutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä antamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa yö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät kärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului alhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.

Mitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo tuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa muassaan. Mitä oli tehtävä?

Hän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja tämän käynnin tarkoituksesta.

-- Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.

-- Minäkö... minä?

Bobkov ihan ällistyi. "Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua vasaralla päähän", kertoi hän sittemmin.

-- Minä... mitäs minä... Minun tuumani...

Ja yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi kädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti viitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.

Hän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään tyyneksi. Hän meni Olga... Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:

-- Mitä minä tuumaan?... Sitä mitä tekin... Teillähän on itsellänne tunto... Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee... Teillä on sekä järkeä että sydäntä... Tehkää niinkuin tiedätte... Mitäpä toisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista tähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa olla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään toisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua siihen. Minä käsitän -- teidän on surku lapsia... Mutta mitäs se merkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui hän katkerasti.

-- Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?

-- Niin, Olga Stepanovna, _pitänyt_... Mutta mitenkä tulette pitämään, sitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo... Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin muistakaa -- minä en koskaan ole sanova pahaa sanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa perhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa. Eihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita. Miten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa Jumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä kenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan teillä ole halua viettää nälkäisen elämää!

Majuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.

Mutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.

Illan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko yön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa ollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen sormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että se karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän kumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta tämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi, ikäänkuin olisi "jähmettynyt", kuten majuri minulle sanoi.

Jähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui. Ei hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta ajatteli.

-- Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.

Majuri tarttui käsin päähänsä.

-- Kamalaa on ajatella sitä!... Mitä arvelette? Luuletteko hänen menevän pois?

-- Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.

-- Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.

-- No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.

-- Kyllä se tosiaan on niin... Mahdotonta hänen on jäädä. Oma elämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen hänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.

-- No niin, siitäpä sen näette.

-- Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret kohotettuina.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Missä Jumala sitten on? minä kysyn... Minkäs kautta lapset ovat siihen syypäät, sanokaa?... Mutta minähän napisen nyt, niin, minä napisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!

Hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos hyvästiä sanomatta.

XXX.

Minä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä suruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni, mitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä tulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin vähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä parhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen viikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan pienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin taas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut tapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet siihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla, silitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon Olga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa, piiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat keskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat häneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän, ja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa oli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin kertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten luottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka Lupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä enemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan huoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga Stepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä häntä silmillään. "Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni", sanoi Olga Stepanovna.

Muuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun lapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla silmänsä tavallista enemmän auki.

-- Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.

-- Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.

-- Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän kyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se on vissi se!

"Veitikaksi" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden, etteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen määrättyä kellonlyöntiä.

-- Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.

-- Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna muillekaan.

Siinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se oli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät häntä silmällä, mutta turhaan.

-- Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.

Ennen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla antaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina kaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli hän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään. -- Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo Aleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä, koska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä hetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy näkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin usein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli hänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan vivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi siitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri silloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian selvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä syyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani Olga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten rikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan silmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili ajatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten lapsenvaatteitten kanssa.

Lupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.

-- Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.

-- En mitään... Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa puut suoraan pihalta kyökkiin.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.

-- Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko seljälleen.

-- No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.

-- Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä... Kaapissa on vielä niitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.

Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään, hän meni tytön luo ja suuteli häntä.

-- Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa, ikäänkuin itsekseen. -- Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.

-- Minä luulin, että se oli hän... Minä hänelle jo sanoin siitä tänä päivänä.

-- Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.

-- Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen lemmikki.

Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut kysymykseen.

Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga Stepanovnalle.

-- Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka, luoden auki uniset silmänsä.

Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.

-- Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?

Lupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi istualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi kynttilä -- näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla. Lupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse oli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.

-- Miksi sinä et makaa?

Lupotshka ei heti kohta vastannut.

-- Oletko sairas?

-- En, kyllä minä voin hyvin.

Hän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.

-- Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?

-- Ilman teitä, mitä se on?

-- No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.

-- Tuon vieraan sedänkö luo?

-- Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.

-- Hänen, joka kävi täällä... Silloin, kun te sitten itkitte...

-- Ei... Vaan jos muuten matkustaisin pois.

-- Tykkänäänkö pois?

-- Niin tietysti... Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!

Lupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.

-- Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan, äänessä epäilyttävän iloinen sointu.

-- Tiedän minä.

-- No, niin sanopas!

-- Tietäähän tuon... Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla...

Ja Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.

Olga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin jäykistyneenä tilallaan.

Lupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään, kuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki ristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen istumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.

XXXI.

Jonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh, tapaamaan toisemme.

Hän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.

Mikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta sanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa yksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan saattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen naisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli se ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu yksinäisyyteen.

-- Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa? luiskahti minulta kysymys.

-- Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät katseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla tavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet. Ja paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.

Se oli pitkä kirje.

Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko hänen vihansa -- petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha -- oli purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan. Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle -- puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.