Part 6

Kuten kaikki tyttökoulun päättäneet nuoret neitosemme, tiesi Olga Stepanovnakin koulusta lähtiessään hyvin kaikki Nebukadnezarit, Mstislav rohkeat, Pietari erakot ja suuren joukon Ludvikeja ja taisi erehtymättä luetella kaikki Ranskan kaupungit, vieläpä erityisesti mainita ne, jotka köysitehtaittensa puolesta ovat muita merkittävämmät; samoin ikään oli hänelle tuttu sääntö, että kateettien neliöitten summa on yhtä suuri kuin hypotenuusan neliö, puhui ranskaa erittäin hyvin, osasi pianolla soittaa kaikellaisia "reveries", jopa auttavasti laulaakin. Mutta todellinen elämä oli hänelle kuin ekvatsiooni... no, sanokaammepa vaikka kolmen tuntemattoman kanssa. Tuon yksinäisen tyttöparan oli, päästessään koulusta, aivan mahdotonta sovittaa yhteen vastaista asemaansa ja Nekoa tai Fredrik Barbarossaa tai "Linnun rukousta", jonka hän niin vaikuttavasti oli lausunut päästötutkinnossa. Onneksi ei hän kumminkaan jäänyt aivan yksinomaan oikullisen kohtalon ohjattavaksi. Hänelle hankittiin kotiopettajattaren paikka erään ylhäisen miehen perheessä, jossa hänen asemansa kuitenkin sukeutui hieman kummalliseksi. Tosin häntä teititeltiin ja kutsuttiin "mademoiselleksi", mutta ensimäiselle kamarineitsyelle Athanasialle osotettiin epäilemättä suurempaa huomaavaisuutta ja arvonantoa kuin tuolle kunniamerkillä palkitulle naiskasvatuslaitoksen vangille. Alussa hän ei tätä suhdetta huomannut. Se mikä häntä ympäröi oli vielä liiaksi uutta, ja siitä päivästä saakka kuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ei hänen hämmästyksestä auennut suunsa ollut vielä ehtinyt sulkeutua. Perheessä seurusteli muudan serkku, jolla oli loistava univormu ja komeasti kierretyt viikset. Omassa piirissään pidettiin häntä erittäin järkevänä miehenä, koska hän ratkaisevina hetkinä osasi silmillensä antaa erinomaisen "syvällisen" ilmeen ja pysyä merkitsevästi ääneti. Sitäpaitsi oli hänen hymyilyssään jotakin demoonillista, ja kuunnellessaan muita tiesi hän osottaa suurta yksilöllistä etevyyttä, mikä myöskin vaikutti, että perheellä oli hänestä mitä suurimmat toiveet. Hän oli nyt ensimäinen, joka teki Olga Stepanovnalle selväksi hänen eriskummaisen asemansa. Hän ei ainoastaan selittänyt hänelle hänen tilaansa, vaan puhui siitä niin ylevällä suuttumuksella ja piti eräässä tilaisuudessa niin innokkaasti hänen puoltansa, että Olga Stepanovna ennen pitkää oppi näkemään hänessä tiesipä minkä ritarin, ehkäpä Ivanhoen tahi Rikard Leijonanmielen tahi ehkäpä molemmat samalla kertaa. Hänestä näytti, että kaikki, hän itsekin siihen luettuna, seisoivat jossakin hyvin alhaalla, ja että tämä kaikkien paladiini (vaeltava ritari) liiteli saavuttamattomassa korkeudessa, että jokainen katse, minkä hän muille tavallisille ihmisille soi, oli jo suosionosotus. Hänen sanansa tulivat Olga Stepanovnalle laiksi, ja vähinkin hänen osottamansa kohteliaisuus saattoi Olga Stepanovnan nostamaan päänsä korkealle ja tuntemaan itsensä ylpeäksi. Kesäisin, varsinkin huvilassa maalla, sattuivat he usein olemaan yhdessä. Olga Stepanovnan hoitoon uskotut lapset pääsivät toisinaan käymään sukulaisissa, ja silloin hänellä oli päiväkaudet joutoa. Tähän aikaan vaivasi Rikard Leijonanmieltä sietämätön ikävä. Hän oli menettänyt, tahi niinkuin hän toveripiirissä lausui -- "lenssannut" korttipelissä ja sen tähden oli hänen pakko lyöttäytyä sukulaisten luo asumaan huvilaan. Hän olisi varmaan kokonaan menehtynyt synkkämielisyytensä ja "ma tante'n" varotusten johdosta, ellei hän olisi tiennyt nauttivansa Olga Stepanovnan sokeata ihailua. Luonnollisesti ei hän tälle maininnut mitään korttipelistä. Hänen puheistaan Olga Stepanovna tuli siihen uskoon, että hänen ritarillaan oli mielessään jokin erittäin syvämielinen suunnitelma, jonka toteuttamista varten hän juuri oli paennut huvilan yksinäisyyteen. Rikard Leijonanmieli tapasi käydä hänen kanssaan kävelemässä siellä "Hirvisaarella" ja kuuli Olga Stepanovnan niin usein ylistelevän häntä joksikin suur'ihmiseksi, valituksi luonteeksi, että hän lopulta ei ollut ainoastaan huomaavinaan, vaan myös mielestänsä todella näki ylhäällä päänsä päällä juuri kuin salaperäisen "kohtalon sormen", joka viittasi suoraan häneen. Ja hän lausui siis Olga Stepanovnalle itsestään:

-- Minä olen "kohtalon kantamoinen".

Tuollaisten ajatusten valtaamana ja tuon "sormen" vaikutuksen alaisena osotti hän siveälle kotiopettajattarelle aina mitä suurinta huomaavaisuutta.

-- Te olette ainoa, joka olette minussa havainnut ennaltamääräyksen, sanoi hän ja antoi "sallimuksesta kertovan" katseensa liitää loitos etäisyyteen.

Asia päättyi sitten niin, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Olga Stepanovnan täytyi luopua toimestaan perheessä ja hän asettui asumaan Kotikovin "kalustettuihin huoneihin", missä hänelle oli asunnon hankkinut tietysti juuri tuo mainittu ritarinsa. Onneton teki nyt kaikki mitä voi, hankkiakseen itselleen tointa. Hän merkitytti nimensä kaikkiin osotekonttoreihin ja kävi samassa tarkoituksessa kaikkien tuttaviensa luona. Hänen vaeltava ritarinsa -- heidän keskinäinen suhteensa oli yhä vielä puhdas -- kävi tuhka tiheään hänen luonaan ja tuli joka kerralta yhä enemmän vakuutetuksi, että Olga Stepanovnakin oli ihmeteltävä luonne, jonka sallimus varta vasten oli määrännyt hänen "ylpeän" yksinäisyytensä sulostuttajaksi. Mutta päivä toisensa jälkeen kului ilman että Olga Stepanovna onnistui saamaan työtä. Sillä välin ritari hänen silmissään saavutti yhä valtavamman suuruuden, ja kun hän yhtäkkiä puhkesi sanomaan: "teidän on tultava Jeanne d'Arc'ekseni", tunsi Olga Stepanovna itsensä täydellisesti voitetuksi. Ja kun talvi sitten tuli -- asuivat he jo yhdessä.

XXIII.

Olga Stepanovnan onni ei ollut pitkä-ikäinen.

Kuten tiedämme löytyy perhosia, jotka elävät vain yhden päivän. Semmoinen perhonen mataa koterostaan, lekottelee päivänpaisteessa ja lämpimässä, lentää tuoksuvasta kukasta toiseen, ja kun iltarusko sammuu, sammuu hänkin saamatta edes nähdä tai tuntea pimeätä yötä, sen kosteutta, sen kylmyyttä. Olga Stepanovnan onni muistutti tämän perhosen päivää; perho saa toki kuolla, mutta Olga Stepanovna ei saanut, vaan yö kietoi hänet pimeään, kylmään vaippaansa. Alussa hän ei käsittänyt niin mitään. Ritari alkoi näristä kuin vanha akka, muuttui oikulliseksi, tuli nurpeissaan kotiin, vakasi miekkansa nurkkaan ja sätti kaikkea ympäristössään kurjaksi ja inhottavaksi. Sen sijaan että olisi pakissut Olga Stepanovnan kanssa mieltä ylentävistä aineista, ryhtyi hän sievistelemään kynsiään -- mikä tehtävä vaati parisen tuntia kerrakseen ja sillä aikaa ei kukaan eikä mikään saanut häiritä hiljaisuutta hänen ympärillään. Jos Olga Stepanovnalla oli hiukset kammattu ylös, huomautti hän miksi noin sileäksi nuoltu? Jos hiukset olivat höllemmällä, ärähti hän: "sinulla näyttää olevan halu tekeytyä noita-akaksi". Jos Olga Stepanovnan kädet tuntuivat kylmiltä, sanoi hän: "ihan niinkuin ottaisi sammakon käteensä". Jos ne olivat lämpimät, silloin kuuluivat sanat: "mikä sinua vaivaa? Oikein on vastenmielistä ottaa sinua kädestä ihanhan se polttaa; ja niin kuiva sitten - kuin... kuin käärmeennahka." Jos Olga Stepanovna oli hyväilynhaluinen, huudahti hän: "anna minun olla, minä olen kyllästynyt moisiin poroporvarillisiin hellyydenosotuksiin... Mene pois luotani! Tuo saattaa käydä laatuun jossakin tupakkakaupassa." Jos taas Olga Stepanovna jätti hänet rauhaan ja koetti pidättää itseänsä, sanoi hän: "Venäjän naisista ei ole min mihinkään; heidän läheisyydessään on vilustumisen vaara tarjona, saa helposti nuhan; toista ovat Ranskan naiset" j.n.e. Sattuipa Rikard Leijonanmieli sitten käymään eräässä huvipaikassa, jossa oli tarjona tanssia ja laulua. Huvipaikan isäntä, muudan sivistyneeseen luokkaan kuuluva nykyajan mies, oli kilpaillessaan Poljakovien ja Aumon'ien kanssa pyrkinyt voitolle näistä järjestämällä yrityksensä "tieteen viimeisen kehitysasteen" mukaan. Hän tilasi ranskalaisen kuplettilaulajan -- iljettävän kuotuksen. Sinä iltana, jona "kohtalon kantamoinen" kävi huvipaikassa, oli tuo laulaja esiin huudettaessa astunut yleisön eteen varustettuna kasvoja rumentavalla tekonenällä, joka oli tehnyt hänet varsin naurettavan näköiseksi. Ja Rikard Leijonanmielen pisti yhtäkkiä silmiin se hämmästyttävä yhdennäköisyys, minkä hän luuli huomaavansa tämän narrin ja Olga Stepanovnan välillä. Tuommoiset vertailuthan ovat mahdollisia. Ei mitään yhteisiä piirteitä ja kumminkin -- mikä merkillinen yhtäläisyys! Olga Stepanovnalla ei ollut sellaista nenää eikä sellaisia huuliakaan kuin ranskalaisella, mutta siitä huolimatta näytti hänen ulkomuodossaan olevan jotakin, mikä itsepintaisesti muistutti tästä vintiöstä, jopa siinä määrässä, että vaeltava ritari, kun hän sitten palasi kotiin, ei voinut nauramatta katsoa Jeanne d'Arc'iinsa. Hän oli Olga Stepanovnassa näkevinään maalatun, iljettävän kujeilijan, eikä sen tähden voinut enää ilman ilmeistä vastenmielisyyttä ottaa häntä kädestä.

Olga Stepanovna tuli tällä välin kituvaiseksi ja alkoi sairastella, mikä seikka yhä enemmän pahensi hänen tilaansa.

"Niinkuin nyljetty kissa!" ajatteli ritari itsekseen, kun hänen katseensa osui Olga Stepanovnan kalpeihin, pienoisiin kasvoihin ja kulmikkaihin olkapäihin.

"Enhän minä ole mikään sairaanhoitajatar!" ajatteli hän kuten toisetkin senkaltaiset herrat.

Viimein hän haki ja sai virkatointa toisella paikkakunnalla ja matkusti pois, mutta unhotti kokonaan ennalta ilmoittaa lähdöstään Olgalle.

Vasta Moskovasta lähetti hän hänelle sähkösanoman, luvaten ilmoittaa "lähemmin kirjeessä". Mutta noita lähempiä tietoja sai kärsivä naisrukka kauan odottaa. Kuukausi kului, mutta mitään ei kuulunut. Viimein kun virkatoiminnalle määrätty aika läheni loppuaan, tuli tietoja, tosin lyhyitä, mutta sitä enemmän sisältäviä. Kirjeessä, joka ei ollut vapaa oikeinkirjoitus-virheistä, ilmoitti Rikard Leijonanmieli, että heidän liittonsa oli muka molemmanpuolinen hairahdus, että _hän_ jo kauan oli tuntenut Olgan kylmyyden jopa inhonkin _häntä_ kohtaan ja sen tähden, tottuneena kaikessa uhrautumaan ja menettelemään jalosti, nyt antoi hänelle vapauden jälleen; että hän "aatelismiehenä ja upseerina" tietystikään ei jättäisi häntä apua vaille, vaan auttaisi häntä tilansa ja varojensa mukaan; että Olgalla vielä oli elämä kokonaan edessään; että hän toivotti Olgalle onnea sekä pyysi, että Olga unhottaisi hänet ihan kokonaan eikä antaisi hänen varjonsa saattaa hänen omaatuntoaan rauhattomaksi; että hän antoi Olgalle anteeksi _kaikki, kaikki, kaikki_ (mitkä kaikki -- jätti hän viisaasti kyllä sanomatta, kenties ranskalaisen kuplettilaulajan valenenän?)... "Olkaa huoleti, minä en ole häiritsevä teitä soimauksillani. Maailma on avara, meillä on kylliksi tilaa eritä toisistamme, tarvitsematta enää milloinkaan kohdata toinen toistamme... Minä olen ylpeä ja voin kyllä vaikenemisen hunnulla peittää sydämenhaavani" j.n.e. Asunnon ja huonekalut jätti hän Olgalle ja pyysi ainoastaan, että Olga panisi kokoon mitä hänellä oli yksityisiä kapineita siellä, jotta hän voisi lähettää palvelijan niitä noutamaan... Kirjeen luettuaan Olga Stepanovna jäi pitkäksi aikaa sohvannurkkaan istumaan. Hänen oli aivan mahdotonta tajuta mitä oli tapahtunut. Oli kuin jonkinlaisia tulikierukkoja olisi väippynyt hänen silmäinsä edessä; hänen korvissaan suhisi, ohimoita pakotti, päälaki painoi lyijynraskaana aivoja... Hänen jalkojaan tuntui kylmävän, hän nosti ne allensa ja kääri ympärilleen vaipaksen. Jääkylmät väreet puistuttivat hänen ruumistaan, ja sydän tykytti niin rajusti, jotta hän luuli kylkiluiden katkeavan tai sen itsensä pakahtuvan niitä vasten. Tulevaisuus, koko hänen elämänsä kutistui kokoon, niin ettei pääsy eteen päin eikä sivuille päin näyttänyt mitenkään mahdolliselta. Ja pimeys, sankka pimeys verhosi painostavana häntä. Ei pienintäkään tähteä pilkottanut siellä. Kaikki mitä tämän naisparan sielussa lie ollut voimia -- kaikki oli hän pannut rakkauteensa, kaikki oli hän uhrannut rakastetulleen. Ja hänestä tuntui nyt, kuin jos hänellä ei olisi enää mitään mille elää ja mistä elää -- ei siinä mielessä, että hänellä ei ollut varoja, vaan että hänellä ei ollut aivoja, ei verta, ei hermoja, ei voimia, sanalla sanoen ei mitään, sillä hän, tuo kunnoton, oli riistänyt häneltä kaikki, heittänyt ne likaan ja polkenut ne siihen, ja nyt liiteli onneton nainen avaruudessa kuni tyhjä pallo, ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. -- Seuraavana yönä valtasi hänet hulluutta lähentelevä epätoivo. Mitäpä olikaan hänen nyt enää tehtävänä? "Kuoltava" -- oli hänestä kuin joku olisi kuiskannut, joku salaperäinen, taipumaton, joka piili pimeässä ja jonka läsnäolon hän selvästi tunsi. Oli kuin tämä joku olisi työkkäilemistään työkkäillyt häntä, tarttunut häntä olkapäihin, pukenut jonkin vaatekappaleen hänen ylleen ja heittänyt hänet ulos, tuonne jäätyneelle Nevalle hukuttautumaan, välttämättömästä hukuttautumaan... Ja yhä kylmemmäksi kävi hänen sisällään sekä hänen ympärillään.

Juuri siinä tilaisuudessa Sila Sampsonovitsh sattui tapaamaan hänet.

Olga Stepanovnan sairaus ei kestänyt kauan, ja taudista kostuttuaan tuli hän huomaamaan, että elämä ei sentään yksinomaan keskittynyt hänen rakkauteensa, että ulkopuolella tämän rakkauden rajojen levisi äärettömiä avaruuksia, täynnä valoa ja lämpöä, että tuossa, aivan hänen vuoteensa vieressä puuhaili pieniä hyljättyjä olentoja, jotka olivat kukkanuppujen tavoin auenneet, odottaen saavansa nauttia hänen rakkaudestaan, hellyydestään, hyväilyistään, kuni virvottavasta kasteesta ikään.

Olga Stepanovna virkosi jälleen.

Palkinnon saanut kasvatuskouluneiti kuoli hänessä ainaiseksi ja sen sijaan nousi todellinen nainen, josta uhkui ehtymättä voimia hyviin tekoihin. Nyt oli hänen elämänsä saanut sisällön ja hän oli täysin tyytyväinen oloonsa. -- Mutta juuri silloin piti sattuman, että menneisyys yhtäkkiä ja odottamatta taas veti hänet puoleensa...

XXIV.

Useimmissa tapauksissa on katala ihminen ainoastaan jossakussa suhteessa katala; tarkastettakoon häntä toiselta puolelta, niin varmaan hänessäkin huomaa Jumalan kuvan. Mineraalit kiteytyvät kokonaisina ja samanmuotoisina, mutta ihmisten laita on toinen. Usein kyllä on ihminen yhtä valmis tekemään urosteon kuin minkä konnuuden tahansa. Hän on aallokon kuljetettavana. Hyvään päin sattuu kyllä poikkeuksia, mutta pahanne päin en ole niitä huomannut. Tavallisesti on se niin, että minne hän alussa sattuu kulkeutumaan, ennen kuin hänen luonteensa vielä on vakaantunut, siihen jää hän kuin naulattuna olemaan. Mutta täysin kehittyneissäkin luonteissa saattaa toisinaan havaita hämmästyttäviä vastakohtia tässä suhteessa. Sama osottautui nyt olevan laita Rikard Leijonanmielen.

Joitakuita vuosia oli kulunut. Luultavasti oli hän tällä välin yhtynyt useampiinkin naisiin, ollut rakastunut ja saavuttanut vastarakkautta. Mutta mitä enemmän mielivaikutteita hänellä karttui ja mitä useampia "kullan kuvia" painui hänen mieleensä, sitä selvempinä, tarkkapiirteisempinä ja viehättävämpinä tulivat kaiken tuon takaa näkyviin Olga Stepanovnan lempeän rakastettavat, vaikkei läheskään kauniit kasvot. Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä kirkkaampana helotti tuo kuva, kunnes se viimein loistollaan himmensi kaikki muut. Hänestä näytti kuin jos Olga Stepanovna ainoastaan olisi tahtonut hänelle todellista onnea lahjoittaa. Olgan persoona saattoi niin vähitellen varjoon koko maailman sekä hänen edessään että takanaan. Varsinkin kävi asema tällaiseksi eräänä iltana, kun hän vastoin tavallisuutta oli jäänyt kotiin aivan yksin. Oli sateinen ilma ja Leo Aleksandrovitsh tunsi itsensä liian laiskaksi lähteäksensä minnekään. Hän puki sen vuoksi väljän takin yllensä, viritti tulen rautauuniin, asettui mukavasti istumaan nojatuoliin ystävällisesti leiskuvan takkavalkean eteen ja istua nuukkui siinä myöhään yöhön. Jollakin ikäkaudella tulevat tämmöiset situatsioonit ikäänkuin tarpeen vaatimiksi. Menneisyyden muistot tulevat yhä rakkaammiksi ja niiden kanssa viipyy niin mielellään muutaman hetkisen kahdenkesken. Sillä aivan yksinhän ihminen ei ole koskaan. Lukemattomista haudoista tuolla takanasi nousee henkilöitä, jotka ovat sydämellesi kalliita, ja niin vietät tuntikausia seurapiirissä, jossa tunnet olevasi paljoa tutumpi kuin niitten uusien ystävien ja tuttavien parissa, jotka todellisuudessa ympäröivät sinua. Suloisia ääniä tarjoutuu kuultavaksesi, ääniä, jotka kerran joskus ovat saaneet sydämesi sykkimään sekä ilosta että levottomuudesta. Ja sinä annat mielelläsi aallon kuljettaa itseäsi kauas, kauas menneisyyteen, jolloin kaikki oli niin toisennäköistä, jolloin aurinko näytti kirkkaammin paistavan, jolloin esineitten värit tuntuivat mehevämmiltä ja lämpöisemmiltä ja kukkien lemu ihanammalta, ja jolloin olit hengittävinäsi niin huokeasti ja vapaasti, jolloin ihmisten sydämetkin huokuivat kohtahasi enemmän luottavaisuutta ja ystävyyttä. -- Leo Aleksandrovitsh, niin, hänkin jäi nyt istumaan siten, kahdenkesken noitten sanattomain todistajain kera, ja tietysti astui silloin elävänä kohta hänen eteensä Olga Stepanovnan armahainen kuva. Vaikka erilläänkin ja matkan päässä ollen, tunsi hairahtunut paladiini mielestänsä taaskin tuon viattoman tytön perin hellät hyväilyt, kuuli hänen kuohuvien tunteittensa värähyttämän äänen, joka nyt tunki hänen sydämeensä semmoisella voimalla, että hänet yht'äkkiä valtasi joku käsittämätön tuska. Ja Olga Stepanovnan katsekin osui jälleen häneen, ei tuo neuvoton ja hämmästynyt katse, jolla hän oli tähystänyt häntä viimeksi, tultuansa käsittämään heidän turhaan rauenneen rakkautensa koko katkeruuden ja pettäväisyyden, -- ei, vaan luottavainen ja altis katse, jossa koko hänen teeskentelemätön, puhdas sielunsa kuvastui.

Leo Aleksandrovitsh nousi sijaltaan ja otti esiin hänen kirjeensä.

Nämä kirjeet olivat hänellä vielä tallella, vaikka hän kaualla ei ollut silmäillyt niitä. Ja Jumala sen tietää miten iloiseksi hän nyt tuli, ettei ollut hävittänyt niitä yhdessä muitten kirjeitten keralla...

Hän ryhtyi niitä uudelleen lukemaan.

Mikä suloinen tunne huokuikaan häntä vastaan näistä hienolla käsialalla täyteen kirjoitetuista lehdistä! Oli niinkuin kevättuulonen olisi tuonut muassaan etäisiltä mailta hiljan puhjenneitten orvokkien hienoa tuoksua. Ja mikä hartaus! -- hartaus, joka teki nämä kirjeet ikään kuin eläviksi. Hän oli jokaisessa näistä kellastuneista sanoista tuntevinaan ikään kuin hiljaista suonentykytystä. Kuinka toisellainen Olga Stepanovna oli kuin ne naiset, joita hän sittemmin niin lukuisasti oli elämässään kohdannut, nuo keimailevat, loistavat, mutta kylmät naiset, jotka eivät muusta välittäneet kuin huolettomasta elosta ja nautinnoista!... Häntäkin he olivat pitäneet sellaisena nautinnon lähteenä, ei yhtään sen parempana... Hänen tunteistaan he viisi välittivät! Eivät he mitään olleet hänelle antaneet, mutta kaikki he olivat vieneet, rahat, ajan, tulevaisuuden. Mutta _tämä_ nainen, kuinka yksinkertainen hän oli kaikessa! Sanatkin, joita hän käytti, olivat kaikkein tavallisimpia. Niissä ei näkynyt sitä intohimojen ilotulta, mikä noitten toisten naisten kirjeissä oli vallannut hänet; ei, hänen sanansa olivat kaikkein tavallisimpia, mutta kuitenkin paloi niissä sellainen hehku, että se sai hänetkin lämpenemään... Hän tunsi sulosti hurmaavan sumun pimentävän hänen silmänsä ja hänestä oli kuin Olga Stepanovna olisi seisonut siinä hänen vierellään -- hän kuuli hänen hameensa hiljaisen kahinan. Hän ummisti silmänsä ja hänen mielestänsä ei muuta tarvittu kuin että hän ne jälleen avaisi, niin näkisi hän Olga Stepanovnan, hänen tarvitsi vain kurottaa kättään koskettaaksensa Olga Stepanovnan vapisevaan, kylmään ja kalvakkaan käteen. Ja tämän käden yhdestä ainoasta puristuksesta olisi hän nyt ollut kernas uhraamaan kaikki myöhemmät voittonsa ja ihastumisensa, kaikki nuo naiset, jotka olivat vannoneet hänelle rakkautta, kuten hänkin oli heitä kohtaan tehnyt. -- Hän otti esille Olga Stepanovnan valokuvan ja rupesi tarkastelemaan sitä. Kuinka tyhmä hän oli ollut silloin, kun ei ollut ymmärtänyt pitää arvossa tuota sisäistä kauneutta, minkä hän nyt niin hyvin tajusi, tuota sielua, joka loisti hänen kaikki anteeksi antavasta katseestaan ja hänen surumielisestä hymyilystään! Noita huulia hän oli suudellut. Nehän olivat kuuluneet hänelle, kuten koko Olga Stepanovnan olentokin -- täydellisinä ja kokonaan. Leohan oli ottanut häneltä kaikki mitä oli tahtonut ja milloin tahtonut, kysymättä lupaa, välittämättä hänen mielihaluistaan, ja kaikki Olga Stepanovnan pyrinnöt ja harrastukset olivat tarkoittaneet vain sitä, että hänen Leonsa tuntisi itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi... Ja kaikki oli Leo Aleksandrovitsh, omin käsin, rikki ruhtonut, sekä hänen että tuon hiljaisen, hennon elämän!... Heidän liittonsa, tuon vapaan, uskollisen ja ihanan oli hän heittänyt likaan, kuin minkäkin epäjumalankuvan ja polkenut sen siihen...

Hänestä tuntui yhtäkkiä niin hirvittävältä ja tukehduttavalta.

Hän pukeutui kiireesti ja riensi ulos sateeseen ja kylmään. Nuo muistelmansa olivat ikäänkuin tukehuttaa hänet siellä kotona, hänen ollessaan niiden kanssa kahdenkesken...

XXV.

Ulkona oli kauhea ilma.

Vettä ei tullut ainoastaan kaatamalla, vaan sade oikein pieksämällä pieksi kaikkea ja kaikkia, jotka kova onni oli pakottanut olemaan ulkona. Jalkakäytävillä vesi juoksi virtoina ja torilla siinti vesilätäkköjä, jotka muistuttivat lampia. Oli mahdotonta erottaa mistä päin tuuli puhalsi -- se puski piammiten kaikilta tahoilta ja pyyhkäsi äkäisesti vinkuen ja valittaen etemmäs, palatakseen heti kohta takasin, jolloin se äkisti hyökkäsi tuivertaen kulkijamen kimppuun, heitti viitankauluksen hänen päänsä yli ja tempasi sen jälleen alas, valeli hänen kasvonsa kylmillä, kipenöitsevillä vesisuihkuilla, survasi hänet katukäytävän vieressä kohisevaan ojaan ja jätti hänet vihdoin voipuneena ja soaistuneena siihen paikkaansa. Sekasortoinen vedenryöppy himmensi katulyhtyjen valon. Kaasuliekki lyhdyissä hulmusi sinne tänne ikään kuin ahdistettuna joka puolelta. Kovaa kokivat sekä ihmiset että hevoset tässä jumalattomassa ilmassa. Vuokra-ajurien tuimat kiroukset hukkuivat tuulen pauhinaan. Avuttomina ravistelivat rasittuneet vetäjät väsyneitä ja märkiä päitään raskaasti ponnistaessaan eteenpäin. -- Sivuutettuaan muutamia katuja Leo Aleksandrovitsh soitti muutaman tuttavansa luona, mutta siellä ei ollut ketään kotona. Toisaalla taas oli ehditty käydä jo levolle. Ensimäisessä paikassa kuului oven sisäpuolelta lasten iloista naurua ja sipsutusta, ja ehdottomasti hänen nyt kävi kateeksi se, mitä hän tähän asti oli pitänyt vain pilan arvoisena. Ennen oli hän kutsunut jokaista perhettä kyyhkyslakaksi ja salaa halveksinut niitä, jotka näitä lakkoja olivat saaneet aikaan. Mutta nyt -- kuinka mielellään hän olisi istunut tuommoisen kyyhkyslakan keskellä, hyväillyt noita sottasia pikku pallerolta ja kuunnellut heidän iloisia, raikkaita ääniään, joita eivät mitkään surut vielä ole saaneet särjetyksi. Oi, kuinka herttaiselta hänestä nyt olisi tuntunut heidän seurassaan!