Part 5

Niin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä yhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua vastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä, korupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy yksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat sinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan sinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten tilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä oli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta kostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin. Juuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka hyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta nämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia aina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta työstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa seinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja poljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan, ja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon suudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että se elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee siemenen samaan karuun maaperään...

Mutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin. Melkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa apteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin kukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään asuntoonsa.

-- Eräänkin luona, kertoi majuri, -- astuin suoraan hänen luoksensa ruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi hän: "Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa". Mutta kun silloin tulin ajatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun ja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin alentui häneltäkin ääni. "Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!" sanoi hän. "Kas tässä, juokaa hiukan viiniä." Sitten käski hän valjastaa hevoset vaunujen eteen. "Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset ne ovat sairaana?" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.

Sillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä tavaroita minua varten... Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista makeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala palkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme lähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:

-- Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä tulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Kas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.

Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen sadanruplan seteli! Mutta jos _silloin_ olisin säikähtynyt hänen uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on -- hän sanoi -- Jaksaako tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut. Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!...

Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen näköinen.

XVIII.

Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat, ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin, itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta. Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga Stepanovnaan:

-- Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,

Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona. Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen sineen.

-- Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.

-- Miksi niin sanot, kiltti poikani?

-- Muuten vaan... minä tiedän sen... Katsokaas tätä!

Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.

Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella häntä kysymyksillä.

-- Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?

Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli liian vakava.

-- En... mitään... Minä näen... Siellä... on niin puhdasta...

-- Mikä on puhdasta?

-- Lintuja... lentää... Mutta meillä... ei ole siipiä... Ei ole... karhullakaan... siipiä.

Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.

-- Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga Stepanovna. -- Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"

-- Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu niin kuumalle.

"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset... Minä olen nyt niin kevyt... Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.

Toisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös sängystä.

-- Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?

-- Kuorimaan potattia.

-- Mitä sinä puhut?

-- Lupotshka ei ehdi yksin... Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja potattia.

-- Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä, niin saat kuoria potattia...

-- Kun tulee päivä... mietti hän. -- Entä vuohi?

-- Mitä sinä siitä?

-- Missä vuohi on?

-- Tuolla ikkunalla...

-- Katso ettei se saa puskea...

-- Ketä se puskee?

-- Jeroshkaa.

-- Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?

-- Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.

Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.

-- Katsos karhua... liekuttelee päätään.

-- No, miksi se niin tekee?

-- Hakee... metsämarjoja... Tahtoo syödä... Anna karhulle vähän potatteja...

Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen huulillaan hymy -- ensi kertaa koko tuona aikana -- kummallinen hymy... Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.

-- Se on vettä, kuiskasi hän, -- vettä... Keinuu niin hiljaa, hiljaa kuin kätkyt...

Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.

-- Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?

-- Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa liikkeistä. -- Minä uin...

Ja hän ui todellakin pois.

Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan, käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.

Tulin taas seuraavana aamuna.

Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle. Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi irvistänyt jollekin.

Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga Stepanovnalle:

-- Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee meidän puolestamme!

XIX.

Tavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.

Siellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta ja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä. Lupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti häntä kasvoihin.

-- No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.

Hän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas Jeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.

-- Hyvä Jumala... on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?

Keittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.

-- Onko sinun ikävä Jeroshkaa?

-- Hänen on nyt niin hyvä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla -- lisäsi hän osottaen hoikalla sormellaan kattoon. -- Hän leikkii siellä enkelien parissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä... etteivät saa olla vallattomia... eikä meluta...

Toiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin ikään topakasti Jeroshkaan.

Punaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa toisille:

-- Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin ja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.

Grishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin arkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin kananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.

-- Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin... -- Mutta, ei tee mitään... Enemmän on hänellä tilaa.

Yöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni hän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan seisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan silmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.

-- Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille seisomaan.;

-- Minä tulin... tulin...

-- Kyllä näen, että sinä olet tullut... mutta mitä varten sinä olet tullut?

-- Ilman vaan, -- hän vilkuttaa.

-- Vilkuttaa?

-- Niin, hän vilkuttaa... Kas, kas nyt... taaskin hän vilkutti.

Pyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta laimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla tavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt silmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet lähtemään makuulle.

-- Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä toisille lapsille.

Ja heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta -- vilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle, kun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun lapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi Lupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan sylissä.

-- Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?

-- Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan... minä en tahdo...

-- Ei sille nyt mahda mitään.

-- Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on niin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala häntä.

Sila Sampsonovitsh oli kovasti murheissaan.

Saman päivän iltana kävi majuri sattumalta eräitten tuttavainsa luona. Siellä naukkasi hän kolme ryyppyä perätysten, mikä hänelle muuten aniharvoin tapahtui; sen jälkeen katsahti hän vertyneillä silmillään kaikkiin läsnäolijoihin ja huudahti: "minulta kuoli Jeroshka", ja ratkesi itkuun.

Turvakodissa punaverinen Serjosha kuvaili seuraavana päivänä, miten "vilkuttajan" hautajaiset olivat tapahtuneet, ja Lupotshka vakuutti pyhästi, että Jeroshka viimeisen kerran oli iskenyt hänelle silmää juuri ennen, kuin kansi naulattiin kiinni arkkuun.

Kohta tämän jälkeen muisti Olga Stepanovna karhun ja vuohen, jotka Jeroshka oli saanut tohtorilta. Hän ei löytänyt niitä.

Kysyttiin lapsilta, eivätkö he olleet näitä leikkikaluja nähneet.

-- Minä annoin ne pois, vastasi Lupotshka astuen esiin.

-- Miten? Kelle?

-- Jeroshkalle. Kun hän yöllä makasi arkussa, niin minä annoin hänelle ne.

-- Kuinka se tapahtui?

-- Nehän eivät olleet meidän, vaan hänen. Minä pistin ne hänen päänpohjiinsa...

Niin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.

XX.

Elämässä vaihtelevat ilo ja murhe samaten kuin valo ja varjo luonnossa. Kyynelet ja hymyilyt katoavat jättämättä mitään jälkeensä. Tänään riehahtaa myrsky saattaen meren ankarasti kuohumaan, huomenna keijuu jo tuo ääretön ulappa hiljaisina maininkeina, jotka leikkien lyövät rantaan. Vihuri kiskoo vaahtoa pauhaavan aallon harjalta, mutta aallon pohjalla kimmeltää kuun kuvahinen hiljaa ja miettiväisenä, kuin tahtoisi se sanoa: "älä usko aaltojen vihaa". --

Jeroshka haudattiin ja joutui unhotuksiin; ainoastaan suurisilmäinen Lupotshka, jonka oikea nimi oli Olympiada, muisti häntä vielä, ja joka kerran kun hän luki iltarukouksensa yhdessä Olga Stepanovnan kanssa, lisäsi hän kuiskaten: "hyvä, hyvä Jumala, ota Jeroshka luoksesi, että hänen olisi hauskempi!" --

Hyväksi onneksi sattui juuri tuohon aikaan kaksi iloista tapahtumaa, jotka saivat suurta hälinää aikaan Bobkovin rauhaisan, pienen maailman keskuudessa. Ensimäinen oli se, että Senjka kadettikoulussa nimitettiin aliupseeriksi, ja hän tuli kaikessa loistossaan, kaksi uutta palkkanauhaa epoleteissa, tuoden lahjoja, jotka hyvämuistinen kenraalinperhe oli lähettänyt kaikille turvakodin asukkaille; ja toiseksi juoksi Grishka hengästyneenä ja ilosta hehkuvana kotiin ja huusi jo kaukaa: "pienet veikot, kuulkaa, Smukin ottaa minut kisällikseen!"

Mutta hetken päästä, tultuaan nähtävästi huomaamaan, että hänen uudessa korkeassa asemassaan sellaiset ihastuksen ilmaisut olivat sopimattomia, lisäsi hän hiljaa ja arvokkaasti:

-- Viisitoista hopearuplaa kuussa ja ylöspito vapaa.

Turvakodin hoidokkaat eivät käsittäneet mitä tuo "viisitoista hopearuplaa" oikeastaan oli, mutta aavistivat tai arvasivat sentään, että se oli jotakin perin merkillistä, jotakin suurenmoista, niin että Grishka pienokaisten silmissä yhtäkkiä näytti kohoavan korkeammaksi kuin amiraliteetin torninhuippu. He piirittivät tuon onnellisen ja katsoa noljottivat häneen suut seljällään, odottaen tuota pikaa, seuraavassa silmänräpäyksessä saavansa nähdä jotakin vielä kummallisempaa, vielä uskomattomampaa. Hänen tuleva isäntänsä oli lahjoittanut hänelle tompakkikellon villalanka-perukkeineen, ja Grishka näytteli hyvin ylpeänä kelloa "pienille veikoille". Nämä olivat ylen kärkkäitä näkemään mikä se siellä kellon sisässä tikitteli, ja Grishka pani kellon heidän korvalleen, mutta kantta hän ei kumminkaan avannut.

-- Kallis kappale, saattaa helposti tärveltyä -- hän sanoi.

Poika osottautui kiltiksi ja kiitolliseksi. Kun Sila Sampsonovitsh palasi kotiin, lausui Grishka hänelle teeskentelemättömän yksinkertaisesti:

-- Setä kulta, kolme hopearuplaa kuussa riittää minulle ja jäljellä olevat kaksitoista pyydän jättää talouteemme käytettäväksi.

-- Hyvä! vastasi majuri yhtä luontevasti, lisäämättä siihen edes "kiitostakaan". Ja siinä hän tekikin oikein, sillä mitenkäpä kiitos tässä olisi voinut tulla kysymykseenkään? Muunlaista menettelyä, ei hän ollut Grishkalta odottanutkaan. Mutta Bobkov ukon silmäpielissä loisti kumminkin jotakin niin lempeätä ja herttaista.

Senjkakin kadehti Grishkaa:

-- Sinä, veli Grishka, olet onnellisempi minua.

-- Kuinka niin?

-- Sinä kykenet jo ansaitsemaan ja kaikilla meillä, koko meidän talollamme, on sinusta apua.

-- Sen sijaan tulee sinusta upseeri... sapeli kupeella... Sinulle tekevät poliisitkin kunniaa... Kaikki pelkäävät sinua, sinä et ketään.

-- Sinne on vielä pitkä aika. Päästäkseni tykkiväkeen pitää minun lukea vielä viisi vuotta.

-- Sinä tulet ampumaan kanuunalla. Mahtaa se sentään olla hirveätä sotatappelussa! Miten teitä opetetaan, ettette pelkää mitään koko maailmassa?

-- Mikäs upseeri se olisi, joka pelkää!

-- No mutta, jos esimerkiksi saisit rautapollikalla nenääsi.

-- Rautapollikalla?

-- Niin, pommin.

-- Sitä nyt kaikista vähimmin maksaisi säikähtyä.

-- Sinut ammuttaisiin kuoliaaksi... Ei veli Senjka, paljon parempi on veistellä puuta, olla nikkarina. Kaikilla on siitä hyötyä, ei kelläkään vahinkoa. Nikkari Smukin sanoo, että meidän ammattimme on pyhää, Joosefkin oli puuseppä.

Jotkut pojista pantiin vielä sen jälkeen käsityökouluun.

Muutaman päivän perästä katosi punaposkinen Serjosha ilman että kukaan tiesi, mihin hän oli joutunut, ja palasi vasta myöhään illalla, jolloin otsatukkansa sojotti ilmassa niin omituisen juhlallisesti, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei kenkään ennen ollut niissä huomannut.

-- Missä olet ollut, Sergei?

-- Mikäs tämä on! sanoi hän leväyttäen auki sormensa ja pani pöydälle kaksi viiden kopekan rahaa, jotka oikein höyrysivät -- niin kovasti oli hän puristanut niitä pienen, hikisen nyrkkinsä sisässä.

-- Mistä olet ne saanut? kysyi Olga Stepanovna levottomasti.

-- Mistä? Huomenna saan taas saman verran. Käskettiin vain tulla aikaisemmin.

-- Mutta puhuhan sinä niin että voi ymmärtää, missä olet ollut, mitä olet tehnyt ja kuka sinulle on antanut nuo rahat?

-- Eräs kasvitarhan omistaja. Täällä on kasvitarhoja. Minä tein työtä maalla ja tiedän kyllä, mitä kasvitarhoissa on tehtävä. Minä pyysin häneltä luvan tehdä työtä, ja hän sanoi: "miksei, koeta vaan; palkkaa saat sen minkä työsi ansaitsee".

-- Mutta rakas poika, tokkos olet saanut mitään syödäksesi?

-- Kuinkas! Minä sain heillä puuroa ja voita sekä kaalikeittoa suolakalan kanssa. Lähteköön Vanjka huomenna mukaan, on siellä työtä hänellekin. Miksi syödä leipää ilmaiseksi? On se jo aika meidänkin koettaa...

Pieni lapsijoukko kasvoi ja varttui terveenä. Näistä "kadulle heitetyistä", jotka Sila Sampsonovitsh aikanaan oli korjannut, sukeutui reimoja poikia.

-- Juuri niin, juuri niin, pojat -- riemuitsi vanha majuri. -- Olkaa te järkähtämättä toinen toisenne puolesta, niin on Jumala meidän kaikkiemme puolella!

-- Sinäpä olet tosiaankin Sila, ja Sampsonovitsh [sitä merkitsee _voima_, Sampsonovitsh = Simsonin-poika] nimi on sinulla myöskin miestä myöten! kehasi kauppias Jegorov häntä. -- Millaisen suurtyön olet suorittanut!... Koettakoonpas toinen tehdä mitä sinä olet tehnyt -- siitä ei taitaisi tulla mitään!

XXI.

Myöskin Olga Stepanovnalle oli kohtalo varannut jotakin odottamatonta. Melkein puolitoista vuotta oli kulunut minun pannessani tähdelle tapauksia tämän erikoisen pienen maailman keskuudessa, ja minun nähteni oli tuo armas neitonen voimistunut ja muuttunut, niin ettei häntä enää voinut samaksi tuntea. Hän näytti kasvaneen ja hänen ruumiin-muotonsa pyöristyneen. Hänen äänessään ilmeni niin terveitä säveliä, että se oikein ilahutti minua. Hänen hiljainen hymyilynsä, johon jo oltiin totuttu, suli nyttemmin joskus raikkaaseen, sydämelliseen nauruun, josta puhui niin totinen, silminnähtävä iloisuus, että se saattoi koko hänen ympäristönsä keveämmälle mielelle.

Sila Sampsonovitsh tunsi olevansa kuin taivaassa.

-- Meidän Olga Stepanovnasta on tullut oikea valtti! oli hänellä tapana sanoa.

-- Tehän voisitte naida hänet, huomautettiin.

-- Vanha ukonrähjä naisi sellaisen ruhtinattaren! huudahti majuri vallan säikähtyneenä. -- Minun morsiameni itkee minua maanpovessa. Ei minun nyt enää kelpaa ajatella naimista. Ilman sitäkin on minulla jo perhe semmoinen, joka hakee vertojaan.

Kerran, kun taas kävin heidän luonaan, havaitsin hämmästyksekseni, ettei Olga Stepanovna ollut aivan tavallisessa mielialassaan. Hän oli vallan murtuneen näköinen.

-- Mikä teitä vaivaa, kyyhkyseni? Onko joku lapsista sairaana?

-- Ei, Jumalan kiitos, kaikki ovat terveenä.

-- Entä te itse?

-- Ei minullakaan ole mitään valittamista; tuossa tuo menee entisekseen.

Samassa hän kääntyi ja loittoni minusta. Hän astui muutamia askelia, pysähtyi sitten yhtäkkiä ja vaipui ajatuksiinsa. Mutta kohta sen jälkeen hän päätään pudistamalla koetti näköjään karkoittaa jotakin kiusallista ajatusta, pakottipa itsensä hymyilemäänkin. Mutta sepä ei ottanut luonnistuakseen, tuo hymyily, joka sisälsi jotakin haikeata, alakuloista, jopa miltei kuin syyllisyydentuntoa. Minä olin jo aikeessa lähteä pois, mutta hän pidätti minut ovella.

-- Olen äskettäin lukenut teidän muistelmanne sodasta.

-- No, niin mitä?

-- Te mainitsette siinä tuon Gortalovin, joka yksin jäi umpivarustukseen kuolemaan. Minun mielestäni pitäisi kaikkien tehdä niin.

-- Mitenkä olette saanut tuon päähänne.

-- No niin, olenpa johtunut vaan sitä ajattelemaan. -- Eihän sitä heti tule oivaltaneeksi, että ihmisen todellinen onni on siinä, että tietää täyttäneensä velvollisuutensa.

-- Hyi toki, Olga Stepanovna! Tuohan kuulostaa juuri siltä, kuin jos lukisitte sen jostakin ohjekäskystä. Ja niin vieraalta kuin se kalskahtaa teidän suussanne.

-- Siltäkö tuntuu? Kumminkin on asianlaita niin, kuin minä sanoin. -- Ja persoonallisen onnensa tähden ei pidä koskaan luopua tehtävästään.

-- Johan taas! Puhukaahan toki selvää ja tolkullista kieltä ja älkää ladelko noita perussääntöjänne tai miksi niitä nimittäisin. Joku koulun entisistä luokkaopettajattaristako se nyt on muistunut teille mieleen, vai kuinka?

-- Ei, koulussa ei näitä asioita meille opetettu. Elämä se vasta saattaa ne selväksi...

Ja taaskin suuntautui hänen katseensa ulos ikkunasta, mutta varmaankaan eivät hänen silmänsä siellä nähneet autiota katua lauta-aitoineen oikealla, ei myöskään aidan yli riippuvia viheriöitä puunoksia eikä kyyhkystä, joka siinä istui nyppien nokallaan siipiään.

-- Varmaankin on teille jotakin tapahtunut?

-- Minä kerron teille sitten jäljestä päin. Minulle on todellakin tapahtunut jotakin... odottamatonta... Minä en tiennyt mitenkä minä...

-- Teidän olisi pitänyt neuvotella jonkun kanssa.

-- Ei... Sellaisia asioita täytyy jokaisen itsensä ratkaista, ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan. Tahi tuleeko aina ja loppumattomiin vain seurata toisten neuvoja?...

-- Teidän on oleva helpompi, jos lausutte ajatuksenne julki.

-- Eivätpä ne minua erittäin vaivaakaan. Minä seison vain niinkuin tienhaarassa, en tiedä mennäkö oikealle vai vasemmalle. Kummallakin taholla on jotakin houkuttelevaa.

-- Tänäänpä on ihan mahdotonta käsittää teitä!

-- Odottakaa, perästä päin.

Muutamien päivien kuluttua satuimme taaskin yhteen.

Hän oli jälleen tyyni ja tasainen kuin tavallisesti.

-- Oletteko nyt jo päättänyt vasemman tahi oikean puolen hyväksi?

-- Olen, vastasi hän naurahtaen, -- olen päättänyt kerran kaikkiaan.

-- Voitteko nyt kertoa tapauksen?

-- En tänään.

-- Onko teillä kiire?

-- Ei, vaan haava tuntuu vielä kipeältä. Myöhemmin saatte kuulla.

Tuo "myöhemmin" tuli vihdoin sekin.

Mutta ennen sitä tapahtui vielä kaikellaista. Minä tutustuin toisiin henkilöihin, jotka tavalla tahi toisella olivat vaikuttaneet Olga Stepanovnan kohtalon juoksuun, ja tahdon nyt omin sanoin kertoa mitä heidän puheittensa mukaan oli hänelle tapahtunut.

XXII.