Part 4

-- No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin -- kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia kodinsuojaa ja kasvatusta!

-- Mitäs ihmeellistä siinä on?

-- Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi ryhtyä...

-- Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin tuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja sitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä... Tee niinkuin sovistuu -- -- suoraan niinkuin sydämesi käskee... Siinä se on koko asian ydin.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti, sydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni kauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen. Oikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun kanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin ilmi-elävänä hänen mielessään... Mitä silloin sattui kielelleni herahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy hän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu lähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa naudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan. Ja semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin ja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä puolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea -- yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte johonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon halki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne ja sitten -- suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea, älkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos ihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa olisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää rynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.

XIV.

Muutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.

Minä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi niin, että kun vihdoin saavuin majurin "luostariin", en tavannut häntä kotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt veronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä poikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin pidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.

-- Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle yhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan toiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:

-- Veikot, vieras setä tuli!

Päällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia lapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen merkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin katselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.

-- Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.

-- Ai, namusia!

-- Lapset, lapset... kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.

On todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa ihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana -- ja sydäntäsi vetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin hyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se rikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt, astuu hänen sielunsa selvästi ilmi.

-- Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ----n luona pyytänyt minua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin sopineet.

-- Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila Sampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.

Kuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka äsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan. Näytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa ruumiissa. "Ruoko, joka häälyy tuulessa", oli eräällä tuttavallani papilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin, mutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen siltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli hänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman, mikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin häntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet. Verta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi kammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan liiaksi ulkonevat. Kulmakarvat -- mutta vaikea on sanoa oliko hänellä niitä ollenkaan. Mutta sen sijaan -- kuinka ihmeen ihanat silmät! Mikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen kauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut niitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä eloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta, sydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä "première beauté" varmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan nähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään kuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet jotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen taivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti hetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän silmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat olivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat ja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini tai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä tuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen putuksen pörröistä tukkaa.

-- Minä taidan viivyttää teitä?

-- Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.

-- Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!

-- Niin.

Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.

-- Kyllä on. Sila Sampsonovitsh... hänhän niitä aina... Eilen taas tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!

Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.

-- Mistä sinä olet?

Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.

-- Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.

-- Tuoltapa vaan!

Ja hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.

-- Taivaastako, vai?

-- E--en...

-- Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.

-- Maalta.

-- Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?

-- Tulinpahan vaan.

-- Mutta miksi?

-- Otinpahan vaan ja tulin... Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta minä läksin sittenkin.

Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:

-- Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee... Minua näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja tänne kanssa.

Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.

-- No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, -- hän jäi sinne...

-- Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?

-- E--en... äiti oli hyvä... ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.

-- Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?

-- Ruumisarkkuun juuri... ruumisarkkuun... Hän kuoli, mutta en minä kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain: "pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän minä siltä... Mutta se vain murisi minulle -- mrrr -- ja puri minua.

Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.

-- Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.

-- Kuka? Shutshkako?

-- E--ei... Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut kuolla. Miksikä minä kuolisin?... Sitten minä läksin pois. Täällä on hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, -- mutta ei hän lyö... Ehkä sitten, jälestä puuron...

-- Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen, pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.

-- No, eipähän ilmankaan!... Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei meitä lyötäisi, niin...

-- Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?

-- Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne löivät.

-- Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna, silitellen hänen päätään.

Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun.

Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä, kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä: "Täällä on puuro niin makeata!"

XV.

-- Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.

Solakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla oli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta pysähtyi äkisti huomattuaan minut.

-- Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet luokseen. -- Tules tänne!... Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa sanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.

-- Minä olen vanhin... Minut löysi setä katupylvään luota.

-- Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.

-- Ja sinä Solamatti, -- häsähti Grishka katsahtaen taakseen. -- Sinut löydettiin solakosta -- sinä olet Solamatti.

-- Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. -- Eihän voi tietää, mistä Herra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.

-- En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.

-- Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään kotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.

-- Ettekö te juuri opetakin heitä?

-- En; täällä on lähellä käsityökoulu. Hän opettelee puusepän ammattia, oman toivomuksensa mukaan, ja toinen käy sepänopissa.

-- Nikolka, niin. Kyllä hänkin pian tulee. Hän sai tänään aika lailla työnjohtajalta.

-- Mitä hän sai?

-- Työnjohtaja veti häntä hiuksista ja korvista.

-- Mistä syystä?

-- Hän katkaisi viilan. Ansiostapa hän saikin; ei meillä joutavista anneta kyytiä.

-- Onko sitä sattunut sinullekin? minä kysyin. Grishka katsoi minuun, nyykähytti päätään ja naurahti.

-- Kuinkas muuten? On toki kovastikin! Nyt ei enää anneta... Minä olen sen koulun jo käynyt läpi... Minä teen tuoleja, jakkaroita. Katsokaas tuonne! sanoi hän osottaen sisähuoneen ovelle päin, missä suuri, valkoinen pöytä oli nähtävänä. -- Se on minun työtäni. Semmoista minä teen vapaapäivinä. Mestari ei ole auttanut vähääkään, minä olen itse tehnyt kaikki. Ja vielä minä aikaa myöten laitan parempiakin kaluja. Sinulle, sanoi hän kääntyen Olga Stepanovnan puoleen, -- minä laitan piirongin sekä kaapin lehti- ja silmikkokoristuksien kanssa, ja vielä sängyn, jonka päätyä pienet kyyhkyset kaunistavat. Kunhan käyn puuhun-piirtäjän luona opissa. Meillä ei pääsekään kuka hyvänsä puuhun-piirtäjän oppiin. Ainoastaan ne, joilla on selvemmin sujuva käsi. Herran on tietäminen, että meidän ammattimme on puhdasta. Me käsittelemme puuta. Siitä ei tartu likaa eikä hajua. Paljaita käherälastuja vain, jotka tuoksuvat niinkuin metsässä, ja ovat niin valkoisia ja puhtaita. Minä panin tuonne korillisen puupöliköitä, selitti hän toimekkaasti Olga Stepanovnalle. -- Mestari sanoi, että vie kotiin takkapuiksi, siihen ne kyllä kelpaavat.

Grishkan muoto osotti tavatonta reippautta ja varmuutta. Hän tunsi itsessään, että hän jo oli oikealla tiellä, ja näki tulevaisuuden kuvastavan selvänä ja kirkkaana.

-- Kun minä tulen suureksi, niin rupean mestariksi ja avaan oman liikkeen, ja oppiin otan poikia Sila Sampsonovitshin lastenkodista... He saavat sitten avata oman työpajan.

Oli niin omituista nähdä kaikkea tuota ympärilläni, semminkin kun tiesin, että majuri Bobkov parasta aikaa kuljeskeli ympäri puodeissa, kauppahalleissa, kirkoissa, esplanaadeilla sekä filantroopisten kauppiasten luona, pyytäen ja kerjäten elatusapua tälle oivasti ja onnellisesti varttuvalle lapsijoukolle. Juuri semmoisilla "Kristuksen nimeen" kootuilla varoilla kasvatti hän todellakin kaikkia näitä pieniä, näitä "harhaan joutuneita" lapsia, eikä hän milloinkaan koko näinä vuosina unhottanut evankeliumin sanoja: "älkää surko huomisesta päivästä"...

-- Miten raskaita olot toisinaan ovatkin olleet -- kertoi Olga Stepanovna, ikään kuin arvaten minun ajatukseni -- ei Sila Sampsonovitsh koskaan ole horjunut uskossaan. "Kyllä me tulemme toimeen, ei Jumala hylkää meitä!" siinä kaikki mitä sellaisissa tiloissa olen kuullut hänen lausuvan. Välistä tulee hän kotiin iltasilla väsyneenä ja rasittuneena; hänhän on liikkeessä pitkät päivät. "Mikähän meille tulee huomenna eteen, mitä ihmettä me teemme?" kysyn minä. -- "Me teemme mitä Jumala käskee. Eihän meillä ole mitään syytä olla levottomia. Katsopas näitä, sanoo hän osottaen lapsia, -- mitäs luulet heidän olevan? He ovat Jumalan taimia, taivaan lintusia, kukapa siis pitäisi heistä huolta, ellei taivaallinen Isä?" Semmoinen on meidän majuri.

-- Poikiako teillä siis vain onkin?

-- Ei, on meillä kaksi tyttöäkin. Mutta heidän sijansa on kyökissä, missä saavat laittaa ruokaa näille. Minä olen pannut sen heille määräksi. Jonkunhan siinäkin puuhassa on oltava. Ja onpa hyvä heihin itseensäkin nähden, että saavat jo lapsuudesta tottua järjestykseen ja taloudentoimiin.

Samassa tuli juuri kuin kutsuttuna ovessa näkyviin pieni tyttö, jolla oli suuret, hämmästystä osottavat silmät.

-- Mitä tahdot, Lupotshka?

-- Jeroshkan pitäisi tulla kuorimaan potattia.

Jeroshka, pieni valkotukkainen poika, jolla oli hopeanhohtoiset silmäripset ja punaiset kulmakarvat, astui käskemättä esiin loukostaan, jossa oli kyhäillyt jotakin käytetyistä tulitikuista ja säleistä.

-- Mitä sinä teit siellä?

-- Puutarhan ja kylän... vastasi hän hämillään ja juoksi kyökkiin.

-- Ja Fedjkan pitäisi tuoda vettä, pitkitti Lupotshka yhä yhtä tyynesti.

Osotaiksen että puun- ja vedenkantaminen oli Fedjkan asiana, hän kun oli kaikkia muita vahvempi. Hän oli leveähartiainen, poskipäät ulkonevat, ja oli pyytänyt saada tuon tehtävän suorittaakseen. Hänen unelmainsa päämääränä oli tulla sepäksi.

-- Päivää, Lupotshka! tervehti Grishka, mennen tytön luo.

Tyttö kohosi varpaisilleen ja kurotti suunsa häntä kohden,

"Vanhin" suuteli häntä.

-- Ah, kuulkaapas, juolahti minulle mieleen, -- täällähän pitäisi olla eräs poika, jonka isä oli upseeri ja kuoli sotaretkellä Ferghanan kaanikunnassa.

-- Hän on ollut täällä. Nyt käy hän välistä luonamme, mutta harvoin. Tarkoitatte varmaan Senjkaa?

-- Missä hän nyt on?

-- Sila Sampsonovitsh sai hänet toimitetuksi kadettikouluun.

-- Kuinka se saattoi hänelle onnistua?

-- Suokaa anteeksi, odottakaa vähän... Lupotshka, mitä sinä vielä tahdot?

-- Voita ja pippuria olisi tarvis.

Oli mukavaa nähdä tuota pientä tytöntynkää oikean kyökkipiian touhussa; kuinka totinen olikaan hänen katsantonsa! Olga Stepanovnakaan ei voinut pitäytyä nauramasta, seuratessaan tyttöä ulos.

XVI.

-- Te kysytte, miten hänen onnistui saada Senjkan kadettikouluun. Se onnistui hänelle niinkuin kaikki muukin. Hän luottaa onneen -- siinä kaikki. Hän ryhtyy asiaan aina arvelematta. Se vain näyttää siltä, kuin olisi hän ujo, mutta kun asiaksi tulee, niin hän on valmis vaikka mihin. Senjkan paperit olivat hänellä luonaan täydessä kunnossa. Sitten kirjoitti hän hakemuksen, jonka jätti, sisään. Vastaus tuli epäävä tahi melkein sama kuin epäävä; sanottiin nimittäin, että asia riippui tutkinnoista: etevimmät hyväksytään muka, toiset saavat odottaa seuraavaan vuoteen tai siksi kunnes täyttävät säädetyn iän... No niin, silloin otti Sila Sampsonovitsh pojan mukaansa ja lähti -- enpä totta tosiansa tiedä minne, arvattavasti jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo, koskapa hän matkalla sinne toimitutti rukouksen kirkossa, jotta kaikki onnistuisi hyvin. Joku kenraali se oli, jonka luo heidän oli mentävä. Tämä otti heidät vastaan ja kuunteli hänen asiansa.

-- Miksikä -- kysyi hän -- vaivaatte viranomaisia vähäpätöisillä asioilla? Tiedättehän te järjestyksen, jota kadettikouluun pyrkijöiden on noudattaminen.

Mutta Sila Sampsonovitsh vastasi:

-- Teidän ylhäisyytenne mielestä asia tosin näyttänee vähäpätöiseltä, mutta meistä nähden asia on tärkeä. Kyllähän minä järjestyksen tiedän, mutta se soveltuu ainoastaan rikkaille, niille, joiden on mahdollista valmistaa lapsiaan kilpailuun. Mutta Senjka on aivan yksin maailmassa. Minä olen ottanut hänet elättääkseni, mutta paitsi häntä on minulla vielä kolmekymmentä suuta, jotka odottavat ruokapalaa. Ja minä elätän heitä sillä, mitä itse onnistun kokoomaan.

-- Kokoomaan, mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että minä käyn kerjäämässä, ihmiset minulle antavat, minä elätän lapset.

-- Kerjäämässä? Te, joka olette majuri -- käytte kerjäämässä? Ettekö te sitten käsitä, että se on häpeä, synti?

-- Siinä kohden en tunne mitään häpeätä, sillä, teidän ylhäisyytenne, minä en tee sitä omaksi, vaan hyljättyjen lapsiparkain hyväksi. Ja mitä siihen tulee, että se olisi synti, niin kyllä minä sitten siellä toisessa maailmassa vastaan Jumalan tuomio-istuimen edessä siinä asiassa. Hänenhän nimessään minä juuri pyydän. Kyllä hän sitten ratkaisee mitä on tehtävä: onko minua rankaistava vai säästettävä.

Kenraalin sisu kuohahti.

-- Mitä? Oletteko tullut tänne minua neuvomaan?

Mutta Sila Sampsonovitsh rohkeni vastata:

-- En neuvomaan; mutta, teidän ylhäisyytenne, ehkäpä Jumala minun kauttani kehottaa teitä tekemään hyvää. Jokaisella meistä on ei niinkään vähän syntejä omallatunnollamme ja sen tähden, auttakaa te nyt lasta, niin...

Kenraali polki jalkaa.

-- Minulle ei vielä kukaan ole rohjennut tuolla tavalla puhua!

Mutta kas majuri hän ei vaan hellittänyt.

-- Jos minä esiintyisin omaksi hyväkseni, niin en minäkään puhuisi täten. Mutta minä puhun "pienten" puolesta. Oletteko te unhottanut Raamatun sanan?

Ja sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen päähänsä.

-- Sinä, Senjka, jäät tänne... Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun kanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi muuta. Lähden pois.

Ja niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet muudan upseeri, kenraalin ajutantti.

-- Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.

Majurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.

-- Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä ei minulle vielä ole tapahtunut.

Sehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene hiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja seisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.

-- Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön hän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen vain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa nyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette saanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät tavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.

-- Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen isänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan. Äiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun ja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää mitä hänestä siellä olisi voinut tulla.

-- Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte tulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko tosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden totta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin. Se on todellakin uroteko... Harvalla on siihen kykyä.

-- En minäkään kerrallaan sitä alkanut, vastaa ukko. -- Aluksi otin yhden, sitten toisen. Toivoin tulevani toimeen eläkkeelläni ja puhtaaksi kirjoittamisella. Mutta sitten niitä pesumuijan alotteesta keräytyi koko liuta. Eihän heitä voinut kadullekaan heittää.

-- Miksi te niin aikaisin luovuitte virastanne?

-- Minut pakotettiin.

-- Minkä tähden?

-- Rehellisyyden tähden.

-- Kuinka?

Nyt kertoi hän kaikki kenraalille, joka siitä sai aihetta makeaan nauruun.

-- Niin no, siihen aikaan te taisitte olla mahdoton palvelemaan siinä virastossa... Minä tunnen entisen päällikkönne, olenpa ystävällisissä väleissäkin hänen kanssaan. Minä otan asiasta selon, ja saatte olla varma siitä, että jos kertomuksenne havaitaan todeksi, niin tulee Senjka otettavaksi kadettikouluun. Mutta jättäkää hänet kaikissa tapauksissa nyt tänne. On hyvä että hän tottuu toisellaiseen seuraan.

Ja sillä tavoin pääsi Senjka sitten kadettikouluun. Hän on hyvä poika. Käy välisti tervehtimässä meitä ja leikkii toisten lapsiemme kanssa pitämättä itseään liian hyvänä siihen. Hän rakastaa majuria kuni isää. Mutta tiedättekö, mitä tuo kenraali sitten teki? Ei sillä hyvä, että, hän valmisti pojalle pääsyn sotakouluun, hän hankki myös majurille kolmensadan ruplan vuotuisen apurahan ja keräsi sitä paitsi tuttaviensa joukossa tuhannen ruplaa. Me saatoimme silloin hankkia uudet puvut kaikille lapsille järjestään. Mutta ensinnä oli hän kokonaan säikähyttää. Kaikki ihmisethän ovat hyviä... Tulee vain tietää, miten sydämen ovea on kolkutettava, jotta se aukeaisi. Sellaista on elämämme nyt.

Taasen tuli tyttö, jolla oli nuo hämmästystä osottavat silmät.

-- Mitä tahdot, Lupotshka?

-- Jeroshka syöpi raakoja potatteja.

-- Joko taas? Ah, sinä pahankurinen poika!

-- En minä potatteja syö, puolustelihen Jeroshka. -- Minä syön vaan kuoria.

-- Vielähän se on pahempi. Ei silti, etten soisi sinulle tuota herkkua, mutta sinä tulet kipeäksi siitä.

-- Ne maistuvat niin hyvälle.

-- Jos sinun on nälkä, niin ota leipää...

-- Ei leipä ole mitään! vastasi Jeroshka tyytymättömänä. -- Ja sinä... kielikello!...

Mutta Lupotshka palasi arvostaan tietoisena sanaakaan vastaamatta kyökkiin.

XVII.

Kauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti hänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että ilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät olot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli valoisiakin päiviä -- mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista varoista -- niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten osaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin melkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin niin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi hän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan odottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin muutamia eukkoja naapuritaloista.

-- Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. -- Näethän, ihmisparka, miten sinä olet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.

Muudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.

-- Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi hän.

Ja sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.