Part 3

Oli eräs luutnantti Krutojar-Sladetski. Hän oli rakkaudesta mennyt naimisiin ja asui silloin täällä Pietarissa. Mutta ennen pitkää huomasi hän että oli mahdotonta tulla toimeen kolmenkymmenenviiden ruplan kuukausipalkalla täällä. Hänen nuori rouvansa halusi sitäpaitsi joskus vähän herkutella, ja syntihän olisi ollut sitä kieltää. Luutnantti tuumaili sinne tänne ja vihdoin sai luvattu kaksinkertainen palkka hänet houkutelluksi hakemaan siirtoa Turkestaniin. Niin sanoi hän vaimolleen -- tämä oli sivistynyt nainen, osasi ulkoa joukon ranskalaisia värsyjä ja pianolla soittaa kaikellaisia helppoja tansseja ja oli lukenut erään kenraalin rouvan johdolla -- niin hän sanoi vaimolleen: "jää sinä tänne niin kauaksi, kuin minä saan järjestetyksi meille asunnon siellä; ja sitten, kun kaikki on valmiina, niin minä kirjoitan ja sinä tulet perästä." Luutnantti vuokrasi hänelle huoneen seinätysten minun asuntoni kanssa. Siinä hän usein istui ja tuumaili, millaiset huonekalut miehensä ostaa ja mimmoisen pienen talon hän vuokraa heille asunnoksi. Rouva tahtoi että siinä välttämättömästi tuli olla vähäinen pihamaa sekä puutarha -- plataaneja, kirsikka- ja persikkapuita, aurinkoa ja sen semmoista. Keväällä kaikki seisoisi täydessä kukassa, niin ettei paratiisissa olisi parempi olla. No niin, hänen naapuruutensa oli minulle erittäin hyvään tarpeeseen. Ulos mennessäni pyysin usein että hän pitäisi silmällä Grishkaa, ja hän oli aina siihen suostuvainen ja ylimalkain hyvin avulias. Hänellä oli tapana pestä pojan kasvot hienolla saippualla ja paikata hänen housujaan. Tahi luki hän jotakin satua pojalle. Hänen luutnanttinsa oli jättänyt hänet... te tiedätte, kuten perhe-elämässä on tavallista -- perillisen toivoon. Ja tämä teki, että hän silloin erityisellä rakkaudella oli kiintynyt lapsiin. Matkalle lähtemistä ei hänen siihen aikaan ollut ajatteleminenkaan. Kunpa kotonaankin olisi onnellisesti voinut täyttää luonnonlain. Kerran kun hän oli saanut kirjeen mieheltään, tuli hän luokseni ja kertoi: mieheni kirjoittaa, että pihamaassamme kasvaa viikunapuu -- "indshir", joksi sitä siellä nimitetään -- sekä silkkiäispuita. Ja hän vain toivoi ja uneksi päästä sinne, noiden "indshirien" luo niin pian kuin mahdollista. Mutta silloin juuri sattui, kuin jos itse paholainen olisi veivannut, että Skobelev saapui sinne kukistamaan Ferghanan. Hän kokosi heti luokseen joukkoja Turkestanista ja niiden muassa -- luutnantti Krutojarin. Vaimon ja kirsikkapensasten sijasta suoraa tietä tappotanterelle. Jos hän olisi kaatunut edes taistelussa, olisi leski ainakin saanut lahjapalkinnon tahi korotetun eläkkeen miehen urhoollisuuden tähden, mutta hän kuoli aivan yksinkertaisesti punatautiin eräässä lasaretissa. Vaimo oli juuri tähän aikaan synnyttänyt lapsensa. Kaksi kuukautta pidimme kuolintapauksen häneltä salassa. Maito olisi muuten helposti saattanut nousta hänelle päähän. Jonkun ajan perästä meni hän itse meidän tietämättämme esikuntaan. Niin ja niin, haluaisin saada tietoa luutnantti Kjutojar-Sladetskista, sukulaiset ovat huolissaan, kahteen kuukauteen ei ole mitään kuulunut. Virkamies otti selvän asiasta ja lausui sitte aivan levollisesti: hän on kuollut, jo kolmatta kuukautta takaperin. Romaus, ja siinä makasi onneton lattialla. Hän tuotiin sitten meille kotiin, jossa hän virkosi jälleen, mutta siitä päivin oli hänen terveytensä ainaiseksi murrettu. Usein istui hän katsellen ikkunasta ulos, mutta hänen silmänsä eivät nähneet mitään. Aamuin sekä illoin makasi hän sängyssään itkien. Talouskapineistaan täytyi hänen myydä yhtä ja toista hankkiakseen itselleen elatusta. Tilapäinen raha-apu hänelle myönnettiin, mutta muutamien kuukausien kuluttua oli sekin lopussa. Silloin kääntyi hän sukulaisten ja sen kenraalinrouvan puoleen, jonka johdolla hän ennen oli lukenut. Mutta viimeksimainittu, joka jo oli ottanut toisen kasvatustyttären itselleen, sanoi: sinä olet jo lentänyt ulos pesästä, katso nyt itse eteesi. Sen jälkeen pantiin hänen hyväkseen pikkanen rahankeräys toimeen. Parisen vuotta hän sillä tavoin elää kitkutti, mutta kuoli sitten kolmantena. Hautajaisten jälkeen kysyi Grishka minulta:

-- Mitä me nyt teemme Senjkan kanssa, setä?

-- Minkä Senjkan?

-- Sen, joka nyt on jäänyt yksin.

-- Mitä me voimme tehdä? Kyllä kai Jumala auttaa häntä löytämään majapaikan jostakin.

-- Jumala kyllä auttaa... Mutta minun mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet.

-- Miksikä niin?

-- Otithan sinä minutkin... Miksikä hänet sitten hyljätä?

Minä hämmästyin tätä lapsen logiikkia. Niin tosiaankin, kuinka olisi käynyt laatuun hyljätä Senjkan? Olkoonpa niin, että hän olisi voinut päästä johonkin lapsenkotiin ja että hänen siellä olisi ollut kylläkin hyvä. Mutta kun muistin, miten äitinsä oli rakastanut ja hyväillyt häntä, niin ajattelin: ruokaa hän kyllä saa lastenkodissa, mutta hellyyttä ei siellä sanottavasti tulle kysymykseen. Ja nähkääs, eihän sitä niin tarkoin tiedä mitä lapsi enemmän kaipaa -- hellyyttä vaiko makeita ruokapaloja. Ja hänen äitinsä kuva seisoi ilmielävänä edessäni. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän minut luokseen. Hän tahtoi silloin sanoa minulle jotakin, mutta ei enää voinut, ja hänen katseensa ilmaisi niin syvää surua. Syvälle painuneet silmät olivat ikäänkuin mustan kehystän ympäröimät. Ei, ajattelin minä, hyvä oli, majuri, että pysyit naimatonna: sinä olisit kenties samalla tavalla jättänyt vaimosi kärsimään ja kuolemaan. Ei ole meidän köyhien raukkojen soveliasta tavotella voita leivälle. Niin pyysin sitten Jumalalta siunausta ja otin huostaani Senjkan... Sen jälkeen jatkui samaan tapaan. Kaksi pienokaista sain testamentin kautta eräältä pesijältä.

-- Testamentin kautta, mitä tarkoitatte?

-- Juuri niin. Minä en tuntenut häntä ollenkaan. Hän asui viereisessä talossa. Kun hän kuoli, niin tuli pappi luokseni ja sanoi: "ripillä ollessaan hän ilmoitti haluavansa jättää lapset teille. Oli kuullut, että löytyy semmoinen majuri, joka rakastaa vieraita lapsia ja pitää huolta heidän kasvatuksestaan. Niin ottakoon hän minunkin, sanoi hän, ja minä olen toisessa maailmassa rukoileva, että Jumala auttaisi häntä elämässä." Kuolevan pyyntö on tietysti varteen otettava.

Jonkun ajan perästä taas Grishka kunnosti itsensä. Hän lähti kerran ulos kävelemään ja palasi takasin tuoden kaksi muassaan. Takkuisia ja näöltään oikeita villejä. Ensin ei saanut halaistua sanaa heidän suustaan, mutta sitten he vähitellen sentään mukaantuivat.

-- Mistä hän heidät sai käsiinsä?

-- Proomusta, joka oli jäätynyt kiinni rantaan. Vallaton kun on, kapusi hän proomuun ja löysi sieltä nuo kaksi tenavaa. Ne olivat istuneet kokoonkyyristyneinä ja olivat vähältä paleltua. No, niin hän otti heidät paikallapa kuljetti reippaasti kotiin. Kartanonmiehen oli kutsunut ja sen avulla tuonut. Kartanonmies oli tahtonut viedä heidät poliisivartiokonttoriin, niin oli Grishka tuumannut; "vielä heitä poliisikonttoriin! Minä tiedän paikan, missä tämmöisiä otetaan vastaan. Viedään majurin luo, majuri elättää."

Ja sillä tavoin, hyvä herra, on minulla nyt tasan kolmekymmentäkaksi sielua, ei alle eikä päälle siitä. Mitä eläkkeeseen tulee, niin kyllä te sillä kertaa arvasitte täysin oikein. Mutta nähkääs, minun eläkkeeni ei riitä edes asunnon vuokraamiseksi heille. Kyllä minä silloin tahdoin selittää teille kaikki, mutta sanat eivät sujuneet kielelleni. Ajattelin, minäkö kykenisin esittämään teille koko totuuden! Vähän itkasinkin sitten.

-- Miksi ette maininnut mitään siellä sielumessussa, muistattehan?

-- Hautajaisissa? Miten se olisi käynyt päinsä? Jotakin niin korkeata ja tärkeätä merkitykseensä nähden kuin kuolema, ja siinä tilaisuudessa minä olisin tuonut itseni nähtäville suruineni, huolineni! Ajateltakoon vain: ihminen makaa kuolleena, ja ruumiin päällä, päänalusten kohdalla, liitelee hänen henkensä, oivaltaen meidän salatut ajatuksemme ja kuullen kaikki, mitä emme uskalla edes sanoin lausua. Mutta pimeyden vallat yltympärillä koettavat villitä mieltä. Ei meidän silloin sovellu tuoda esille omia asioitamme! Semmoisissa tiloissa meidän on ainoastaan pysähtyminen vainajan tomun ääreen ja rukoileminen: "Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, kuule oman synnittömän äitisi, meidän pyhien ja Jumalalle otollisten isien ja kaikkien pyhimysten esirukoukset ja armahda manalle muuttaneen sielua." Niin meidän silloin on tehtävä.

-- Sallitteko minun käydä lapsenkotianne katsomassa?

-- Minä olen aina oleva mielissäni siitä.

-- Tuntoni soimaa minua. Minä käyttäysin sillä kertaa oikein häpeämättömästi.

-- Ette suinkaan. Te käyttäydyitte sivistyneen miehen arvon mukaisesti -- hyvin hienotunteisesti. Mutta jos te vielä joskus yhtyisitte tuollaiseen, joka pyytää Jeesuksen nimessä, niin älkää antako sen kuohuttaa mieltänne. Eihän saata ensi näkemältä päättää, millainen ihminen on. Yksi esimerkki. Minut kutsuttiin kerran kenraali Gresserin luo. No, hän tietysti pujotti heti kolme sormea takin laskoksen alle toisen napin kohdalla. "Te, majuri -- hän sanoi -- olette lyöttäynyt kerjäämään!" Ja sitten polki hän molemmin jaloin lattiaan. Uhkea hän oli kuin kuvapatsas! Minä annoin hänen mielin määrin polkea ja pyysin sitten saada selittää asian. Hän oli myöntyväinen siihen. Ja niin latelin hänelle kaikki järjestään, en mitään asiaa salannut. Hän nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakasin huoneessa. "Miksi -- sanoi hän -- ette heti maininnut sitä?" Sitten pani hän kätensä hartioilleni, vei minut kabinettiinsa, otti laatikosta kaksi sadan ruplan seteliä ja pisti ne taskuuni. "Ottakaa ne, majuri -- sanoi hän -- ja älkää panko pahaksenne... ja milloin vain jotakin tarvitsette, niin tulkaa suoraan minun luokseni." Juuri sillä tavalla, taattoseni, minä heitä nyt elätän... Kristuksen nimessä... Sirunen täältä, toinen sieltä -- ja niin on heillä ruokaa ja katto päänsä päällä. Minua se ei hävetä yhtään, sillä minähän en pyydä itseni hyväksi... Kerran koetin kääntyä hyväntekeväisten naisten puoleen, toivossa, että suuria ja runsaita apuvaroja tulvaisi pienokaisteni osaksi. Mutta sitten olin iloinen kun vaan pääsin heistä.

-- Minkälaisten naisten puoleen te sitten käännyitte?

-- Niitä on sellaisia patruunan rouvia.

-- Patruunittaria?

-- Niin juuri. No, ja kyllä minä sain heistä ikävikseni asti; minä vain pyysin heitä sitten: Jumalan tähden, unhottakaa minut ihan kokonaan!

-- Miksikä niin?

-- Ellette jo ole kyllästynyt minua kuulemaan, niin kerron kohtsillään teille kaikki. He ovat niin hirveän tarkkoja, niin tarkkoja ja turhamaisia, että elävän ihmisen on vaikea tulla heidän kanssaan toimeen...

XII.

Saatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen... Kokouksessa on heillä sihteeri -- tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka kammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi haljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja suutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. -- Yhtäkkiä räsähtää hän minulle:

-- Millä oikeudella?

-- Mistä on kysymys?

-- Millä oikeudella -- ärjyy hän -- te otatte suojaanne lapsia?

-- Miksi te sitä kysytte?

-- Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on pidettävä yleisissä lastenkodeissa.

-- Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo nälkään.

Ja nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi, vain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut kadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi ranskankielen tähden: "Imbecile" -- sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä oli ranskankielen opettajana muudan "Rochere", laiha miehenroikale. Hänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen, jolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: "Imbecile"! --

Kauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. "Tepä, hyvä herra -- sanoin sihteerille -- ette itsekään ole mikään ulkomaalainen imbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!" Saattaako moista edes ajatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti!... Minä olen tsaarini majuri -- ja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi! Mutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui. Lasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen sitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton ymmärtää. Viimein rauhoittui hän.

-- Minä en tarkoittanut teitä.

-- Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis välimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle kiitos siitä.

Mutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän alinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:

-- Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä, että me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja annamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain toivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän turvata Häneen.

Juuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!

Sitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.

Ja ihan oikein -- eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen päivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa -- daami. Palvelija hyökkää sisään: "Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan. Miksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?"

Sitten astuu hän sisään -- uh, niin turkasen ylhäinen!... Nyrpistää heti nenäänsä.

-- Mimmoinen haju täällä on!

-- Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!

-- Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.

Palvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän ja tarkastelee lapsia.

-- Miksi heillä ei ole univormut?

-- Millaiset univormut?

-- Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet univormutakit... Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?

Ja tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?

-- Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa -- tämä tarkoitti jo minua -- muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara tutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen; yhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.

Trrr -- ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä -- taaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan. Kun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla lennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:

-- Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.

Kolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami edeltäjäänsä vielä ylhäisempi.

Kuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan hajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka vähäpätöisenkään lahjan -- kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä aika.

Yhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa vuokravaunuissa.

-- Me olemme päättäneet -- sokelsi hän -- sijoittaa lapsenne meidän orpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne olevat varat.

-- Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. -- Mitkä varat?

Pääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.

-- Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä minä pidän heidät kylläisinä.

Hän oikein hypähti kohoksi.

-- Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?

Ja sitten ulos ovesta kuin nuoli.

Lähes kolme kuukautta kului. Olimme jo miltei unhottaneet heidät, kun äkkiarvaamatta yhdistyksen lähetti saapui meille, kirja muassaan.

-- Mitä on asiaa?

-- Teille on komitealtamme tullut raha-avuke; kuitatkaa saaduksi se: rupla seitsemänkymmentäviisi kopekkaa...

-- Noh niin, kiitos siitäkin. Antakaa tänne rahat. Saahan sillä puoli syltä puita, tahi pääsevät lapset ainakin saunaan.

-- Ei, ensin on teidän kuitattava, rahat saatte jäljestä päin. Teidän on tultava sinne niitä nostamaan. Meillä on järjestys, kaikki käy määrättyjen sääntöjen mukaan.

Oli minulla puuhaa enemmänkin tuon ruplan tähden, sen saatte uskoa.

Sen koommin en ole kuullut enää mitään noista avuliaista naisista.

-- Milloinka saan tulla teidän luoksenne? kysyin majurilta.

-- Milloin vain haluatte.

-- Miten saatatte jättää lapset, kun lähdette ulos? Nehän jäävät yksin.

-- Ei ne ole yksin.

-- Kukas heidän luonaan on, Grishka kaiketi?

-- Eikös!... Grishka on jo toimessa. Ei, sitä tarkoitusta varten meillä on eräs nainen. Hän ja minä -- me kannamme yhdessä ikeen.

-- Mistä olette onnistunut saamaan hänet?

Semmoisen hoitajan löytäminen ei ole mikään helppo asia.

-- Hänet sain avannosta.

-- Hohoo, minun täytyy tunnustaa, että niin rikas yllätyksineen kuin tämä päivä onkin ollut, en olisi kumminkaan odottanut kuulevani mitään niin käsittämätöntä. Avannosta, sanotte?

-- Juuri niin. Ihan oikeasta avannosta Nevan virralla. Minä kerron kohta tuosta merkillisestä tapauksesta.

XIII.

-- Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy avannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä jään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä ajattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin molskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin päälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon "jonkin" helmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö! Hän kirkuu: "päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!" Mutta minä muistutan: "entä Jumala?" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa hän: "Ei Jumalata olekaan!" No, minä huomaan, että nainen on ihan kauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän kovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: "Hän on nouseva ylös." Ja juuri kun pääsen sanoihin: "ja on voittanut perkeleen vallan", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette, semmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä jälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta puhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten yhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä ihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia niitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee kyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka kulkee kauempana... Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla -- mitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan, tahi päistikkaa veteen... Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti harkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää... Sillä välin kuin itkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella...

"Mitä suurimmalla ankaruudella", katsahdinpa silloin juuri majuria silmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan päilyi!... Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen keskeltä.

-- Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan: kuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö sinulle ole opetettu uskontoa?

Ja hän vastaa:

-- Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.

-- Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos muistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia itsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien kerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän puolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus olisi niin kova.

-- Mitäs minä voin muutakaan tehdä -- hän vastaa -- kun olen hyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi kuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua tarvinneet!

-- Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän kaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla varma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan sikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?

-- On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita roistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun, mutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä naissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin, kuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet tuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja, jotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä, että maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä alalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan alikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti ja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit ovat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi ymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri Makedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun luullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai puuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä nainen tahansa. -- Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän leijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa... Ja ellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa -- niin heti oli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse jaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi... "Sä olet sieluni, sä kaikki olet mulle", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo toisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon kyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!...

Sitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon... oli samaten joutunut tuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia, ei tyyssijaa minkäänlaista... Minä otin hänet majaani ja sanoin:

-- Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse. Jumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät suoraa tietä minun luokseni.

Silloin tuli hän katumapäälle ja lausui:

-- Minä sen tein surusta.

-- Minun luonani -- pitkitin -- on teille varattuna tehtävä, pyhä tehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te olette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten lähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla -- te unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia, mutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.

Ja niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon, koitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina, vaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja puuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä tavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan tiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.

-- Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.

-- Kuka? Olga Stepanovna?

Majurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen päälaelleenkin.

-- Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän vasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista ajatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse avantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa päässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin oikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi sen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi pyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle syntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit olla... Syy on kokonaan _miehen, -- nainen_ sitävastoin on kuin lammas. Ken vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan -- se seuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin... Ja siten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa poikiaan.

-- Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!

-- Kuinka niin?