Part 10

"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat -- sanoisinpa _tenhovoimat_, ellei sana olisi niin tavallinen -- anastaisivat teissä sijan. Minä kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en sano, että minä en _tahdo_, vaan että minä en _voi_. Minä en ole itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia, mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin, näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, _minullako_ olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin, niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja rauhaa... Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista... Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta katkera -- sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla... Minäkin olen altis mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda... Mutta täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista... Korkein varjelkoon minua vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto sisarena, ystävänä -- enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen, sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät onnelliseksi... Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus, ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella, avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea... Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan teitä usein ja paljo. -- Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme, huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa. Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä -- päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut jakamaton... Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta -- välähdyksen tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. -- Jospa tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!... Jospa tietäisitte, kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!... Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen, kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena, kuin _silloin_ olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani, palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä? Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta? Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika, jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta...

"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta... Mutta minä... minä olen ja pysyn kumminkin _naisena_, ja minä vakuutan teille, että minä teistä erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää -- saattaahan tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen. Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä... Hyvästi, kallis, rakas! Uskokaa minua -- meidän ei tule enää nähdä toisiamme. Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua... Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää, että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan, jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt teihin... Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!... Käsitä siis, kuinka kallis olet minulle!... Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään, älä kiusaa minua enää... Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni, _kaikkeni!_..."

XXXII.

-- Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.

-- Kuinka niin?

-- Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.

-- Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen. Mutta... tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.

-- Mitä mietelmiä tuo taas on?

-- Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte hänen sijaansa.

-- Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.

-- Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi halukas luopumaan onnestaan?

-- Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.

-- Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin -- miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain -- ryntäämme yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan... Mutta koetettakoonpa menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia, kestävämpiä!

-- Mitä hän teille sitte sanoi?

-- Hänkö?... Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.

-- Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.

-- Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua kanssanne.

Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.

-- Hyvä, sanoi hän -- mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en salli, että me jäämme kahdenkesken.

Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan... ehkä tiedättekin -- pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen, mutta silmät suuret kuin lusikanlavat...

Ja sitten lähti hän huoneeseensa.

Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen kuullen puhua.

Mutta Olga Stepanovna vastasi:

-- Voimmehan puhua ranskaksi... sitä hän ei ymmärrä.

Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: -- Tuntikauden puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua -- niin raskas oli minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä. Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:

-- Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.

Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:

-- Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi. Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee vielä elää, mutta minun... antakaa minun olla... Minä pyysin teitä unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina pidettävä pyhänä -- ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne kuollut. Ja nyt -- suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän seurassanne... Täytyy lähteä.

Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.

-- Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin. -- Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä vastaan... Antakaamme vihkiä itsemme pariksi -- ja tehkää sitten mitä tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden... Mutta minä en tahdo, että... ymmärrättehän?... Teidän tulee kantaa minun nimeäni.

Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:

-- Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida pettää... ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa... Tahi omaksiko hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!... Silloin elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta se olisi minun puoleltani epärehellistäkin... Syntiä -- josko tuo nyt oli _syntiä_, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni sieluineni uskollinen -- syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä -- te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa. Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään, mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea -- karkoittakaa minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat rakkautenne arvoiset.

-- No? pääsi minulta kysymys.

-- Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty... enkä minä häntä nähnyt sen koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.

Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä, saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä. Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen kohdalta käyneet harmaiksi.

-- Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.

-- Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo... Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.

Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas, kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana? Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"... Mutta hän tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään. Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet näitä lapsia... Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.

XXXIII.

Joitakuita vuosia kului.

Minä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla eteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin persialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle ja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa ja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri Bobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä. Tosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä, mutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan onnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä enää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh, ja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut, sittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää huolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää turvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta hänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota mitään, miten tarkkaan sinne katsookin.

Käyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi ikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen ulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon sekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän tuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi, heittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen lähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi silmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti niin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle rantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella puolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita, joiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta paahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni kotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan näköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien suunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota tylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua ja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin rintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä tutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.

-- Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain kaksituhatta frangia.

-- Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta... Kaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun rahoihini käsiksi... Vierasta tietysti ei ole sääli...

Silmäsin tarkemmin puhelevia.

Epäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä, kiiltävänä, loistavana -- etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken saamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan autuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa käsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli inhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla siinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt että olin nähnyt häntä edellisenä päivänä "Promenade des Anglaisella" Nizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä hänessä oli heti pistänyt silmääni tuo "rauhattomasti ystävällinen katse" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä pöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia, jommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa oli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä "chenapans"... Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain elähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.

-- Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon, jotta saisin viedä sinut pois täältä.

Leo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja haukotti.

-- Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama vaikka heti matkustamme Pariisiin.

-- Ei, kotiin, kotiin... Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento. Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!... Paksu, kierojalkainen, äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!

-- Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh kiihkoisasti.

-- Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11...

-- Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.

-- Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!...

-- Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.

Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.

Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse epuutuksellaan saattanut tähän häpeään... Kuinka kaunis ja rakastettava hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!... Minä päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.

Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen osaa peliin... Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.

Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.

Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.

-- Te olette vanhentunut! lausui hän.

-- Ettepä tekään ole nuorentunut... Mutta mitäs tuo merkitsee kun viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?

Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.

-- Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä... Eau d'Espagnea.

-- Ja "hanhenkoipia". silmien luona... Ai-aiai! Kyllä te olette elostellut!

-- Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi muistunut hänen mieleensä, -- kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti! _Hän_ teki hyvin ajaessaan minut pihalle.

-- Kuka _hän_?

-- Olga... Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi mainiosti, mainiosti!...

-- Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.

-- Siksi että... Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti... suuresti. Hän on tavallaan sankaritar... Mutta, kuten ymmärrätte... meikäläisen seurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva mies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut sanoa. --

En antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:

-- Oletteko vielä poikamies?

Oli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.

-- En... Minä, minä nain sen jälkeen... Oletteko kuullut Moskovassa, nimen ----?

Ja hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.

-- Kyllä, olen minä kuullut sen.

-- No niin, minä nain hänen tyttärensä... ja olen nyt hyvin onnellinen.

Täytyy miehelle tehdä oikeutta -- hän loi maahan silmänsä lausuessaan tuon.

-- Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot hyvin harvinaisia.

"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön, helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen, ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!... Missä ovat tämän ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin, häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä mielialaa" muka. -- Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa -- häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"

"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, -- kyllä minä pidän huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."

-- Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.

-- Kuka?

-- Rouvanne.

-- Jaa... Ei... se nyt on niin, tehän tiedätte... sehän on aivan tarpeetonta. Hän on ihastuttava... hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän -- kasvatus... très distinguée... Hän on kasvanut semmoisessa seurapiirissä...