Part 9

Noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin siitä, että huoneessa oli valoa ja kuului tuttu äänen mutina. Sain auki silmäni, sydämeni rupesi levottomasti sykkimään. Pöydällä paloi lamppu ja tuolilla sen ääressä istui Mikko, paitasillaan, kirja edessään. Hänen poskensa hehkuivat, silmät olivat ummessa ikäänkuin muistin teroittamiseksi, pää kuroittautui hiukan eteenpäin, ja uninen ääni toisteli toistamistaan:

-- Konjunktivi: _Amem, ames, amet, amemus, ametis_...

-- Mikko kulta!

-- Konjunktivi: _amem, ames_...

Laskin käteni hänen olkapäälleen:

-- Mikko kulta!

Hän heräsi, hieroi silmiään ja rupesi ihmeissään tuijottamaan minuun, ikäänkuin ei olisi tuntenut minua.

-- Mitä sinä teet? mikä sinun on, lapsi?

-- Minä vaan, virkkoi hän hymyillen, -- minä vaan kertaan kaikki alusta; minun täytyy huomenna saada kiitettävä...

Minä tartuin hänen käteensä ja talutin hänet vuoteeseen; hänen ruumiinsa oli polttava kuin tuli. Onneksi asui lääkäri samassa talossa ja minä noudin hänet heti paikalla. Ei hänen tarvinnut pitkältä miettiä. Vähän aikaa hän piteli poikaa ranteesta, sitte hän laski kätensä hänen otsalleen: Mikko oli aivokuumeessa.

Niin! Hänen päässään nähtävästi ei ollut tilaa kaikelle mitä sinne oli ahdettu.

Tauti kävi pian uhkaavaksi. Sähköitin Maria rouvalle ja kun seuraavana päivänä etehisestä kuului kiivas kellon soitto, tiesin hänen tulevan. Saatuani oven auki, näinkin mustan harson takaa hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat kuin palttina; hän nojausi raskaasti käsivarteeni ja koko hänen sielunsa karkasi silmiin, jotka olivat minuun tähdätyt.

-- Elääkö? kysyi hän lyhyesti.

-- Kyllä. Lääkäri sanoi, että hän on parempi.

Hän viskasi syrjään hunnun, johon hengitys oli asettunut harmaana huuruna, ja karkasi lapsen huoneeseen. Olin valehdellut. Mikko tosin eli, mutta ei ollut parempi. Hän ei edes tuntenut äitiä, kun äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen ja tarttui hänen käteensä. Vasta kun olin pannut uutta jäätä hänen otsalleen, rupesi hän räpyttelemään silmiään ja tarkastamaan kasvoja, jotka olivat painuneina hänen puoleensa. Nähtävästi hänen ajatuksensa rupesi kamppailemaan kuumeen kanssa. Hänen huulensa vapisivat, kun hän hymähteli, ja kuiskasi vihdoin:

-- Äiti!...

Äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja istui sillä lailla tuntikausia. Hän ei ollut heittänyt yltään edes matkavaatteitaan. Vasta kun minä siitä huomautin, virkkoi hän:

-- Se on totta. Unohdin hatun päähäni. Omituisesti sydämeeni koski, kun minä näin hänen päänsä paljastettuna: vaaleitten hiusten joukossa, jotka ympäröivät hänen kauniita kasvojaan, kiilteli harmaita hapsia. Kolme päivää sitte niitä luultavasti vielä ei ollut.

Hän otti nyt huostaansa kääreet ja lääkkeet. Mikko seurasi silmillään jokaista hänen liikettään, mutta hetkisen perästä ei hän taaskaan tuntenut häntä. Illalla kuume yltyi. Houraellessaan lausui lapsi balladin Zolkiewskista, Niemcewiczin historiallisista lauluista, tai rupesi puhumaan samaan nuottiin kuin opettaja opettaessaan. Välistä hän päästeli suustaan kaikellaisia latinalaisia sanoja. Minun täytyi paeta huoneesta, sillä en saattanut sitä kuunnella. Terveenä ollessaan oli hän salaa oppinut ulkoa latinalaisia vastauksia messukäsikirjasta, valmistaakseen kotiin palatessa iloa äidille. Ja nyt -- pintaani karmi, kun illan hiljaisuudessa kuulin tuon yksitoistavuotiaan, kuolevan lapsen yksitoikkoisella, sammuvalla äänellä puhuvan: _Deus meus, quare me repulisti et quare tristis incedo, dum affligit me inimicus!_ [Jumalani, miksi olet minut hyljännyt ja miksi kuljen surullisena, kun vihollinen minua ahdistaa!]

En saata sanoin kuvata, kuinka surullisen vaikutuksen nuo sanat tekivät. Oli jouluaatto. Kadulta kuului ihmisäänien hälinää ja kulkusten kilinää. Kaupunki pukeutui iloiseen juhla-asuun. Pimeän tultua saattoi kadun toiselta puolen nähdä joulukuusia, täynnä kynttilöitä ja kultaisia ja hopeankarvaisia helyjä. Ja joulupuiden juurella hääri lapsia, vaaleat tai tummat kiharat liehuen ilmassa. Ikkunat olivat tulvillaan valoa ja kodeissa kaikui ilon ja ihmettelyn huudahduksia. Kadultakaan ei raikunut muuta kuin iloa; riemu vallitsi kaikkialla. Yksin meidän pienokaisemme toisteli vaikeroiden: _Deus meus, Deus meus, quare me repulisti?_ Portin edustalle pysähtyivät tähtipojat ja ennen pitkää kuulimme heidän laulavan: "nukkuupi seimessä väkevä voittaja." Likeni Jeesuslapsen syntymäyö, mutta me vapisimme pelosta, että siitä meille tulisi kuoleman yö.

Hetkisen perästä näytti poika menettävän tajuntansa, sillä hän alkoi huutaa Lolaa ja äitiä. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Äkkiä loppui hänen nopea hengityksensä kokonaan. Ei epäilystä enään! Lapsen sielu oli jo puoleksi jättänyt meidät. Hänen ajatuksensa oli jo poissa ja itse hän etenemistään eteni johonkin pimeään, rajattomaan kaukaisuuteen. Hän ei enään nähnyt ketään eikä tuntenut mitään, hän ei edes tietänyt että äidin pää kuin kivettyneenä lepäsi hänen jalkojensa päällä. Hän oli lähtenyt eikä enään kääntynyt katsomaan taakseen meihin. Jokainen hengenveto, joka hänen rinnastaan pääsi, vei häntä kauvemma ja ikäänkuin työnsi häntä pimeyteen. Tauti sammutti sammuttamistaan hänen elämänsä kipinää. Lapsen kädet lepäsivät jo peitteellä raskaina ja hervottomina kuin elottomat kappaleet; hänen nenänsä oli käynyt omituisen teräväksi ja kasvoihin oli tullut kylmä vakavuus. Hengitys kävi yhä nopeammaksi ja lopulta se oli kuin kellon tikutusta. Ei tarvittu muuta kuin hetkinen, ainoa hengenveto, jotta viimeiset hiekkajyvät valuisivat tiimalasista ja kaikki olisi lopussa.

Puoliyön aikaan me jo luulimme kuoleman tulevan, sillä sairas rupesi ähkimään ja korisemaan niinkuin ihminen, jonka suu tulee vettä täyteen. Mutta samassa hän vaikeni. Peiliin, jota lääkäri piteli hänen suunsa edessä, tuli kuitenkin hengityksen huurua ja tuntia myöhemmin kuume äkkiä laskeutui. Rupesimme jo kaikki ajattelemaan, että hän on pelastettu. Ainoastaan lääkäri ei toivonut vähääkään. Maria rouva raukka kävi aivan heikoksi.

Kahden tunnin aikana tuntui lapsi paranemistaan paranevan. Aamupuolella läksin viereiseen huoneeseen, heitin pitkäkseni vuoteelle ja nukuin. Olin nimittäin valvonut neljättä yötä lapsen vuoteen ääressä ja yskä oli ruvennut entistä pahemmin tukahuttamaan minua. Maria rouvan ääni minut herätti. Ensin luulin, että hän kutsuu minua, mutta sitte kuulin selvästi läpi yön hiljaisuuden: "Mikko! Mikko!" Hiukseni nousivat pystyyn, kun huomasin hirveän soinnun hänen äänessään. En kuitenkaan ollut ehtinyt päästä pystyyn, kun hän jo karkasi huoneeseen, missä olin. Hän varjeli kädellään kynttilän liekkiä ja kuiskasi vapisevin huulin:

-- Mikko... kuoli.

Karkasin pojan vuoteelle. Se oli totta. Pää oli kankeana patjalla, suu auki, silmät tuijottivat liikkumattomina samaan kohtaan, jokainen piirre oli jäykkänä. Ei ollut vähintäkään varaa epäilykseen. Mikko oli kuollut.

Vedin peitteen hänen ylleen, sillä karatessaan vuoteen äärestä oli äiti vetäissyt sen hänen laihtuneen ruumiinsa päältä. Suljin kuolleen silmät ja sain sitte kauvan aikaa koettaa lohduttaa Maria rouvaa. Ensimäinen joulupäivä kului minulta hautajaisvalmistuksiin. Se työ oli hirveän tuskallista, sillä äiti ei tahtonut erota ruumiin äärestä, ja hänen voimansa loppuivat vähä väliä. Kun miehet tulivat ottamaan arkun mittaa, pyörtyi hän; samoin kävi, kun piti ruvettaman puettamaan ruumista ja valmistamaan arkun alustaa. Hänen epätoivoisa tuskansa joutui yhtämittaa ristiriitaan hautaustoimistoväen välttämättömien toimenpiteiden kanssa. Tälle väelle oli näytelmä nimittäin tuttu ja tavallinen, mutta äidin oli se tekemäisillään mielipuoleksi. Houraellen että päänalanen on liian matala, pani hän omin käsin höylänlastuja arkkuun, silkkikankaan alle. Mutta Mikko makasi sillaikaa vuoteella, valmiiksi puettuna uusiin tamineihinsa, käsissä valkeat hansikkaat, kankeana, tyynenä ja rauhallisena. Vihdoin nostimme ruumiin arkkuun, asetimme arkun alustalle ja pitkin sen pituutta kaksi riviä kynttilöitä. Huone, missä poika raukka oli saanut ajaa päähänsä latinalaisia sanoja ja kaikkinaisia läksyjä, oli muuttunut ikäänkuin kappeliksi, sillä verhot olivat peittämässä ikkunoita, joten ei päivän valoa päässyt sisään, ja kynttilöiden kellertävä, väräjävä loiste teki huoneen juhlalliseksi, kirkontapaiseksi. Sen jälkeen kun Mikko oli saanut viimeisen kiitettävän arvosanan, en ollut nähnyt hänen muotoaan näin valoisena. Hienot, korkeutta kohti käännetyt kasvot hymyilivät lempeästi, ikäänkuin poika olisi ollut tyytyväinen oloonsa kuoleman iäisessä lepotilassa, ja ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen. Kynttilöiden väräjävässä valossa näytti hän elävän ja vain nukkuvan. Vähitellen pojat, hänen toverinsa, jotka eivät olleet lähteneet pois pyhiksi, alkoivat saapua.

Suuriksi menivät lasten silmät, kun he näkivät kynttilät ja arkun. Ehkäpä heitä hämmästytti toverin vakavuus ja nykyinen asema. Hiljan hän vielä oli ollut heidän joukossaan, kanniskellut, kuten hekin, selässään saksalaisia kirjataakkoja, saanut huonoja arvosanoja, nuhteita ja julkisia muistutuksia, kuka hyvänsä heistä oli voinut tukistaa häntä tai vetää korvasta. Nyt oli hän heitä ylempänä, makasi tuossa juhlallisena, tyynenä, valon ympäröimänä; kaikki likenivät häntä kunnioittaen ja jonkinlaisella pelolla. Owickikin, vaikka oli primus, ei merkinnyt mitään hänen rinnallaan. Toisiaan tuupiskellen kuiskailivat pojat, ettei Mikko enää huoli mistään; vaikkapa itse herra tarkastaja tulisi, niin ei hän säpsähtäisi eikä pelästyisi, vaan hymyilisi yhtä tyynesti; hän voi tehdä mitä, mitä ikinä tahtoo, meluta niin paljon kuin haluttaa ja jutella pienten enkelien kanssa, joiden hartioilla on siivet.

Näitä kuiskaillen likenivät he valorivejä ja toivottivat Mikolle ikuista lepoa...

Seuraavana päivänä naulattiin arkku kiinni suurilla nauloilla ja kannettiin hautausmaahan, jossa lumensekainen hiekka pian peitti sen näkyvistämme... ainiaaksi.

Siitä on jo kulunut miltei vuosi, mutta yhä minä sinua muistelen ja sääli minun käy sinua, pieni Mikkoseni, sinä ennen aikojaan kuihtunut kukkanen! En tiedä missä olet ja kuuletko sanojani. Sen vaan tiedän, että vanha opettajasi yskii entistä enemmän, että hänen elämänsä käy yhä raskaammaksi ja yksinäisemmäksi. Pian kai hänkin lähtee, kuten sinä läksit...