Part 8

Arvelen niinikään, että pedagogikka parhaiten täyttää tehtävänsä, jos lapsi tuntee, että ohjaava käsi on lempeä, ettei armotonta jalkaa panna polkemaan hänen rintaansa ja ettei tukahuteta kaikkea mitä kodissa on opetettu kunnioittamaan... Sellainen visapää minä vaan olen, etten muuta mielipidettä tässä suhteessa. Minulle selvenee selvenemistään, että olen oikeassa, kun muistelen pientä Mikkoani, jota niin vilpittömästi rakastin. Olin opettanut häntä hänen kuudennesta ikävuodestaan asti, olin ensin ollut hänen kotiopettajanaan ja sitte, hänen päästyään toiselle luokalle, valmistanut läksyjä hänen kanssaan. Minulla oli siis ollut yllin kyllin aikaa kiintyä häneen. Niin, mitäpä minä rupeisin salaamaan sitä itseltäni: hän oli sen naisen poika, joka oli minulle kallein maailmassa... Se nainen ei tietänyt sitä eikä milloinkaan saa sitä tietää. Muistan, että olen vain... herra Wawrzynkiewicz, yksityisopettaja ja sairas mies -- kun hän taas on mahtavan aatelistalon tytär, ylhäinen rouva, jonka puoleen en uskalla silmiänikään nostaa. Mutta elämän viskelemän, yksinäisen sydämen täytyy lopulta saada tarttua kiinni johonkin, kuten aallon viskelemä näkinkenkäkin etsii jalansijaa -- minun sydämeni tarttui kiinni häneen. Minkä sille voin? ja eihän hänellä siitä ole mitään haittaa! Enhän minä häneltä vaadi enempää valoa kuin auringolta, joka keväisin elähyttää sairaan rintani. Olenhan viettänyt kuusi vuotta hänen kodissaan, olinhan silloinkin kun hänen miehensä kuoli, näinhän hänet onnettomana, yksinään; hän oli aina hyvä kuin enkeli ja kuinka hän rakasti lapsiaan! Hänen leskeydessään oli jotakin pyhää. Niin, siihen sen täytyi johtaa. Mutta tunteeni ei ole rakkautta, se on pikemmin uskontoa.

Mikko muistutti suuresti äitiään. Monasti, kun poika minuun katsahti, luulin näkeväni hänen äitinsä. Hänellä oli samat hienot piirteet, sama tuuheiden hiuksien varjostama otsa, samat sirosti kaarevat kulmakarvat ja varsinkin oli hänen äänensä aivan samallainen. Yhteiset äidille ja lapselle olivat niinikään tunteet ja mieliteot, molemmilla oli taipumus kiihtymykseen ja liioitteluun. Molemmat kuuluivat noihin hermostuneisiin, herkkiin, ylhäisiin ja rakastavaisiin olentoihin, jotka kykenevät tekemään mitä suurimpia uhrauksia, mutta jotka tavallisesti elämässä ja todellisuudessa löytävät sangen vähän onnea. He levittävät nimittäin ympärilleen enemmän onnea kuin he voivat saada takaisin. Sen tapaiset ihmiset häviävät nykyään häviämistään ja arvelen, että joku nykyaikainen luonnontutkija voisi sanoa heistä, että he edeltäkäsin ovat määrätyt kuolemaan, sillä he ovat syntyneet maailmaan vika sydämessä -- he rakastavat liian paljon.

Perhe oli ennen ollut hyvinkin mahtava, mutta sen jäsenet olivat -- rakastaneet liiaksi. Kaikellaiset myrskyt olivat hajoittaneet omaisuuden ja se mikä oli jäljellä, ei tosin jättänyt hätään, mutta oli joka tapauksessa hitunen, verraten entisiin aikoihin. Mikko oli suvun viimeinen jäsen; sentähden Maria rouva rakastikin häntä tulevaisuutensa toivona eikä yksin omana lapsenaan. Mutta sokeana, kuten äidit tavallisesti ovat, hän, onnetonta kyllä, piti häntä harvinaisen lahjakkaana. Ei poika ollut tyhmä, mutta hän kuului niihin lapsiin, joitten lahjat alussa ovat keskinkertaiset, mutta jotka kehittyvät myöhemmin, yhdessä ruumiillisten voimien ja terveyden kanssa. Toisissa olosuhteissa olisi hän voinut lopettaa sekä koulun että yliopiston ja joutua hyödylliseksi työntekijäksi mille alalle tahansa. Mutta olevien olosuhteiden vallitessa hän vain väsymistään väsyi ja rasitti itseään turhanpäiten, tietäen kuinka suuret luulot äidillä oli hänen lahjoistaan.

Paljonhan minun silmäni ovat nähneet maailmassa ja minä olin päättänyt, etten enään hämmästy mitään. Mutta vaikea minun oli uskoa, että ihmiset saattaisivat laittaa sellaisen sekasotkun, joka vie lapsen kestävyyden, luonteen voiman ja työkyvyn aivan pilalle. Sairaalloinenhan se sellainen järjestys on. Jos minä sanoilla voisin kostaa kaiken sen tuottaman katkeruuden, niin varmaan sanoisin Hamletin kanssa: maailmassa tapahtuu paljon asioita, joista filosofit eivät saata uneksiakaan.

Minä ponnistelin Mikon kanssa ikäänkuin oma tulevaisuuteni olisi riippunut hänen arvosanoistaan. Sillä minulla ja rakkaalla poikasellani oli sama päämäärä: olla tuottamatta surua äidille, saada näyttää hänelle hyvä arvosana ja houkutella onnen hymy hänen huulilleen. Kun pojan oli onnistunut saada hyvä numero, saapui hän luokalta säteillen onnesta. Hän näytti silloin ikäänkuin äkkiä kasvaneen tai ainakin lakanneen kutistumasta kokoon hänen silmistään, jotka tavallisesti olivat niin sameat, loisti silloin vilpitön, lapsellinen iloisuus ja ne tuikkivat kahtena hehkuvana hiilenä. Paikalla hän viskasi hennoilta hartioiltaan kirjataakan, iski minulle silmää ja virkkoi jo kynnykseltä:

-- Herra Wawrzynkiewicz, äiti tulee iloiseksi! Sain tänään maantieteessä... arvatkaappa kuinka paljon?

Ja kun minä sanoin, etten osaa arvata, karkasi hän herttaisesti kaulaani ja oli kuiskaavinaan korvaani, mutta sanoi sangen ääneen:

-- Viitosen! totta totisesti viitosen!

Ne olivat meille molemmille onnellisia hetkiä. Sellaisten päivien iltana Mikko uneksi ja kuvitteli kummoista on, jos kaikki hänen arvosanansa ovat kiittäviä. Hän pajatteli puoleksi minulle, puoleksi itsekseen:

-- Jouluksi lähdemme Zalesiniin: sataa lunta -- kuten tavallisesti talvella -- ja me ajamme reellä. Kun tulemme perille, on yö, mutta äiti odottaa minua, hyväilee, suutelee minua. Sitte hän kysyy todistusta. Minä olen käyvinäni surulliseksi, mutta äiti lukee: uskonnossa: kiitettävä; saksassa: kiitettävä; latinassa: kiitettävä... paljaita kiitettäviä! Oi, herra Wawrzynkiewicz!

Ja kyyneleet kohosivat poika raukan silmiin. Enkä minä saattanut ruveta häntä laimentamaan, vaan minun oma väsynyt mielikuvitukseni karkasi hänen perässään. Hengissä näin talon Zalesin'ssa, tunsin sen juhlallista rauhaa, näin sen ylhäisen olennon, joka siellä hallitsee, näin hänen iloitsevan pojastaan joka palaa ja tuo niin kiittävät arvosanat.

Käytin hyväkseni tällaisia hetkiä ja koetin selittää Mikolle, että äidille kyllä on hyvin tärkeää, että Mikko oppii, mutta että yhtä tärkeää on, että hän pysyy terveenä. Sentähden ei hän saa itkeä kun minä vien häntä kävelemään, hänen pitää panna nukkumaan kun minä käsken eikä rasittua valvomisesta. Mielenliikutuksissaan syleili poika minua ja toisteli toistamistaan:

-- Kyllä, kyllä, herra kulta! Minä tulen niin terveeksi, että ihan hirvittää, ja minä kasvan niin suureksi, ettei äiti eikä pikku Lola enään tunne minua.

Usein minä myöskin sain kirjeitä Maria rouvalta, joka kehoitti minua hoitamaan lapsen terveyttä. Mutta epätoivolla huomasin joka päivä, että oli mahdoton sovittaa yhteen terveyttä ja läksyjä. Jos luettavat aineet olisivat olleet liian vaikeat, niin olisin ollut valmis muuttamaan Mikon toiselta luokalta ensimäiselle; mutta hän ymmärsi asianomaiset aineet, niin hyödyttömät kuin ne olivatkin, täydellisesti. Ei siis puuttunut oppimisen mahdollisuutta, vaan ainoastaan aikaa. Ja sitte oli alituisena haittana se onneton saksankieli, jota ei lapsi tahtonut oppia hallitsemaan. Siinä suhteessa eivät minun neuvoni enään riittäneet. Panin vaan luottamukseni siihen, että lepo pyhien aikana parantaa mitä liiallinen rasitus on pojalle tuottanut.

Jos pieni Mikko olisi ollut huolettomampi, niin minun vähemmin olisi tarvinnut olla huolissani hänestä; mutta hän suri todella enemmän jokaista vastoinkäymistä kuin hän iloitsi myötäkäymisestä. Paha kyllä nuo yllämainitut _viitosten_ tuottamat ilonhetket uudistuivat ylen harvoin.

Minä opin hänen kasvoistaan ymmärtämään kaikki hänen mielialansa ja heti kun hän astui huoneeseen, saatoin nähdä, oliko hänen käynyt huonosti.

-- Saitko huonon arvosanan? kysyin.

-- Sain!

-- Etkö ole osannut?

Toisinaan hän vastasi:

-- En ole osannut! -- mutta useammin tuli vastaukseksi:

-- Olen kyllä osannut, mutta en ole voinut vastata.

Nuori Owicki, toisen luokan primus, jonka läksynlukuja johdin vartavasten siksi, että Mikko saisi lukea yhdessä hänen kanssaan, sanoi Mikon saavan huonoja numeroja vaan siksi, ettei hän saa... suutansa auki.

Jota suuremmaksi lapsen sekä henkinen että ruumiillinen väsymys kävi, sitä useammin nämä onnettomat hetket uudistuivat. Huomasin, että Mikko aikansa itkettyään istuutui läksyjensä ääreen, ääneti ja ikäänkuin tyyntyneenä. Mutta sitte hän heittäysi lukemaan kaksinkertaisella kiihkolla ja ikäänkuin kuumeentapaisella epätoivolla. Silloin tällöin hän istuutui johonkin nurkkaan, piteli päätään molemmin käsin ja vaikeni: silloin kuvitteli kiihtynyt poika kaivavansa hautaa rakastetulle äidille, eikä käsittänyt miten suoriutua. Hän tunsi olevansa sellaisessa asemassa, ettei siitä ole mitään pelastumisen mahdollisuutta.

Hänelle tuli tavaksi nousta öisin lukemaan läksyjään. Peläten että minä heräisin ja käskisin häntä nukkumaan, nousi hän hiljaa pimeässä, kantoi lampun viereiseen huoneeseen, sytytti sen siellä ja istuutui lukemaan. Hän oli jo viettänyt muutamia öitä tällä tavalla, pimeitten seinien keskellä, ennenkuin sain hänet kiinni. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin nousta, kutsua hänet takaisin makuuhuoneeseen ja vielä kerran käydä hänen kanssaan läpi läksyt, jotta hän näkisi osaavansa ne eikä turhanpäiten kylmetyttäisi itseään. Mutta hän ei enään lopulta itsekään tietänyt mitä hän osasi ja mitä ei osannut. Lapsen voimat heikkenivät heikkenemistään, se laihtui, sen kasvot kuihtuivat ja kävivät yhä synkemmiksi. Silloin tällöin sattui tapauksia, jotka antoivat minulle aihetta uskoa, ettei yksin työ ollut kuluttamassa hänen voimiaan, vaan että siihen oli muitakin syitä. Kerran kun kerroin hänelle kirjasta "Sedän kertomuksia veljenpojalle" [Kertomuksia lapsille Puolan historiasta], jota minä Maria rouvan toivomuksen mukaan kerroin Mikolle joka päivä, karkasi hän paikaltaan säkenöivin silmin. Minä kerrassaan pelästyin, kun näin uhkaavan ja ankaran ilmeen hänen kasvoissaan, ja kun kuulin hänen äänensä.

-- Eihän tämä siis ole pelkkää satua? Kun...

-- Kun mitä, Mikko? kysyin häneltä ihmeissäni.

Hän ei vastannut, vaan rupesi kiristelemään hampaitaan ja puhkesi vihdoin itkemään niin raivoisasti, etten pitkiin aikoihin saanut häntä rauhoittumaan.

Koetin Owickilta urkkia syytä tähän tunteen purkaukseen: hän joko ei osannut tai ei tahtonut selittää sitä. Arvasin sen kuitenkin itse. Epäilemättä puolalaisen lapsen saksalaisessa koulussa täytyi kuulla paljon asioita, jotka haavoittivat hänen tunteitaan. Loukkaavat sanat luisuivat muitten poikien mielestä jättämättä muita jälkiä kuin vastenmielisyyttä opettajiin ja koko heidän rotuunsa; mutta sellainen herkkä poika kuin Mikko kärsi niistä kipeästi, vaikkei hän uskaltanut nousta vastakynteen. Oli kaksi voimaa, kaksi ääntä, joita lapsen tulee totella ja joitten juuri sentähden tulisi olla sopusoinnussa, mutta jotka repivät Mikkoa kahdelle vastakkaiselle taholle. Sitä mitä toinen voima sanoi puhtaaksi, kalliiksi ja rakkaaksi, sanoi toinen likaiseksi, saastaiseksi ja naurettavaksi; mitä toinen kutsui hyveeksi, kutsui toinen paheeksi. Tässä ristiaallokossa seurasi poikanen sitä mahtia, joka veti puoleensa hänen sydäntään, mutta hänen täytyi olla kuulevinaan ja kätkevinään sydämeensä aivan vastakkaisia sanoja; hänen täytyi teeskennellä aamusta iltaan; hänen täytyi elää tässä kuluttavassa pakossa päiviä, viikkoja, kuukausia... Voi sitäkin tilaa missä tämä lapsi oli!

Kummallinen oli Mikon kohtalo. Elämän näytelmä alkaa tavallisesti myöhemmin, vasta sitte kun ensi lehdet jo varisevat nuoruuden puusta. Häntä kohtasivat onnettomuuden eri muodot, kuten siveellinen pakko, salainen kärsimys, levottomuus, turhat ponnistukset, taistelu vaikeuksia vastaan, toiveitten asteettainen kadottaminen -- häntä alkoi kaikki tämä kohdata jo yhdentoista vuoden vanhana. Ei hänen heikko ruumiinsa enempää kuin hänen heikot voimansakaan jaksaneet kestää sitä painoa. Päivät ja viikot vierivät, poika raukka ponnisteli kaksin kerroin, mutta ikävöity menestys hupeni hupenemistaan. Maria rouvan kirjeet lisäsivät kiviä kuormaan, vaikka olivatkin täynnä rakkautta.

"Jumala on antanut sinulle, Mikko, harvinaiset lahjat", kirjoitti äiti; "luotan siihen, ettet petä toiveitani, vaan tuotat maallesi ja minulle kunniaa."

Saatuaan ensimäisen tällaisen kirjeen, kävi poika suonenvedontapaisella kiihkolla kiinni käteeni ja rupesi itkua vastaan taistellen puhumaan:

-- Mitä minä teen, herra Wawrzynkiewicz? Mitä minä teen?

Mitä hän todella saattoi tehdä? mitä hän sille taisi, ettei hänellä ollut taipumusta kieliin ja ettei hän saattanut ilmaista ajatuksiaan saksaksi?

Pyhäin miesten päiväin lupa-aika oli käsissä; kuukausitodistus ei ollut ensinkään suotuisa; kolmen tärkeimmän aineen arvosana oli huono. Hänen kiihkeitten pyyntöjensä ja rukoustensa johdosta en lähettänyt todistusta Maria rouvalle.

-- Rakas herra! huusi poika kädet ristissä. -- Äiti ei tiedä, että Pyhäin miesten päiväksi annetaan arvosanoja. Ehkäpä Jumala jouluksi armahtaa minua.

Lapsi raukka eli siinä toivossa että hän ehtii parantaa huonot arvosanansa, ja samaa toivoin minäkin. Arvelin, että hän tottuu koulun järjestykseen ja kaikkeen muuhunkin, että hän oppii ääntämään ja puhumaan kieltä ja että lukemiseen tästä puoleen menee vähemmin aikaa. Jollen olisi elänyt tässä toivossa, olisin aikoja sitte kirjoittanut Maria rouvalle ja selittänyt millä kannalla asiat olivat. Toivoni ei näyttänyt olevankaan turha. Heti Pyhäin miesten päivien jälkeen sai Mikko kolme kiitettävää arvosanaa, joista yksi oli latinassa. Hän oli yksinään koko luokalla tietänyt, että _gaudeo_ verbin perfekti on: _gavisus sum_. Ja sen oli hän tietänyt siksi, että hän kerran aikaisemmin, saatuaan kaksi kiitettävää arvosanaa, oli kysynyt minulta kuinka latinaksi sanotaan: "iloitsen". Pelkäsin pojan tulevan hulluksi ilosta. Hän kirjoitti paikalla äidille kirjeen, joka alkoi sanoilla:

"Kallein äiti kulta! tietääkö rakkaani kuinka kuuluu perfekti verbistä _gaudeo?_ Varmaan ei tiedä äiti eikä pikku Lola, sillä koko luokalla tiesin sen minä yksin."

Mikko suorastaan jumaloi äitiä. Ja siitä lähtien hän yhtämittaa kyseli minulta eri perfektejä ja partisiippeja. Hänen elämänsä päämääräksi kävi saada tuo kiitettävä arvosana pysymään muuttumattomana. Mutta tämä onnen väläys oli lyhyt. Onneton puolalainen ääntäminen kaatoi pian sen minkä ponnistus oli saanut pystyyn ja aineiden lukematon paljous ei sallinut lapsen uhrata kullekin aineelle niin paljon aikaa kuin rasittunut muisto olisi vaatinut. Lisäksi sattui vielä tapaus, joka suurensi onnettomuutta. Mikko ja Owicki olivat unohtaneet puhua minulle eräästä kirjallisesta tehtävästä ja siten se jäi tekemättä. Owicki suoriutui helposti, sillä primuksena ei häneltä edes kysytty kirjoitusta, mutta Mikko sai julkisen muistutuksen ja huomautuksen, että voi seurata koulusta eroittaminen.

Kaikesta päättäen oli edellytetty hänen tahallaan salanneen minulta tehtävän ja siten toivoneen pääsevänsä siitä. Mutta poika, joka ei olisi saattanut saada suustaan pienintäkään valhetta, ei voinut millään tavalla todistaa viattomuuttaan. Olisihan hän tosin voinut sanoa, että Owickikin oli unohtanut saman tehtävän, mutta sitä ei toverikunnia sallinut. Minä koetin vakuuttaa hänen olevan viattoman, mutta saksalaiset huomauttivat vaan, että totutan poikaa laiskuuteen. Sekin tuotti minulle aika lailla surua, mutta vaikeinta oli minun katsella Mikkoa. Sen päivän iltana näin hänen painelevan päätään molemmin käsin ja itsekseen mutisevan: "särkee! särkee! särkee!" Seuraavana aamuna tuli kirje äidiltä, jossa Mikkoa hellästi hyväiltiin kiitettävien arvosanojen johdosta. Se oli uusi isku Mikolle.

-- Kyllä minä valmistan äidille kauniin ilon! huusi hän peittäen kasvot käsillään.

Seuraavana päivänä, kun minä nostin kirjarensselin hänen selkäänsä, horjahti hän ja oli kaatumaisillaan. Kehoitin häntä jäämään kotiin, mutta hän vakuutti, ettei häntä vaivaa mikään. Hän pyysi ainoastaan, että minä saattaisin hänet, sillä hän pelkää, että rupeaa pyörryttämään. Iltapäivällä palatessaan koulusta oli hän saanut uuden muistutuksen. Läksynsä hän osasi täydellisesti, mutta Owickin sanojen mukaan hän oli pelästynyt eikä saanut sanoja suustaan. Siitä tuli muistutus. Kaikki olivat vakuutetut siitä että pojalla on nurinkuriset mielipiteet ja vaistot, että hän on tylsä ja laiska.

Näitä kahta viimeistä iskua vastaan taisteli poika kuin hukkuva aaltoja vastaan -- epätoivoisesti, mutta turhaan.

Lopulta hän kadotti kaiken uskon ja luottamuksen omaan itseensä ja omiin voimiinsa; hän tuli siihen johtopäätökseen, että kaikki ponnistus ja työ on turhaa, ettei hän saata oppia mitään. Ja samalla hän kuvitteli mitä äiti sanoo tähän kaikkeen. Äidille tulee hirveä suru, äidin heikko terveys menee ehkä kokonaan.

Zalesinin pappi, erinomaisen kelpo mies, vaikka hiukan ajattelematon, kirjoitti hänelle joskus, ja joka kirje päättyi sanoilla: "Mikon tulee muistaa, että sekä äidin onni että terveys riippuu Mikon edistyksestä ja käytöksestä." Kyllä Mikko muisti, muisti hyvinkin. Hän toisteli unissaankin valittavalla äänellä: "äiti! äiti!" ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Mutta valveella ollessa alenivat hänen arvosanansa alenemistaan. Joulu likeni eikä arvosanojen laadusta enään saattanut olla epäilystäkään. Minä kirjoitin jo Maria rouvalle kirjeen valmistaakseni häntä vastaanottamaan iskua. Sanoin hänelle suoraan ja vakavasti, että lapsi on heikko ja rasittunut, ettei se ahkerimmallakaan työllä saata suoriutua ja että se varmaan joulusta on otettava pois koulusta ja pidettävä maalla voimistumassa ja parantumassa. Vastauksesta kyllä huomasin, että hänen äidinylpeytensä jollakin lailla oli loukkaantunut. Samalla hän kuitenkin kirjoitti kuten järkevän naisen ja rakastavan äidin sopii. En puhunut Mikolle mitään tästä kirjeestä. En myöskään maininnut sitä että hänet otettaisiin pois koulusta. Pelkäsin nimittäin tuottavani hänelle liiallista mielenliikutusta, ja sanoin vaan, että äiti tietää hänen olevan ahkeran ja ymmärtää hänet, vaikkei hän onnistuisikaan. Tämä nähtävästi huojensi hänen huoliaan, sillä hän itki kauvan ja haikeasti -- ja sitä ei hän ollut saanut tehdyksi pitkiin aikoihin. Itkiessään hän toisteli: "miten paljon surua minä tuotan äidille!" Samassa hän sentään muisti, että hän pian pääsee maalle, että hän näkee äidin ja pienen Lolan ja Zalesinin ja pappi Maszynskin, ja silloin hän hymyili kyynelten läpi. Minä toivoin minäkin hartaasti Zalesiniin, sillä minä todella en enään saattanut katsella lapsen tilaa. Zalesinissa odotti häntä äidin sydän, ystävälliset palvelijat, tyyneys ja rauha. Siellä kantoivat opinnot kotoisia, ystävällisiä kasvoja -- eivätkä vieraina työntäneet luotaan. Siellä oli ilmakin kotoista ja puhdasta lapsen hengittää.

Minä toivoin siis joulua kuni pelastajaa ja laskin hetket, jotka olivat meitä eroittamassa ja jotka Mikolle tuottivat yhä uusia kärsimyksiä. Kaikki näytti liittoutuneen häntä vastaan. Hän sai taas uuden muistutuksen muka siksi että hän _tärvelee_ muita. Tämä tapahtui juuri pyhien edellä, joten se merkitsi sangen paljon. En saata kuvatakaan kuinka se vaikutti kunnianhimoiseen, arkatuntoiseen lapseen. Minkä sekamelskan se mahtoikaan synnyttää hänen mielessään! Se runteli haavoille lapsen rinnan eikä hänen silmiensä edessä ollut valoa, vaan -- pimeyttä. Hän huojui kuin tähkä tuulessa. Vihdoin kävivät yksitoistavuotiaan lapsen kasvot kerrassaan synkiksi. Näytti siltä kuin itku alituisesti olisi ollut kuristamassa häntä kurkusta ja kuin hän aina olisi koettanut pidättää nyyhkytystä. Välistä oli hänen silmissään ilme kuin kärsivän linnun silmissä; sitte hänet valtasi outo väsymys ja unisuus. Hänen liikkeensä kävivät itsetiedottomiksi ja hänen puheensa oudon hitaaksi. Hän kävi sanattomaksi, tyyneksi ja totteli koneentapaisella täsmällisyydellä. Kun minä kehoitin häntä lähtemään kävelylle, ei hän pannut vastaan kuten ennen, vaan otti lakkinsa ja läksi, sanaa sanomatta. Olisin ollut iloissani, jos se olisi tapahtunut välinpitämättömyydestä, mutta minä huomasin, että hänen katseensa pohjalla piili kiihoittunut, sairaalloinen alistumisen tunne. Hän kävi tunneilla ja luki läksynsä kuten ennenkin, mutta vain totutun tavan vuoksi. Saattoi huomata, että hän taivutuskaavoja toistellessaan, ajatteli jotakin aivan toista, tai ei ajatellut oikeastaan mitään. Kerran kun minä kysyin, joko hän oli lopettanut läksynsä, vastasi hän hitaalla, unisella äänellään: "minä luulen, ettei siitä ole mitään hyötyä". Minä en uskaltanut edes lausua äidin nimeä, jottei se katkera kalkki, josta hänen lapselliset huulensa olivat maistaneet, täyttyisi täydemmäksi.

Kävin yhä levottomammaksi hänen terveydestään, sillä hän huononi huononemistaan ja tuli lopulta ihan läpikuultavaksi. Sinertävä suoniverkko, joka ennen oli ilmestynyt ohimoille mielentilan kiihtyessä, näkyi nykyään aina. Poika kävi kauniiksi kuin kuva. Surko tuli, kun katseli hänen lapsellista päätään, joka oli kuin enkelin pää. Se näytti kuihtuvalta kukkaselta. Ei hänessä ollut mitään näkyvää vaivaa, mutta hän ikäänkuin pieneni ja heikontui. Hän ei enään jaksanut kantaa rensselissä kaikkia kirjoja. Panin sinne vain muutamia ja kannoin itse loput. Saatoin hänet nimittäin joka päivä kouluun ja noudin pois koulusta.

Vihdoin olivat juhlat ovella. Hevoset Zalesinista olivat jo odottaneet kaksi päivää ja Maria rouvan kirjeessä, joka oli saapunut niiden mukana, sanottiin, että meitä odotetaan kärsimättömyydellä. "Olen kuullut", lopetti hän kirjeensä, "ettet sinä, Mikko, voi hyvin. En enään odotakaan, että toisit kotiin kiitettäviä arvosanoja. Toivoisin vain, että opettajasi ajattelisivat niinkuin minä: että olet tehnyt kaiken voitavasi, ja että nuhteettomalla käytöksellä olet koettanut korvata puuttuvaa edistystäsi."

Mutta opettajat olivat joka suhteessa toista mieltä. Todistus teki siis tyhjäksi nekin toiveet. Viimeinen julkinen muistutus tarkoitti suorastaan pojan käytöstä, josta Maria rouvalla niinikään oli aivan toinen luulo. Saksalaisten opettajien silmissä oli ainoastaan niiden oppilaitten käytös hyvä, jotka nauroivat, kun opettajat tekivät pilaa Puolan kansallisuudesta, kielestä ja perintömuistoista. Tällaisten siveellisten käsitteiden nojalla eroitettiin Mikko koulusta, koska hän ei näyttänyt vastaisuudessa voivan saada hyötyä opetuksesta, vaan turhaan anasti sijan opinhaluisemmilta. Hän toi tämän tuomion kotiin illalla. Huoneessa oli jo pimeä, sillä lumi lankesi sakeana maille. Sentähden en saattanut eroittaa lapsen kasvoja. Näin vain, että hän astui ikkunan luo, jäi siihen seisomaan ja katselemaan lumihiutaleita, jotka hyppelivät ilmassa. En kadehtinut poika raukalta hänen ajatuksiaan. Varmaan ne hyppelivät hänen päässään levottomina kuten nuo lumihiutaleet. Päätin kuitenkin olla puhumatta sekä todistuksesta että tuomiosta. Noin neljännestunnin kesti karvasta äänettömyyttämme. Tuli jo aivan pimeä. Rupesin järjestämään matka-arkkuja, mutta huomatessani että Mikko yhä seisoo ikkunassa, virkoin vihdoin:

-- Mitä sinä siellä teet, Mikko?

-- Eikö totta, vastasi poika, ja hänen äänensä värisi ja takertui joka tavuun, -- että äiti nyt istuu Lolan kanssa vihriässä kamarissa tulen ääressä ja ajattelee minua?

-- Ehkä kyllä. Mutta miksi sinun äänesi niin värisee? Oletko sairas?

-- Ei minua vaivaa mikään. Minun on vaan niin kovin vilu.

Riisuin hänet ja toimitin paikalla vuoteeseen. Riisuessa valtasi minut sääli, kun katselin hänen laihtuneita polviaan ja käsivarsia, jotka olivat hennot kuin oljenkorret. Käskin hänen juoda teetä ja peitin häntä kaikilla vaatteilla mitä käsiini sain.

-- Onko sinun nyt lämpöisempi?

-- On kyllä. Päätäni vaan vähän särkee. Jopa sitä pääraukkaa saattoikin särkeä!

Pian meni väsynyt lapsi uneen ja vain raskas hengitys nosteli hentoa rintaa. Minä järjestelin valmiiksi sekä omani että hänen tavaransa, sitte läksin levolle. En ollut terve minäkään. Kynttilän sammutettuani, nukuin paikalla.