Part 7

-- Vai kysytte, tappelinko minä hyvästi? Kuinkas muuten! Kerran muistan, kun oli sota itävaltalaisten kanssa. Minä olen sitte siinä rivissä seisomassa... No niin, tuota noin, siinä rivissä. Tulee sitte luokseni sotapäällikkö, tahtoo sanoa itävaltalaisista, vastaiselta puolelta, ja sanoo: "aiai sinuas, sinä Suchowolski, kyllä minä sinut tunnen! Olisimmepa sinut lyöneet kuoliaaksi, niin olisi koko sotakin nyt lopussa."

-- Eikö muistanut överstiä? kysyi isäni.

-- Kuinkas muuten! tuota noin, sanoinhan minä selvästi, että sinut ja överstisi.

Pappi Ludvig kävi kärsimättömäksi ja huudahti:

-- Mutta nytpäs sinä Nikolai valehtelet, niinkuin ihan olisit erityisen palkan siitä saanut.

Vanhus suuttui ja synkistyi, mutta ei virkkanut mitään, koska hän pelkäsi ja kunnioitti pappia. Hetkisen perästä hän sentään, ikäänkuin lieventääkseen puhettaan, jatkoi:

-- Sen saman se sanoi minulle se pappi Siekluckikin, se kappalainen. Kun kerran sain itävaltalaisen painetin kahdennenkymmenennen... tarkoitan tietysti viidennen kylkiluuni alle, niin oli minun käydä hullusti. Hohhoh, ajattelin: nyt pitää kuolla. Ripitän siis syntini, joilla olen rikkonut Herraa Jumalaa kaikkivaltiasta vastaan, pappi Siekluckille, mutta pappi Sieklucki kuuntelee, kuuntelee ja sanoo lopuksi: "etkös sinä häpeä, Nikolai", sanoo, "nyt sinulta pääsi paljasta valetta". Niin minä vastasin hänelle: ehkä, mutta muuta minä en muista.

-- No paranitko sinä?

-- Paraninhan minä. Eihän ne osanneet minua parantaa, mutta minä kurierasin itse itseni. Kun minä kerran sekoitin kaksi latinkia ruutia yhteen kortteliin viinaa ja kulautin sen sisääni yöksi, niin nousin seuraavana päivänä terveenä kuin kala.

Olisin saanut kuulla enemmän näitä kertomuksia ja kertoisin teille niitä useampia, jollei pappi Ludvig -- en muuten tiedä mistä syystä -- olisi kieltänyt Nikolaita "aivan vääntämästä minun päätäni", kuten hän lausui. Pappina ja hiljaisena maalaisena ei pappi Ludvig raukka tietänyt että ensinnäkin jokaiselta nuorukaiselta, jonka myrsky syntymäseudun hiljaisista nurkista heittää elämän leveälle arenalle, pään täytyy vääntyä monta kertaa; ja toiseksi, etteivät vanhat palvelijat ja heidän kertomuksensa väännä päätä keneltäkään, vaan aivan toisellaiset olennot.

Muuten ei Nikolain vaikutus meihin voinut olla vahingollinen, vaan aivan päinvastoin, sillä vanhus piti meitä ja käytöstämme silmällä erittäin ankarasti ja huolellisesti. Hän oli omantunnonmukainen ihminen sanan täydessä merkityksessä. Sotilasajoilta oli hänelle jäänyt muuan hyvin kaunis ominaisuus, joka kuvaa juuri tuota omantunnonmukaisuutta ja tarkkuutta käskyjen täyttämisessä. Muistan että eräänä talvena sudet alkoivat tehdä meillä tavatonta vahinkoa. Ne kävivät niin rohkeiksi, että parvissa, joissa oli muutamia, jopa kymmenkuntakin, tulivat kylään. Isä, joka itse oli innokas metsästäjä, alkoi puuhata metsästysretkeä; ensinnäkin hän tahtoi saada naapurimme, tunnetun sudentappajan herra Ustrzyckin ottamaan käsiinsä pääkomennon aiotuissa sudenajoissa. Hän kirjoitti hänelle sentähden kirjeen, kutsui luokseen Nikolain ja puhui hänelle:

-- Pehtori lähtee nyt kaupunkiin, Nikolai saa mennä hänen kanssaan, poiketa Ustrzycan tielle ja viedä herralle kirjeen. Vastaus on sitten tuotava minulle: ilman vastausta ei saa palata.

Nikolai otti kirjeen ja läksi pehtorin kanssa matkaan. Illalla pehtori palasi -- Nikolaita ei kuulunut. Isä ajatteli että hän ehkä jäi yöksi Ustrzycaan ja palaa aamulla naapurimme kanssa. Päivä koittaa, Nikolaita ei kuulu; koittaa toinen päivä, koittaa kolmas -- ei kuulu. Talossa tuli hätä. Isä, peläten että ehkä sudet olivat yllättäneet hänet kotimatkalla, lähetti väkeä joka taholle. Lähetetään kysymään Ustrzycasta. Siellä vastataan, että kyllä hän kävi, mutta ei tavannut herraa kotona, ja tiedusteli missä hän on: sitten hän otti lakeijalta lainaksi neljä ruplaa ja läksi, mutta ei tiedetä minne. Me mietimme päämme halki, mitä ihmettä tämä merkitsee. Seuraavana päivänä palasivat lähettiläät toisista kylistä, tuoden sen sanoman, etteivät mistään löydä miestä. Me jo aloimme itkeä häntä. Kuudennen päivän iltana, kun isä on kansliahuoneessaan antamassa ohjeita, alkaa hän äkkiä kuulla jalkojen kopinaa, rykimistä ja hiljaista murinaa, joista merkeistä paikalla tuntee Nikolain.

Se oli todellakin Nikolai, köntyksissä, laihtuneena, väsyneenä, viiksissä jääpuikkoja, miltei aivan muuttuneena.

-- Herranen aika, Nikolai, mitä sinä olet tehnyt koko tämän ajan?

-- Mitäkö minä olen tehnyt? murisee Nikolai. -- Mitä minun sitte piti tehdä? En tavannut herraa Ustrzycassa, vaan läksin Bzinaan. Bzinassa sanoivat että nyt on piru merrassa, sillä herra on lähtenyt Karolowkaan. Minä perässä. Mutta Karolowkassa ei häntä enään ollut. Pitäisikö hänen sitte lämmittää niiden nurkkia? Hän on herra. Hän tietysti ei kulje jalkaisin. Hyvä sanoa. Karolowkasta minä menin kaupunkiin, mutta siellä sanottiin että herra on läänillä. Mitä asiaa hänellä sitte on läänille, onko hän mikä vallesmanni? Hän meni piirikaupunkiin. Teki jo mieleni kääntyä takaisin, mutta millä oikeudella? Kuljin siis piirikaupunkiin ja annoin hänelle kirjeen.

-- No antoiko hän sinulle vastauksen?

-- Antoi. Vai vieläkö olisi pitänyt olla antamatta? Antoihan toki. mutta niin nauroi minulle että kulmahampaat näkyivät. Herrasi, sanoi, pyysi minua jahtiin torstaina ja vasta sunnuntaina sinä tuot minulle kirjeen. Se on nyt myöhäistä. Ja rupesi uudestaan nauramaan. Mikä hänen sitte oli nauraessa, mutta...

-- Entä mitä sinä olet syönyt tänä aikana?

-- Mitä vaan; eilisestä en ole syönyt mitään, mutta onko minun pakko nyt enään nähdä nälkää? Kielletäänkö minulta täällä lusikkaruuat? En ole syönyt, mutta syön vasta.

Senjälkeen ei kukaan enään antanut Nikolaille ehdottomia käskyjä, vaan aina kun hänet lähetettiin jonnekin, sanottiin että hänen pitää toimia asianhaarojen mukaan, jollei tapaa jotakin henkilöä kotona.

Muutamia kuukausia myöhemmin läksi Nikolai markkinoille likeiseen kaupunkiin ostamaan työhevosia, sillä hevosasiat hän ymmärsi täydellisesti. Illalla tuli pehtori ilmoittamaan, että Nikolai on palannut ja ostanut hevoset, mutta palannut niin hakattuna, ettei kehtaa näyttäytyä. Isä läksi paikalla hänen luokseen.

-- Mikä sinun on, Nikolai?

-- Olen tapellut, murahti vanhus.

-- Häpeä sinä, vanha mies. Tappelemaanko sinä lähdet markkinoille? Ei sinulla ole järkeä. Vanha olet, mutta tyhmä. Tiedätkö, että toisen miehen jo ajaisin mäelle tuollaisesta teosta. Häpeä! Sinä olet tietysti ollut juovuksissa. Sinä pilaat väkeni sensijaan että näyttäisit heille hyvää esimerkkiä.

Isäni suuttui todenteolla ja kun hän suuttui, niin oli leikki kaukana. Mutta kumma kyllä Nikolai, joka tavallisesti ei unohtanut kieltä hampaitten väliin, tällä kertaa vaikeni kuin kanto. Nähtävästi ukko oli päättänyt itsepintaisesti vaieta. Turhaan urkkivat häneltä muut, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ukko vain murahti jokaiselle eikä vastannut sanaakaan.

Oli kuitenkin syytä huoleen. Aamulla vanhus sairastui niin että piti lähettää noutamaan lääkäriä. Lääkäri vasta valaisi asiain kulun. Viikko sitten oli isä löylyttänyt voutia, joka seuraavana päivänä karkasi talosta. Hän kääntyi nyt erään saksalaisen herra von Zollin puoleen, joka oli isän vihamies, ja jäi hänen palvelukseensa. Markkinoilla oli herra Zoll, entinen voutimme ja herra Zollin rengit, jotka olivat tuoneet syötetyitä härkiä myytäviksi. Herra Zoll huomasi ensinnä Nikolain, likeni hänen rattaitaan ja rupesi haukkumaan isää. Nikolai vastasi silloin että hän on hävytön mies, mutta kun herra Zoll uudestaan alkoi solvata isää, niin Nikolai maksoi hänelle piiskalla. Silloin rengit yhdessä herra Zollin kanssa hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät verille asti.

Kun isäni kuuli tämän kertomuksen, vierivät kyyneleet hänen silmistään. Hän ei saanut suoduksi itselleen anteeksi että oli torunut Nikolaita, joka tahallaan salasi koko asian. Kun vanhus parani, meni isä nuhtelemaan häntä. Alussa ei ukko tahtonut tunnustaa mitään koko asiasta ja mutisi ainoastaan, kuten tähänkin asti, mutta heltyi sitte ja isän kanssa yhdessä he itkivät kuin lapset. Mutta Zollin vaati isä siitä hyvästä kaksintaisteluun ja saksalainen muisti sen leikin kauvan aikaa.

Ilman tohtoria olisi Nikolain uhrautuminen pysynyt salassa. Samaa tohtoria ei Nikolai sittemmin moneen aikaan voinut kärsiä. Asian laita oli tämä: minulla oli suloinen nuori täti, isän sisar, joka asui meillä. Rakastin häntä suuresti, sillä hän oli yhtä kaunis kuin hyvä eikä minua ensinkään hämmästyttänyt että kaikki häntä rakastivat, muitten muassa tohtori, nuori, lahjakas mies ja koko seudun kunnioittama. Ennen oli Nikolai pitänyt tohtorista, sanonut häntä kelpo pojaksi ja kehunut hänen hyvästi istuvan hevosen selässä. Mutta kun tohtori rupesi oleskelemaan meillä, aivan selvissä aikomuksissa täti Maryniaan nähden, niin Nikolain tunteet häntä kohtaan muuttuivat aivan tuntemattomiksi. Hän kävi hänelle kohteliaaksi, mutta kylmäksi kuin ventovieraalle ihmiselle. Ennen hän monasti oli häntä torunutkin. Kerran kun hän oli istunut meillä tavallista kauvemmin, sopersi Nikolai hänelle, auttaessaan päällysvaatteita hänen ylleen: "Kuka sitä nyt kököttelee yökaudet? Ei siitä kostu kukaan ja onko nyt sellaista ennen nähty!" Sitte hän lakkasi jankuttamasta, mutta vaikeni sensijaan kuin kivi. Kelpo tohtori kyllä käsitti mitä tämä tarkoitti, ja vaikka hän yhä hymyili entistä hyväntahtoista hymyään, niin hänen mielessään varmaan tuntui katkeralta.

Onneksi nuorelle miehelle olivat täti Marynian tunteet ihan toista laatua kuin Nikolain; eräänä kauniina iltana, kun kuu ihanasti loisti saliin ja jasmiinien tuoksu tulvi puutarhan lavoilta kautta avattujen ikkunoiden, tapahtui, että täti Marynia pianon ääressä lauloi "io questa notte sogno"; silloin tohtori Stas likeni häntä ja kysyi vapisevalla äänellä, luuleeko hän hänen voivan yrittää elää ilman häntä. Täti nähtävästi lausui epäilyksensä siinä asiassa, sitte seurasi molemminpuolisia valoja, joihin kuu kutsuttiin todistajaksi, ja kaikkinaista muuta, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti tapahtuu.

Onnettomuudeksi tuli Nikolai juuri samassa hetkessä kutsumaan illalliselle. Kun hän huomasi mitä tapahtui, juoksi hän paikalla isän luo, mutta koska isä ei ollut kotona, vaan käveli talolla tarkastelemassa rakennuksia, kääntyi hän äidin puoleen. Lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti, pyysi äiti ettei hän sekaantuisi niihin asioihin.

Nikolai ällistyi ja vaikeni, mutta hänen sisuaan kaiveli kaiken iltaa. Kun isä ennen maatapanoa vielä meni kamariinsa kirjoittamaan kirjeitä, kulki Nikolai hänen perässään, seisahtui ovensuuhun ja rupesi rykimään ja kopistelemaan jalkojaan.

-- Mitä Nikolai tahtoo? kysyi isä.

-- Sitähän minä... Mitenkäs minä nyt sen sanoisin? Sitähän minä tahtoisin herralta kysyä, että onko se totta, että meidän neiti aikoo ottaa miehen, tarkoitan: aikoo mennä naimisiin?

-- On. No entä sitte?

-- Mutta eihän neiti toki mene sellaiselle... teurastajalle.

-- Mille teurastajalle? Johan Nikolai nyt puhuu hulluja. Joka paikkaan Nikolai tahtookin pistää nokkansa!

-- Mutta tuota noin, eikö neiti ole meidän neiti, eikö hän ole herra överstin tytär? Herra överstipä ei ikinä sallisi tätä. Eikö neiti muka ansaitsisi maatilanomistajaa ja oikeata herraa? Mutta pyydänpä kysyä, mikä tohtori on? Ihmisten pilkaksi neiti joutuu.

-- Tohtori on viisas mies.

-- Viisas, vai viisas! Enkö minä olisi tohtoreja nähnyt? Kyllä niitä kulki sekä kuormastossa että esikunnassa, mutta kun töksähti tosi eteen, kun tuli tappelu, niin silloin ei niitä nähty eikä kuultu. Monet kerrat herra översti niitä kutsuikin veitsiniekoiksi. Mikä konsti on leikellä sitä, joka ei voi puolustaa itseään, kun ei jaksa pitää mitään kädessään. Mutta koetappa koskea terveeseen ihmiseen, joka pitelee asetta. Voi, voi, onko se nyt olevinaan suurikin asia viiltää pitkin ihmisen luita! Ei tämä käy laatuun. Kyllä herra översti haudastaan nousisi, jos kuulisi. Mikä sotamies tohtori on? Tai onko olevinaan maatilanomistaja? Ei se käy laatuan. Ei neiti mene hänelle. Se ei ole komennon mukaista. Kukapa uskaltaisikaan neitiä tavoitella?

Mutta Nikolain harmiksi tohtori sekä tavoitteli neitiä että saavutti hänet. Puolen vuoden perästä olivat häät ja sekä sukulaisten että varsinkin Nikolain kyynelvirtojen valamana läksi överstintytär elämään yhteisiä kohtaloita tohtorin kanssa.

Nikolai ei kantanut hänelle vihaa, hän ei voinut sitä kauvan kantaa; hän rakasti häntä liian paljon. Mutta tohtorille ei hän tahtonut antaa anteeksi. Hän ei koskaan suorastaan maininnut hänen nimeään ja koetti yleensä olla hänestä puhumatta. Muuten täti Marynia ja tohtori Stanislaw olivat erittäin onnelliset. Vuoden päästä antoi Jumala heille herttaisen pojan, seuraavana taas tyttären ja sitä jatkui vuoronperään, ikäänkuin tilauksesta. Nikolai rakasti lapsia niinkuin omiaan, kanniskeli niitä sylissään, hyväili ja suuteli. Monasti sentään saattoi huomata, että hänen sydämessään yhä vielä kyti jonkinlainen hapatus täti Marynian "säätyrikkoisen avioliiton" tähden. Muistan kerran jouluaattona kun istuimme juhla-aterialle, että äkkiä kaukaa alkoi kuulua rattaitten rätinää routaisella maantiellä. Odotimme aina jouluksi paljon sukulaisia, sen tähden isä sanoi:

-- Katsokoon Nikolai, kuka sieltä tulee.

Nikolai meni ulos ja palasi pian, kasvot hehkuen ilosta.

-- Neiti tulee! huusi hän jo kaukaa.

-- Kuka? kysyi isäni, vaikka jo tiesi, kenestä hän puhui.

-- Neiti!

-- Mikä neiti?

-- No meidän neiti -- vastasi vanhus.

Ja kelpasipa sitä "neitiä" katsella, kun hän astui huoneeseen kolmen lapsen kanssa. Herttainen neiti! Mutta vanhus ei vahingossakaan koskaan puhunut hänestä kuin sillä nimellä.

Vihdoin hänen vastenmielisyytensä tohtori Stasiin kuitenkin loppui. Hania sairastui kovaan lavantautiin. Seurasi minullekin surun päivät, sillä Hania oli minun ikäiseni ja ainoa leikkitoverini ja minä rakastin häntä melkein kuin sisarta. Tohtori Stas ei melkein kolmeen päivään jättänyt hänen huonettaan. Vanhus, joka rakasti Haniaa koko sielunsa voimalla, kulki hänen sairautensa aikana epätoivoissaan, ikäänkuin kaikki olisi häneltä hävitetty; sairaan vuoteen ääreen sai ainoastaan minun äitini mennä; ukko ei syönyt eikä nukkunut, istui vaan tytön huoneen ovella, antaen kovan, rautaisen tuskan kalvaa rintaansa. Olihan hänen sielunsa harjaantunut sekä ruumiilliseen työhön että kohtalon iskuihin, mutta kuitenkin hän oli murtumaisillaan ainoan tyttönsä vuoteen ääressä. Kun vihdoin monen päivän kuolettavan pelon perästä tohtori Stas hiljaa avasi sairashuoneen ovea ja onnesta säteilevin kasvoin kuiskasi tuomiota odottaville viereiseen huoneeseen sanan: "pelastettu!" niin ei vanhus voinut pidättyä, vaan mylvi kuin piisonihärkä, heittäysi hänen jalkoihinsa ja toisteli nyyhkien: "minun hyväntekijäni, minun hyväntekijäni!"

Hania paranikin sitte pian ja tohtori Stas jäi vanhuksen silmäteräksi.

-- Kelpo poika, puhui hän kierrellen tuuheita viiksiään. -- Ja hyvästi istuu hevosen selässä, ja jollei häntä olisi ollut, niin Hania... äh! En tahdo sitä ajatellakaan. Piru vieköön!

Mutta jonkun vuoden perästä alkoi vanhus itse riutua. Hänen suora ja väkevä vartalonsa taipui ja koukistui. Hän lakkasi torumasta ja valehtelemasta. Yhdeksänkymmenennen ikävuotensa loppupuolella kävi hän aivan lapselliseksi. Hän viritteli vain pauloja linnuille ja joukoittain lenteli niitä, varsinkin peipposia, hänen huoneessaan. Muutamia päiviä ennen kuolemaansa ei hän enään tuntenut ihmisiä, mutta itse kuolinpäivänä hänen järkensä sammuva lamppu vielä kerran leimahti kirkkaaseen tuleen. Muistan että vanhempani, äidin terveyden takia, juuri silloin olivat ulkomailla. Sinä iltana istuimme lieden ääressä minä, nuorempi veljeni Kasimir ja pappi, joka myöskin oli paljon vanhentunut. Talvinen tuuli lumipyryineen piiskasi ikkunaa; pappi Ludvig rukoili. Minä panin Kasimirin avulla kuntoon pyssyä huomispäivän metsästysretkeä varten. Äkkiä tultiin ilmoittamaan, että vanha Nikolai tekee loppua. Pappi Ludvig riensi paikalla kotikappeliin hakemaan sakramentteja, minä juoksin minkä jaksoin vanhuksen luo. Hän makasi vuoteellaan hyvin kalpeana, kellertävänä ja melkein kankeana, mutta levollisena ja täydessä tajussaan. Kaunis oli tuo paljas, kahden arven koristama pää, pää vanhan soturin ja rehellisen miehen. Vihityt vahakynttilät loivat kalmankarvaista valoa huoneen seinille. Nurkissa visertelivät kesyt peipposet. Toisella kädellään vanhus painoi rintaansa vastaan krusifiksia, hänen toista kättään piteli ja suudelmilla peitti Hania, kalvakkana kuin liljan kukka. Pappi Ludvig tuli huoneeseen ja rippi alkoi; sitte kuoleva halusi nähdä minua.

-- Ei ole täällä herraani eikä rakastettua rouvaani, kuiskasi hän, -- sentähden tuntuu raskaalta kuolla. Mutta olettehan te, nuoriherra kulta, perintöherrani... Holhotkaa tuota orpoa... Jumala teille palkitsee. Älkää olko vihoissanne... jos olenkin rikkonut, niin... antakaa anteeksi. Minä olin paha, mutta uskollinen...

Äkkiä heräsi hän uudelleen, puhui voimakkaalla äänellä ja kiireesti, ikäänkuin hän jo olisi ollut hengen heitossa:

-- Herra!... perintöherra!... minun orpoani!... Jumala, sinun käsiisi...

-- Annan tämän kelpo soturin, uskollisen palvelijan ja kunnon ihmisen hengen, lopetti juhlallisesti pappi Ludvig.

Vanhus oli jo kuollut.

Lankesimme polvillemme ja pappi alkoi voimakkaalla äänellä lukea rukouksia vainajille.

Siitä on kulunut toistakymmentä vuotta. Uskollisen palvelijan haudalle on kasvanut tuuheita hautakanervia. Ajat ovat olleet surulliset. Myrsky on puhaltanut sammuksiin kotikyläni pyhän ja hiljaisen tulen. Jo on haudassa pappi Ludvig, haudassa täti Maryniakin; minä ansaitsen kynällä jokapäiväisen leipäni, mutta Hania...

Oi, valukaa kyyneleet!

POSENILAISEN OPETTAJAN MUISTIKIRJASTA

(Z PAMIETNIKA POZNANSKIEGO NAUCZYCIELA)

... Lampun himmeä valo herätti minut ja monasti näin kahden tai kolmen aikaan aamuyöstä Mikon yhä vielä työssä. Valkeissa alusvaatteissaan istui hän kirjojen ääressä unisena, väsyneenä, koneentapaisesti toistellen latinalaisia tai kreikkalaisia taivutuskaavoja. Hän toisteli niitä yhtä yksitoikkoisesti kuin kirkossa toistellaan litanian sanoja. Kun minä käskin poikaa nukkumaan, vastasi hän minulle: "en vielä osaa läksyäni, herra Wawrzynkiewicz". Olinhan itse ollut valmistamassa hänen kanssaan läksyjä sekä neljästä kahdeksaan että kymmenestä kahteentoista. Olin pannut maata vasta kun varmaan tiesin hänen osaavan kaikki. Mutta tässä oli kun olikin liikaa työtä. Lopetettuaan viimeisten läksyjen lukemisen, oli poika jo unohtanut ensimäiset, ja kreikkalaiset, latinalaiset ja saksalaiset taivutuskaavat ja kaikellaisten käsitteiden nimitykset olivat panneet hänen pää-raukkansa niin sekaisin, ettei hän voinut nukkua. Hän ryömi siis esiin peitteen alta, sytytti lampun ja istuutui takaisin pöydän ääreen. Kun minä häntä nuhtelin, rupesi hän rukoilemaan ja purskahti itkuun. Vihdoin minä niin totuin näihin yöllisiin istuntoihin, lampun valoon ja taivutuskaavojen harjoittamiseen, etten enään saanut unta, jos ne jäivät pois. Minun ehkei olisi pitänyt sallia lapsen rasittautua näin yli voimain, mutta mitä minä saatoin tehdäkään? Täytyihän hänen joka päivä edes kutakuinkin oppia läksynsä, muutoinhan hänet olisi pantu pois koulusta ja Jumala ties kuinka sitte olisi käynyt Maria rouvan, joka miehensä kuoltua oli jäänyt vaalimaan kahta orpoa lastaan ja joka pani kaiken toivonsa Mikkoon. Minun tilani kävi todella sietämättömän vaikeaksi, sillä näinhän toiselta puolen selvästi, että ylenmääräiset ponnistukset kuluttavat pojan terveyttä, ehkäpä uhkaavat hänen elämäänsä. Olisi ainakin pitänyt koettaa vahvistaa hänen ruumiillisia voimiaan, toimittaa häntä voimistelemaan, kävelemään tai ratsastamaan. Mutta siihen ei ollut aikaa. Lapsella oli niin paljon työtä, niin paljon ulkoläksyjä, joka päivä niin paljon kirjoittamista, että käsi sydämellä sanon: siihen ei ollut aikaa. Joka hetki, joka olisi ollut tarpeellinen pojalle virkistykseksi ja huviksi, meni latinaan, kreikkaan ja... saksaan. Aamuisin kun panin kirjoja hänen rensseliinsä ja näin hänen heikkojen hartioidensa taipuvan bysanttilaisten siteiden painon alla, kouri sydäntäni kerrassaan. Välistä minä koetin rukoilla, että häntä ymmärrettäisiin ja armahdettaisiin, mutta saksalaiset opettajat vain vastasivat, että minä hemmottelen lasta, jopa kerrassaan pilaan hänet, että Mikko nähtävästi ei tee tarpeeksi työtä, vaan huutaa ja ulvoo yhtämittaa. Sairastan itsekin rintatautia, olen yksinäinen, arka mies, ja monet hetket ovat heidän moitteensa minulta myrkyttäneet. Minä kyllä olen parhaiten nähnyt eikö Mikko tee tarpeeksi työtä! Hänen lahjansa olivat keskinkertaiset, mutta hän oli tavattoman uuttera ja lempeydestään huolimatta niin erinomaisen lujaluontoinen, etten ole tavannut toista hänen kaltaistaan poikaa. Mikko raukka rakasti äitiään niin kiihkeästi ja sokeasti, että kun hänelle sanottiin äidin olevan sairaana ja ehkä kuolevan jos Mikko on laiska -- niin poika pelkäsi ja vapisi ja istui yökaudet kirjan ääressä, jottei vaan tuottaisi surua äidilleen. Kun hän sai huonon arvosanan, purskahti hän itkuun. Mutta ei kenenkään päähän edes pälkähtänytkään minkätähden hän itki, ei kukaan aavistanut mikä hirveä edesvastuun tunne häntä painoi sellaisina hetkinä. Niin, ketä se olisi liikuttanut? En minä häntä pilannut enkä hemmotellut, minä vain ymmärsin häntä paremmin kuin muut; kun en soimannut häntä vastoinkäymisestä, vaan sen sijaan koetin lohduttaa, niin tiesin mitä tein. Itse olen eläissäni saanut tehdä työtä aika lailla, olen saanut kärsiä sekä nälkää että hätää, en ole ollut onnellinen enkä ikinä tule onnelliseksi. Mutta nyt -- hitto vieköön! en enään edes kiristele hampaitanikaan, kun sitä ajattelen. Elämä ei ole elämisen arvoista, sen tiedän, mutta ehkäpä juuri sentähden todella säälin jokaisen hätää.

Kun minä olin Mikon ikäisenä, kun minä juoksentelin kaduilla kilpaa kyyhkysten kanssa tai löin nappia raatihuoneen edustalla, olin ainakin terve ja iloinen. Silloin ei minua kiusannut yskä; kun minä jostakin syystä suutuin, itkin kunnes sain selkääni; muuten olin vapaa kuin lintu enkä välittänyt mistään. Mikko ei milloinkaan ole saanut tuntea sellaista. Olisipa elämä kyllä aikoinaan pannut hänetkin alaisimelle ja lyönyt vasaralla -- sentähden hänen lapsena olisi pitänyt saada sydämen pohjasta nauttia lasten huveista, tehdä kepposia ja juoksennella raittiissa ilmassa ja auringon paisteessa. Mutta en saanut minä nähdä työtä ja iloista lapsellisuutta sopusoinnussa. Päinvastoin: näin lapsen sekä lähtevän kouluun että palaavan koulusta alakuloisena, nääntymäisillään kirjataakan alle, ylen rasittuneena. Hänen silmäkulmissaan oli ryppyjä, hän kulki aina ikäänkuin itkua pidätellen -- sentähden minun kävi häntä sääli, sentähden minä tahdoin häntä lohduttaa.

Olen itse opettaja, vaikkakin yksityisopettaja, enkä käsitä mitä maailmassa tekisin jos minun vielä pitäisi kadottaa usko opin arvoon ja hyötyyn. Mutta yksinkertainen mielipiteeni on, ettei oppi saa käydä lapsille rasitukseksi, ettei latina saata korvata raitista ilmaa ja terveyttä, ettei hyvä tai huono ääntäminen saa olla ratkaisemassa ihmislapsen elämän kohtaloa.