Part 3

Etäältä oli kaiken aikaa kuulunut melua, vihellystä ja ulvontaa. Äkkiä hiljeni kaikki. Kuului ainoastaan aseiden helske ja sotamiesten raskaat askeleet. Kansanjoukko lainehti ja antoi tietä ja osasto, joka seurasi tuomittuja, rupesi kulkemaan kantotuolin sivutse. Sekä edessä että takana ja sivuilla asteli hitain, tasaisin askelin sotamiehiä. Keskeltä näkyi kolmen ristin poikkipuut, jotka näyttivät liikkuvan itsestään, sillä miehet jotka niitä kantoivat, olivat aivan lyyhistyksissään niiden painon alla. Helposti saattoi arvata, ettei kukaan näistä kolmesta miehestä ollut Natsarealainen. Kahden kasvot olivat nimittäin raa'at kuin ryövärillä ja kolmas oli keski-ikäinen, yksinkertainen maalainen, jonka sotamiehet nähtävästi olivat pakoittaneet matkaansa. Natsarealainen kulki ristien perässä ja hänen kintereillään seurasi kaksi sotamiestä. Tuuli heilutteli hänen purppuraista viittaansa. Hänen päässään oli orjantappurakruunu, jonka piikkien alta tihkui veripisaroita. Toiset tippuivat hiljalleen hänen kasvoillensa, toiset hyytyivät ja jäivät punaisina kuin orjantappuramarjat tai korallihelmet kruunun alle. Kalpea hän oli ja kulki horjuvin, väsynein askelin. Joukko herjasi ympärillä, mutta hän näytti astelevan pyhien ajatusten vallassa, ikäänkuin jo poissa maailmasta ja ikäänkuin eivät vihan huudot enään olisi häneen pystyneet. Hän näytti antavan anteeksi enemmän kuin ihminen saattaa antaa anteeksi ja hän näytti säälivän enemmän kuin ihminen saattaa sääliä, sillä iäisyys varjosti jo häntä, hän oli jo kohotettu inhimillisen pahuuden yläpuolelle. Hän asteli hiljaisena, lempeänä ja surren koko maailman ääretöntä surua.

-- Sinä olet totuus, kuiskasi Antea vapisevin huulin.

Kulkue liikkui juuri kantotuolin ohi. Hetkeksi sen täytyi pysähtyäkin, sillä sotamiehet, jotka kulkivat edellä, puhdistivat tungosta tieltä. Antea näki nyt Natsarealaisen muutaman askeleen päästä, näki tuulen heiluttavan hänen hiuksiaan ja punaisen hohteen lankeavan purppuravaatteista hänen kalpeille, läpikuultaville kasvoilleen. Tungos tölmäsi häntä kohti ja asettui niin ahtaaseen puoliympyrään sotamiesten eteen, että heidän peitsillään täytyi suojata häntä joukon vimmalta. Kaikkialla näkyi nyrkkejä pystyssä, silmiä pullollaan päässä, kiiluvia hampaita, partoja, joita vimman liikkeet panivat tutisemaan, huulia, jotka olivat vaahdossa ja jotka päästivät käheitä ääniä. Natsarealainen katsahti ympärilleen ikäänkuin kysyäkseen: "mitä minä olen tehnyt?" -- nosti sitte silmänsä taivasta kohti, rukoili ja -- antoi anteeksi.

-- Antea! Antea! huusi tällä hetkellä Cinna.

Mutta Antea ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan. Hänen silmistään vieri suuria kyyneliä, hän unohti sairautensa, unohti, ettei hän moneen päivään ollut liikkunut kantotuolista ja nousi äkkiä pystyyn. Hän vapisi. Joukon sokea vimma oli kiihoittanut hänen säälinsä, tuskansa ja mielenliikutuksensa äärimmilleen. Hän rupesi repimään irti hyasintteja ja omenankukkia ja heittämään niitä Natsarealaisen jalkojen juureen.

Hetkeksi syntyi äänettömyys. Joukko hämmästyi nähdessään ylhäisen roomattaren osoittavan kunniaa kuolemaan tuomitulle. Natsarealainen käänsi silmänsä hänen sairaihin, surkastuneisiin kasvoihinsa ja hänen huulensa alkoivat liikkua ikäänkuin hän olisi häntä siunannut, Antea oli vaipunut patjoilleen. Hän tunsi rajattoman valoisuuden, hyvyyden, lempeyden, lohdutuksen, toivon ja onnen merenä aaltoilevan vastaansa ja kuiskasi taasen:

-- Sinä olet totuus.

Sitte syöksyi uusi kyynelvirta hänen silmistään.

Tungos vei Natsarealaista eteenpäin, muutaman askeleen päähän, mihin ristinpuut jo olivat pystytetyt kallionrevelmiin. Joukko kihisi taas hänen ympärillään, mutta koska hän seisoi korkealla paikalla, saattoi Antea selvästi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja orjantappurakruununsa. Sotamiehet kääntyivät vielä kerran joukon puoleen ja karkoittivat sen niin kauvas, ettei se olisi häiritsemässä toimitusta. Nyt sidottiin molemmat ryövärit syrjillä oleviin risteihin. Kolmas risti seisoi keskellä, sen huippuun oli kiinnitetty valkea paperi, jota yhä yltyvä tuuli repi ja räpytteli. Vihdoin likenivät sotamiehet Natsarealaista ja rupesivat häntä riisumaan. Silloin sateli joukosta huutoja: "kuningas, kuningas, älä alistu! Missä sinun saattosi on? Puolusta itseäsi!" Sitte päästi kansa sellaisen naurun rämäkän, että kalliot kaikuivat. Natsarealainen oikaistiin nyt pitkäkseen maahan, jotta hänen kätensä saataisiin kiinnitetyiksi ristin poikkipuuhun ja jotta hän sitte sellaisenaan saataisiin nostetuksi pääpuuhun.

Äkkiä heittäytyi joku mies, joka seisoi ihan likellä kantotuolia ja joka oli puettu valkeisiin vaatteisiin, maahan, sirotti tomua ja hiekkaa päälaelleen ja rupesi kauhealla, epätoivoisalla äänellä huutamaan:

-- Minä olin spitalinen -- hän paransi minut -- miksi he hänet ristiinnaulitsevat?

Antean kasvot kävivät valkeiksi kuin vaate.

-- Hän paransi hänet... kuuletko Cajus? virkkoi hän.

-- Joko palaamme kotiin? kysyi Cinna.

-- Emme. Tahdon jäädä tänne!

Mutta tuulispään voimalla valtasi Cinnan äkkiä rajaton epätoivo. Ettei hän ollut kutsunut Natsarealaista taloonsa parantamaan Anteaa!

Sotamiehet olivat sovitelleet naulat käsiin ja rupesivat lyömään niitä kiinni. Kuului kumea kalina, kun rauta sattui rautaa vastaan. Vähitellen, kun terävät naulat olivat tunkeneet käsien läpi ja painuivat puuhun, muuttui ääni ja kaikui ikäänkuin kauvempaa. Ihmisjoukot olivat vaienneet, nähtävästi ne tahtoivat nauttia huudoista, joita tuskat pakoittaisivat pääsemään Natsarealaisen suusta. Mutta hän pysyi vaiti ja ainoastaan vasaran uhkaavat, kauheat iskut kaikuivat pitkin kukkuloita.

Vihdoin valmistuttiin siitä työstä ja yhdessä poikkipuun kanssa nostettiin ruumis korkeuteen. Toimitusta johtava sadanpäämies lausui, tai oikeastaan lauloi yksitoikkoisella äänellä komentosanat, ja niiden mukaan rupesi yksi sotamiehistä kiinnittämään puuhun jalkoja.

Pilvet, joita aamusta alkaen oli kerääntynyt taivaan rannalle, peittivät nyt auringon. Etäiset vuoret ja kukkulat, jotka olivat paistaneet auringossa, sammuivat. Maa pimeni. Pahansuova kuparinkarvainen hämärä otti haltuunsa seudun ja jota syvemmä aurinko vaipui pilvimöhkäleiden taakse, sitä sakeammaksi se kävi. Olisi luullut jonkun ylhäältä päin kylväneen maan päälle punertavaa pimeyttä. Kuuma tuulenhenki läähätti tuontuostakin, mutta sammui. Ilma kävi helteiseksi kuin höyry.

Äkkiä pimenivät viimeisetkin punan väläykset. Mustina kuin yö ja suurina kuin jättiläisvallit alkoivat pilvet liikkua ja kulkea kukkulan ja kaupungin päällitse. Nousi myrsky. Maailmalle tuli hätä.

-- Palatkaamme kotiin! lausui Cinna uudelleen.

-- Vielä, vielä minä tahdon häntä nähdä! vastasi Antea.

Koska pimeys peitti ristiinnaulitun ruumiin, käski Cinna viedä kantotuolin itse kärsimyspaikalle. He tulivat niin likelle, ettei ollut kuin muutama askel ristille. Puun tummaa pintaa vastaan erottautui ristiinnaulitun ruumis selvästi pimeästä. Se paistoi valkeana ikäänkuin kuun hopeiset säteet olisivat sitä valelleet. Natsarealaisen rinta nousi ja laski nopeasti. Hänen päänsä ja silmänsä olivat yhä tähdätyt kohti korkeutta.

Pilvien povesta kuului jylhä jyminä. Ukkonen heräsi, nousi, heittäytyi hirveällä jyrinällä lännestä itään ja putosi sitte ikäänkuin pohjattomaan kuiluun, tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle, vuoroin hiljeni, vuoroin paisui ja päästi vihdoin niin kauhean rymäkän, että maa tärisi perustuksia myöten.

Samaan aikaan särki sininen jättiläissalama pilvet, valaisi taivaan, maan, ristin, sotamiesten asut ja kansanjoukon, joka pelkäsi ja vapisi kuin lammaslauma.

Salamaa seurasi vieläkin paksumpi pimeys. Kantotuolin likeisyydessä kuului naisten valitusta. He olivat hekin tulleet likemmä ristiä ja haikean vaikutuksen teki heidän valituksensa keskellä hiljaisuutta. Ne, jotka olivat hävinneet joukkoon, rupesivat nyt huutamaan. Sieltä täältä alkoi kuulua läpitunkevia ääniä.

-- Voi meitä! voi! Kun eivät vaan olisi ristiinnaulinneet vanhurskasta!

-- Hän antoi oikean todistuksen! Voi meitä!

-- Hän herätti kuolleita! Voi meitä!

Toinen ääni huusi:

-- Voi sinua, Jerusalem!

Samassa kuului toinen:

-- Maa järisi.

Jo syöksyi uusi salama esiin taivaan povesta, paljastaen jonkinlaisia jättiläiskokoisia tulipatsaita. Äänet vaikenivat tai oikeastaan hukkuivat myrskyn vinguntaan. Tuulispää oli nimittäin äkkiä hirveällä voimalla tarttunut päähineihin ja vaippoihin ja ruvennut heiluttamaan niitä ilmassa.

Äänet puhkesivat taasen huutamaan:

-- Maa järisi!

Toiset läksivät pakoon. Toiset kahlehti kauhu paikalle -- ja he seisoivat sokaistuina, voimatta ajatella yhtään selvää ajatusta ja ainoastaan hämärästi aavistaen, että oli tapahtunut jotakin kauheaa.

Mutta pimeä alkoi hiljalleen hälvetä. Tuuli hajoitti pilvet ja repi ne säpäleiksi kuin palaneen vaatteen. Päivä palasi vähitellen, vihdoin särkyivät mustat pilvimöhkäleet ja revelmistä puhkesi esiin tulvanaan auringonvaloa. Seutu, pelästyneet ihmiskasvot ja ristit näkyivät selvästi.

Natsarealaisen pää vaipui syvälle rintaa vastaan kellertävänä kuin vaha; hänen silmänsä olivat kiinni, huulet sinettyneinä.

-- Hän kuoli, kuiskasi Antea.

-- Kuoli, toisti Cinna.

Samassa upotti sadanpäämies peitsensä kuolleen kylkeen. Kumma kyllä näytti valon palaaminen ja tämän kuoleman katseleminen rauhoittavan joukkoja. Ne likenivät likenemistään. Sotamiehetkään eivät enään estäneet pääsyä. Joukosta alkoi taas kuulua ääniä:

-- Astu alas ristiltä! astu alas ristiltä!

Vielä kerran katsahti Antea tuota kalpeaa päätä, joka riippui rinnalla. Sitte hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen lausui:

-- Nouseeko hän kuolleista?...

Kuolema oli jo painanut sinertävän leimansa hänen silmilleen ja suulleen. Käsivarret olivat ylenmäärin venytetyt, ruumis oli liikkumattomana ja maa veti sitä jo puoleensa kuten ainakin raskaita, kuolleita kappaleita. Kun Antea tätä kaikkea katseli, värisi hänen äänessään epätoivoisa epäilys.

Hätä oli vallannut Cinnankin sielun. Ei hän uskonut, että Natsarealainen nousisi kuolleista, mutta hän uskoi, että jos hän olisi elänyt, niin hän yksin olisi joko pahalla tai hyvällä voimallaan voinut parantaa Antean.

Yhä useammat äänet huusivat nyt:

-- Astu alas ristiltä! Astu alas ristiltä!

-- Niin, astu! toisti Cinna epätoivoissaan. -- Tee hänet terveeksi ja ota minun sieluni!

Ilma tuli yhä kauniimmaksi. Vuoret olivat vielä autereen peitossa, mutta Golgatan ja kaupungin yläpuolella kirkastui taivas kokonaan. "Turris Antonia" välkkyi auringossa ja paistoi kuin päivä, Ilma oli käynyt raikkaaksi ja pääskysiä oli joukottain liikkeellä. Cinnan käskystä lähdettiin paluumatkalle.

Puolipäivän hetki oli käsissä. Oli jo päästy likelle taloa, kun Antea äkkiä huudahti:

-- Hekate ei tullutkaan tänään.

Cinna oli hänkin ajatellut samaa.

VIII

Aave ei tullut huomennakaan... Sairas oli erittäin reippaalla mielellä, sillä Timon, joka oli levoton tyttärensä terveydestä ja jota Cinnan kirjeet olivat pelästyttäneet, oli muutamia päiviä sitte lähtenyt Aleksandriasta, saadakseen vielä kerran ennen kuolemaa nähdä ainoan lapsensa. Toivo rupesi uudelleen kolkuttamaan Cinnan sydämen oveen, ikäänkuin muistuttaakseen, että hänet on päästettävä sisään. Mutta Cinna ei uskaltanut avata vieraalle ovea, hän ei uskaltanut toivoa. Näyt, jotka kuluttivat Antean elämää, olivat jo ennenkin keskeytyneet, vaikkei tosin koskaan kahdeksi päiväksi; mutta sekä Aleksandriassa että erämaassa olivat ne pysyneet poissa kokonaisen päivän. Cinna piti tätä seurauksena siitä, että Timon oli saapunut ja että vaikutus ristin juurella oli ollut niin valtava. Se oli niin kokonaan täyttänyt sairaan mielen, ettei hän isänsäkään kanssa voinut puhua mistään muusta. Timon kuunteli mietteissään, ei keskeyttänyt eikä katkaissut, vaan kyseli silloin tällöin varovaisesti Natsarealaisen opista. Eihän Anteakaan tietänyt siitä muuta kuin mitä prokuratori oli hänelle kertonut.

Muuten hän tunsi olevansa sekä terveempi että voimakkaampi ja kun puolenpäivän aika oli mennyt, loisti hänen silmistään todellinen ilo. Moneen kertaan hän ylisti tätä päivää onnen päivänä ja pyysi miestään kirjoittamaan sen muistiin.

Oikeastaan oli päivä surullinen ja synkkä. Oli satanut aamusta alkaen, ensin hyvin rankasti, sitte tuhuttaen. Pilvet olivat matalalla ja taivas tasaisen harmaa. Vasta illalla se kirkastui ja auringon suuri, kultainen kiekko pilkisti pilvien lomitse, kirjaili punalla ja kullalla pilvet, harmaat kalliot, huviloiden valkeat, marmoriset pylväiköt, ja vaipui vihdoin loistaviin ruskoihin Välimeren puolelle.

Vasta seuraavana päivänä tuli ihana ilma. Päivemmällä yltyi kuumuus helteiseksi, mutta aamulla oli vielä raitista, taivas puhtaana pienimmästäkin hattarasta ja maailma kuin kastettuna siniseen kylpyyn. Kaikki esineet näyttivät todella sinertäviltä. Antea kannatutti itsensä rakkaan pistaciapuun alle, voidakseen kummulta, jolla puu seisoi, ihaella iloista, valoisaa kaukaisuutta. Cinna ja Timon eivät hetkeksikään väistyneet kantotuolin äärestä, vaan seurasivat tarkkaavaisesti sairaan kasvoja. Niissä näkyi levoton odotus, mutta ei niissä ollut sitä kamalaa pelkoa, mikä ennen oli ollut puolipäivän liketessä. Hänen silmänsä loistivat virkeämpinä ja poskilla hehkui heikko puna. Cinnan mieleen juolahti tuontuostakin, että ehkä Antea paranee ja silloin hänet valtasi halu heittäytyä maahan, itkeä ilosta ja ylistää jumalia -- mutta samassa hän taas rupesi pelkäämään, että tämä virkeys ehkä on sammuvan lampun viimeistä viriä. Saadakseen edes jostakin toivoa, katsahti hän vähä väliä Timoniin, mutta nähtävästi liikkui vanhuksen mielessä samoja ajatuksia, koska hän vältti hänen katsettaan. Ei kukaan heistä kolmesta muistuttanut sanallakaan, että puolenpäivän hetki lähestyy. Cinna vain vilkaisi yhtämittaa varjoonsa ja huomasi sykkivin sydämin, että se lyhenemistään lyheni. He olivat kaikki vaipuneet syviin mietteisiin. Vähinten levoton oli ehkä Antea itse. Leväten avonaisessa kantotuolissa, pää purppurapatjojen varassa, hengitti hän mielihyvällä puhdasta ilmaa, jota tuuli toi idästä, kaukaiselta mereltä. Mutta puolipäivän liketessä raukesi tuuli. Kuumuus kasvoi. Auringon paahtamina rupesivat narduspensaat lemuamaan väkevästi, uuvuttavasti. Vuokkokimppujen päällä liihoitteli vaaleita perhosia. Kallionrevelmistä ryömi esiin pieniä sisiliskoja. Tosin ne jo olivat tottuneet sekä tähän kantotuoliin että näihin ihmisiin, mutta siltä ne tulivat yksitellen, sekä rohkeina että varovaisesti seuraten joka liikettä. Koko maailma nautti aurinkoista lepoa, vaipuneena lämpöiseen, suloiseen, sinertävään horrokseen.

Timon ja Cinna vaipuivat niinikään aurinkoiseen lepoon. Sairaan silmät sulkeutuivat, ikäänkuin hän olisi mennyt uneen. Eikä hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin huokaus, joka silloin tällöin pääsi hänen rinnastaan.

Cinna huomasi varjonsa lyhenemistään lyhenevän. Pian se jo lepäsi hänen jalkainsa juuressa.

Oli puolenpäivän aika. Äkkiä avasi Antea silmänsä ja lausui oudolla äänellä:

-- Cinna, anna minulle kätesi.

Cinna säpsähti, veri syöksyi hänen sydämeensä ja jähtyi jääksi: hirveitten näkyjen hetki oli käsissä.

Mutta Antean silmät seisoivat suurina päässä.

-- Näetkö, virkkoi hän, -- kuinka valo kokoontuu ilmaan, kuinka se väräjää, loistaa ja likenee minua?

-- Antea, älä katso sinne! huusi Cinna.

Mutta ihme ja kumma! Antean silmissä ei ollut tuskaa. Hänen huulensa avautuivat, silmät suurenivat suurenemistaan -- ja ääretön ilo alkoi loistaa hänen kasvoistaan.

-- Valopatsas likenee minua, jatkoi hän. -- Nyt näen. Se on hän, Natsarealainen!... Hän hymyilee... Oi sinä suloinen!... Oi sinä rakastavainen!... Ojentaa lävistetyt kätensä puoleeni niinkuin äiti. Cinna! Hän tuo minulle terveyttä, pelastusta. Hän kutsuu minua luokseen.

Cinna kävi kalman kalpeaksi ja virkkoi:

-- Kutsukoon meitä minne hyvänsä -- seuratkaamme häntä!

* * * * *

Hetkisen perästä ilmestyi kiviselle polulle, joka johtaa kaupungista kylään, Pontius Pilatus. Jo kaukaa saattoi hänen kasvoistaan huomata, että hän tuo uutista, jota hän järkevänä miehenä pitää uutena herkkäuskoisen, tietämättömän joukon mielikuvana. Hyvän matkan päässä hän, pyyhkien hikeä otsaltaan, rupesi puhumaan:

-- Ajatelkaa nyt mitä ne taas puhuvat: että hän on noussut kuolleista!

MAJAKANVARTIA

(LATARNIK)

Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoitti J. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.

I

Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:

-- Mistä te olette?

-- Olen puolalainen.

-- Mitä te tähän asti olette tehnyt?

-- Olen kierrellyt.

-- Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.

-- Tarvitsen lepoa.

-- Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä, että olette ollut valtion palveluksessa?

Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:

-- Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä. Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä -- tuossa on sieltä paperi.

Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.

-- Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?... Hm!... Valloittanut kaksi lippua omin käsin painettihyökkäyksessä... Olette ollut urhoollinen sotamies!

-- Voin olla huolellinen majakanvartiakin.

-- Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko teillä terveet jalat?

-- Olen jalkaisin tullut _plainien_ poikki. (Plaineiksi kutsutaan äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)

-- _Ali right!_ Oletteko tottunut meripalvelukseen?

-- Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.

-- Oletteko vielä koettanut muuta?

-- Rauhaa vaan en ole löytänyt.

-- Miksette?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Minun kohtaloni on sellainen...

-- Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?

-- Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. -- Olen hyvin väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha, tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä. Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että satuin olemaan Panamassa!... Minä rukoilen teitä... Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se pääse satamaan... Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi... Vakuutan, että olen rehellinen... mutta... jo minä olen saanut tarpeekseni kulkurielämästä...

Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.

-- _Weil!_ sanoi hän. -- Otan teidät. Olette majakanvartia.

Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.

-- Kiitoksia.

-- Joko voitte tänään lähteä torniin?

-- Voin kyllä.

-- _Good bye_ sitte!... Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.

-- _All right!_