Part 2

Heidän saapuessaan otti varakonsuli heidät vastaan avosylin ja antoi heidän asuttavakseen oman kesätalonsa, joka sijaitsi likellä kaupungin muureja. Mutta Cinnan toivo oli haihtunut jo ennenkuin he pääsivät perille. Sillä ruumiin kasvot olivat tuijottaneet Anteaan jo laivan kannella -- perille päästyä taas sairas odotti puolipäivän hetkeä yhtä kuollettavassa hädässä kuin ikinä Aleksandriassa.

Ja niin alkoivat heidän päivänsä kulua kidutuksessa, tuskassa, epätoivossa ja kuoleman odotuksessa.

VI

Suihkulähteestä, varjoisasta pylväiköstä ja varhaisesta aamuhetkestä huolimatta vallitsi atriumissa tukahuttava kuumuus, sillä keväinen aurinko oli kuumentanut marmorin, mutta likellä taloa kasvoi vanha, tuuhea pistaciapuu. Sen ympärillä oli aukeaa ja sinne tuntui tuulenhenki paremmin. Sentähden käski Cinna asettaa sinne kantotuolin, joka oli koristettu hyasinteilla ja omenankukilla ja jossa Antea lepäsi. Itse hän istuutui hänen viereensä, laski kätensä hänen käsilleen, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja kysyi:

-- Onko sinun hyvä täällä, carissima?

-- On, vastasi Antea tuskin kuuluvalla äänellä.

Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin vaipuakseen uneen. Oli ihan hiljaista, ainoastaan tuuli huojutti humisten pistaciapuun oksia, maassa, kantotuolin ympärillä, tanssieli kullankarvaisia liekkejä, sillä auringonsäteet tunkivat lehtiverkon läpi, ja heinäsirkat silittivät kivien välissä.

Hetkisen perästä avasi sairas silmänsä.

-- Cajus, virkkoi hän, -- onko se totta, että näille maille on ilmestynyt filosofi, joka parantaa sairaita?

-- Täällä heitä nimitetään profetoiksi, vastasi Cinna. -- Olen minä kuullut hänestä puhuttavan ja aioin jo kutsua hänet sinun luoksesi, mutta hän osottautuikin vääräksi ihmeittentekijäksi. Sitäpaitsi hän on rikkonut täkäläistä temppeliä ja tämän maan lakeja vastaan ja sentähden prokuratori on ylenantanut hänet kuolemaan. Juuri tänään hänet ristiinnaulitaan.

Antean pää painui alas.

-- Sinut parantaa aika, virkkoi Cinna, huomatessaan kuinka hänen kasvoihinsa tuli surullinen ilme.

-- Aika on kuoleman eikä elämän palveluksessa, vastasi sairas hitaasti.

Ja taas syntyi hiljaisuus. Maassa yhä hyppielivät kultaiset kielekkeet; sirkat sirittivät entistä äänekkäämmin ja kallion revelmistä mateli esiin pieniä sisiliskoja, etsimään kallionkielekkeiltä aurinkoisia paikkoja.

Tuontuostakin vilkaisi Cinna Anteaan ja tuhannennen kerran lennähti hänen päähänsä se epätoivoinen ajatus, että kaikkia pelastuskeinoja on käytetty, ettei enään ole jälellä toivon kipinääkään ja että tuo rakastettu olento pian on vain katoavainen varjo ja kourallinen tuhkaa columbariumissa.

Tuossa kantotuolissa maatessaan, silmät kiinni, kukkien keskellä, hän jo näytti aivan kuolleelta.

-- Minä seuraan sinua! toisteli Cinna ajatuksissaan.

Samassa rupesi etäältä kuulumaan askelia. Paikalla kalpenivat Antean kasvot valkeiksi kuin liitu, huulet olivat puoleksi auki, hengitys kulki hätäisesti ja rinta nousi ja laski kiireesti. Onneton sairas oli varma siitä, että näkymättömien olentojen joukko, joka aina ilmoittaa tuijottavan ruumiin tuloa, likeni. Mutta Cinna tarttui hänen käteensä ja rupesi häntä rauhoittamaan:

-- Älä pelkää, Antea, minäkin kuulen askeleet.

Hetken perästä hän lisäsi:

-- Pontius tulee luoksemme.

Polun käänteeseen ilmaantui todella prokuratori kahden orjan seurassa. Hän oli keski-ikäinen mies, pyöreähköt kasvot huolellisesti ajettuina, ilmeessä keinotekoista varmuutta, mutta samalla surumielisyyttä ja väsymystä.

-- Tervehdän sinua, jalosukuinen Cinna ja sinua, jumalallinen Antea! lausui hän astuessaan pistacian alle. -- Kylmän yön perästäpä olemme saaneet helteisen päivän: olkoon se suotuisa teille molemmille ja kukoistakoon Antean terveys kuten nuo hyasintit ja omenapuun oksat, jotka koristavat hänen kantotuoliaan!

-- Rauha olkoon kanssasi ja terve sinulle! vastasi Cinna.

Prokuratori istuutui kalliolohkareelle, katseli Anteaa, rypisti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan ja puhui:

-- Yksinäisyys synnyttää surua ja sairautta, mutta joukkojen hyörinässä ei ole tilaa pelolle. Annanpa teille sentähden neuvon! Paha kyllä emme ole Antiokiassa emmekä Cesareassa, ei täällä ole sirkusleikkejä eikä kilpa-ajoja, ja jos sirkuksen rakentaisikin, niin nuo tuittupäät jo huomispäivänä sen hävittäisivät. Täällä et muuta kuule kuin sanan "laki" -- ja tämä "laki" määrää kaikki. Mieluummin olisin vaikka Skytiassa kuin täällä...

-- Mutta mitä sinun pitikään sanoa, Pilatus?

-- Poikkesin todella aineestani. Mutta se tulee kaikki minun huolestumisestani. Sanoin, ettei pelolle jää tilaa ihmisjoukossa. Kuulkaappas, tänäpänä te voitte saada nähdä näytelmän. Jerusalemissa täytyy tyytyä vähempään. Ennen kaikkia täytyy Antean keskipäivällä olla keskellä ihmisjoukkoja. Tänään kuolee ristillä kolme miestä. Onhan se enemmän kuin ei mitään. Pääsiäisjuhlan johdosta on kaupunkiin sitäpaitsi tulvinut kaikellaisia irtolaisia koko maasta. Voittehan te tarkastella tätä väkeä. Käsken toimittaa teille hyvät paikat ristien likeisyydessä. Minulla on syytä toivoa, että rikokselliset kuolevat rohkeasti. Yksi heistä on kummallinen ihminen: sanoo olevansa Jumalan Poika, on lempeä kuin kyyhkynen eikä todella ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kuolemanrangaistuksen.

-- Ja sinä olet tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi?

-- Tahdoin päästä ikävyyksistä ja samalla kajoamasta tuohon ampiaispesään, joka kihisee temppelin ympärillä. Muutenkin kantelevat minusta Roomaan. Eikähän tässä sitäpaitsi ole kysymyksessä Rooman kansalainen.

-- Kyllä tuo mies siltä kärsii yhtä paljon.

Prokuratori ei vastannut. Mutta hetkisen perästä hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen:

-- Yhtä asiaa en saata kärsiä ja se on liioittelu. Kun joku vaan minun läsnäollessani lausuu tuon sanan, menee minulta hyvä tuuli koko siksi päiväksi. Kultaisella keskitiellä! kas sillä on minun mielestäni viisainta pysytellä. Mutta eipä ole kolkkaa maailmassa missä tätä sääntöä seurattaisiin vähemmin kuin täällä. Kuinka tämä kaikki minua kiusaa! Oi kuinka kiusaakin! Ei koskaan lepoa, ei koskaan tasapainoa... ei ihmisissä eikä luonnossa... Nyt keväällä esimerkiksi ovat yöt kylmät -- mutta päivällä on sellainen kuumuus, ettei tahdo saada astutuksi kiville. Puoleenpäivään on vielä hyvän matkaa, mutta katsokaappa missä sitä jo ollaan! Ihmisistä ei kannata puhuakaan! Minä olen täällä siksi että minun täytyy olla. Mutta vähät niistä! Johan minä taas poikkesin aineestani. Menkää katsomaan ristiinnaulitsemista. Olen varma siitä että tuo Natsarealainen kuolee rohkeasti. Käskin ruoskia häntä, sillä arvelin sillä lailla suojelevani häntä kuolemasta. Minä en ole mikään pyöveli. Mutta kun häntä lyötiin, pysyi hän kärsivällisenä kuin karitsa ja siunasi ihmisiä. Ja kun hänen verensä valui virtana, nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili. En ole eläissäni nähnyt niin kummallista ihmistä. Vaimoni ei hänen tähtensä ole antanut minulle hetkenkään lepoa. 'Älä päästä viatonta kuolemaan!' on hän varhaisesta aamusta asti huutanut korvaani. Ei minulta ole puuttunut hyvää tahtoa. Kahdesti astuin katolle ja puhuin raivostuneille papeille ja koko tuolle rupiselle joukolle. Mutta he oikaisivat päät taaksepäin, aukaisivat kitansa jotta leuat venyivät korviin asti ja huusivat yhteen ääneen: 'ristiinnaulitse!'

-- Ja sinä suostuit? huudahti Cinna.

-- Kaupungissa olisi muuten syntynyt levottomuuksia ja olenhan minä täällä ylläpitämässä rauhaa. Minun täytyy täyttää velvollisuuteni. En pidä liioittelusta ja sitäpaitsi olen kuolettavasti väsyksissä. Mutta kun kerran olen ottanut tehdäkseni jotakin, niin olen valmis yleisen hyvän tähden uhraamaan yhden miehen elämän, varsinkin, jos se on tuntematon mies, jota ei kukaan kysy. Se on hänen onnettomuutensa, ettei hän ole roomalainen.

-- Paistaahan päivä muuallekin kuin Roomaan, kuiskasi Antea.

-- Jumalallinen Antea! virkkoi prokuratori, -- voisinhan minä vastata sinulle, että ympäri maan piirin loistaa Rooman valta; sentähden on sen hyväksi uhrattava kaikki, mutta levottomuudet kuluttavat voimaamme. Ennen kaikkia rukoilen sinua: älä pyydä minua muuttamaan tuomiota. Cinnakin voi vakuuttaa sinulle, ettei se käy laatuun, sillä langetettua tuomiota ei kukaan muu kuin Caesar voi muuttaa. Minä en voi vaikka tahtoisinkin. Eikö totta, Oajus?

-- Totta on.

Nähtävästi sanat koskivat Anteaan. Ehkä itseään ajatellen, virkkoi hän:

-- Ihminen saattaa siis sekä kärsiä että kuolla viattomasti?

-- Ei kukaan ole viaton, vastasi Pontius. -- Natsarealainen ei ole tehnyt mitään rikosta ja prokuratorina pesenkin käteni. Mutta ihmisenä vastustan hänen oppiansa. Puhelin hänen kanssansa aika kauvan, sillä minä tahdoin tutkia häntä. Ja minä tulinkin vakuutetuksi siitä, että hän puolustaa kuulumattomia asioita. Se on vaikeaa! Täytyy maailman toki seisoa järjen perustuksella. Kuka väittää, ettei siveyttä tarvittaisi?... En suinkaan minä. Opettavathan stoikotkin, että vastoinkäymisiä tulee kantaa kärsivällisyydellä, mutta eiväthän he vaadi ihmistä luopumaan kaikesta, alkaen maatilasta päivällisateriaan asti. Sanoppas sinä Cinna, joka olet järkevä mies, mitä sinä minusta ajattelisit, jos minä antaisin tämän talon, jossa te nyt asutte, jollekulle retkulaiselle, joka tuolla Jopen portilla paahtaa kylkiään auringossa? Mutta juuri sellaisia asioita hän vaatii. Sitte hän julistaa, että kaikkia tulee rakastaa samalla tavalla: juutalaisia yhtä paljon kuin roomalaisia, roomalaisia yhtä paljon kuin egyptiläisiä, egyptiläisiä yhtä paljon kuin afreja, ja niin poispäin. Myönnän että sain hänestä tarpeekseni. Hänen henkensä on kysymyksessä ja kuitenkin hän käyttäytyy ikäänkuin olisi kysymyksessä vaan jonkun toisen henki, opettaa ja -- rukoilee. En minä ole velvollinen pelastamaan ihmistä, joka itse ei pelastuksestaan välitä. Joka ei missään osaa pitää määrää, on typerä mies. Sitte hän sanoo itseään Jumalan Pojaksi ja järkyttelee perustuksia, joilla maailma lepää ja sillä hän tietysti vahingoittaa ihmisiä. Miettiköön mielessään mitä tahtoo, mutta älköön ruvetko järkyttelemään. Ihmisenä minä vastustan hänen oppiaan. Edellyttäkäämme etten usko jumaliin -- se on silloin minun asiani. Joka tapauksessa minä käsitän uskonnon tarpeellisuuden ja tunnustan sitä julkisesti, sillä tiedän että uskonto on kansalle ohja. Hevostenkin täytyy olla valjaissa ja lujissa valjaissa. Eihän kuoleman tuollaiselle Natsarealaiselle pitäisi olla kauheankaan, koska hän väittää nousevansa ylös kuolleista.

Cinna ja Antea katsahtivat toisiinsa kummissaan.

-- Nousevansa ylös kuolleista?

-- Ei enempää eikä vähempää: kolmen päivän perästä. Niin hänen opetuslapsensa ainakin väittävät. En muistanut kysyä häneltä itseltään. Onhan se muuten yhdentekevä, sillä vapauttaahan kuolema lupauksista. Ja eihän hän kadottaisi mitään, jollei nousisikaan ylös, sillä hänen oppinsa mukaanhan todellinen onni alkaa vasta silloin kun iankaikkinen elämä alkaa, nimittäin kuoleman jälkeen. Hän puhuu siitä todella kuin mies, joka on asiastaan ihan varma. Hänen Hadeksessaan on valoisampaa kuin aurinkoisessa maailmassa ja joka eninten kärsii täällä, se pääsee varminten sinne; pitää vaan rakastaa, rakastaa ja rakastaa!

-- Onpa se kummallinen oppi! huudahti Antea.

-- Ja huusivatko ne todella sinulle: "ristiinnaulitse!" kysyi Cinna.

-- En minä sitä oikeastaan ihmettele. Tämän kansan mieli on täynnä vihaa ja mikä sitte mielisi ristiinnaulita rakkauden, jollei viha?

Antea painoi kättään kalpealle otsalleen.

-- Ja hän on varma siitä, että ihminen voi elää ja olla onnellinen -- kuoleman jälkeen?

-- Sentähden ei häntä kammota risti eikä kuolema.

-- Kuinka se olisi suloista, Cinna!...

Hetkisen perästä kysyi Antea uudelleen:

-- Mistä hän sen tietää?

Prokuratori heilautti kättään.

-- Hän sanoo saaneensa tietää sen kaikkien ihmisten isältä, joka on juutalaisille sama kuin meille Jupiter. Natsarealaisen opin mukaan on siinä vaan se eroitus, että hän on yksi, ainoa ja laupias Jumala.

-- Kuinka se olisi suloista, Cajus! toisti sairas.

Cinna avasi suunsa ikäänkuin vastatakseen jotakin, mutta vaikenikin -- ja keskustelu katkesi. Nähtävästi Pontius yhä mietti Natsarealaisen kummallista oppia, koska hän yhtä mittaa ravisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Vihdoin hän nousi ja rupesi sanomaan hyvästi.

Äkkiä virkkoi Antea:

-- Cajus, mennäänpä katsomaan tuota Natsarealaista!

-- Pitäkää sitte kiirettä, huomautti Pilatus lähtiessään, -- sillä kulkue lähtee pian liikkeelle!

VII

Ilma, joka aamulla oli ollut kuuma ja kirkas, rupesi puolenpäivän aikaan käymään pilviseksi. Luoteesta tulla lasketti mustia tai kuparinkarvaisia pilviä. Ne eivät olleet erittäin suuret, mutta uhkaavat ja täynnä rajuilmaa. Niiden välitse saattoi vielä nähdä taivaan sineä, mutta epäilemättä ne pian olivat juoksevat yhteen ja peittävät koko taivaan laen. Päivä päärmäsi niiden laidat kullalla ja tulella. Kaupungin ja etäisimpien vuorten päällä kaarteli vielä poutainen taivas eikä alhaalla tuntunut vähintäkään tuulen henkäystä.

Korkealla ylätasangolla, jota kutsuttiin Golgataksi, seisoi jo siellä täällä pieniä kansanryhmiä odottamassa kulkuetta kaupungista. Aurinko valaisi laajaa, kivistä maisemaa, joka näytti ylen autiolta ja hedelmättömältä. Sen yksitoikkoista harmautta keskeytti ainoastaan revelmien ja rotkojen musta verkko, joka mustenemistaan musteni jota valoisemmaksi ylätasanko kävi. Etäältä häämöitti korkeampia vuoria, yhtä paljaina ja sinisen sumun peitossa.

Alempana, kaupungin muurien ja Golgatan kukkulan välillä oli tasanko, joka oli miltei kuin erämaa, siellä täällä vaan joku kallio revelmistä, joihin oli kokoontunut hiukkasen mustaa multaa, nousi laihalehtisiä, surkeita viikunapuita. Siellä täällä kohoili litteäkattoisia asumuksia, liimautuneina kuni pääskysen pesät kiviseiniin, tai paistoi auringossa valkeiksi maalattuja hautoja. Likeisen juhlan johdosta oli kaupunkiin todella saapunut tulvimalla maaseutulaisia ja muurien ympärille oli sentähden pystytetty suuri joukko telttoja ja lehtimajoja. Hyörivine ihmisineen ja kameleineen teki kokonaisuus miltei leirin vaikutuksen.

Aurinko yleni ylenemistään sitä puolta taivaanlakea, joka ei vielä ollut pilvien peitossa. Hetket, jolloin näillä seuduin vallitsi kolkko hiljaisuus ja jolloin jokainen elävä olento haki suojaa muurien luota tai laaksoista, likenivät. Nytkin, vaikka elämä oli niin harvinaisen vilkasta, kalvoi omituinen surumielisyys seutua; eiväthän häikäisevät auringonsäteet täällä tavanneet vihantaa luontoa, vaan harmaita kivilohkareita. Etäisten äänten humu, joka kuului muurien puolelta, oli tänne ennättäessään kuin aaltojen kuohuntaa ja hiljaisuus miltei nieli sen.

Hajanaiset ihmisjoukot, jotka varhaisesta aamusta asti olivat odotelleet Golgatalla, käänsivät päänsä kaupunkiin päin, mistä kulkue minä hetkenä hyvänsä saattoi lähteä liikkeelle. Antean kantotuolikin saapui paikalle, ympärillä muutamia sotamiehiä, jotka prokuratori oli pannut tekemään tietä tungoksen läpi ja suojelemaan ystäviään ulkomaalaisia vihaavan raivoisan joukon solvauksilta. Kantotuolin rinnalla asteli Cinna ja sadanpäämies Rufilus.

Antea oli ikäänkuin levollisempi ja tyynempi vaikka puolenpäivän aika pian oli käsissä kauheine näkyineen, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Prokuratorin kertomukset nuoresta Natsarealaisesta olivat panneet hänen ajatuksensa sekaisin ja kääntäneet hänen huomionsa pois hänen omasta tuskastaan. Se oli hänestä tavattoman kummallista, hän totisesti ei saattanut sitä käsittää. Silloinen maailma oli nähnyt paljon ihmisiä, jotka olivat kuolleet tyynesti kuten polttorovio sammuu, kun puut ovat palaneet loppuun. Mutta se oli muka ollut filosofin rohkeaa alistumista lahjomattoman välttämättömyyden alle. He olivat tieten tahtoen vaihtaneet valon pimeyteen ja todellisen elämän sumeaan, katoavaan, epämääräiseen olotilaan. Kukaan ei tähän asti ollut siunannut kuolemaa, kukaan ei ollut kuollut siinä horjumattomassa luulossa, että vasta polttorovion tai haudan takana alkaa todellinen elämä ja onni, niin mahtava ja määrätön, että ainoastaan kaikkivoipa ja ääretön olento voi sellaisen antaa.

Hän, joka piti ristiinnaulittaman, lausui sen epäämättömänä varmuutena. Tämä oppi teki Anteaan syvän vaikutuksen ja näytti hänestä olevan ainoa lohdutuksen ja onnen lähde. Hän tiesi, että hänen täytyy kuolla ja se tieto tuotti hänelle ääretöntä tuskaa. Sillä mitä kuolema hänelle merkitsi? Hänen täytyi luopua Cinnasta, luopua isästä, luopua valosta, rakkaudesta ja vaihtaa kaikki tyhjään, kylmään, pimeyteen, joka on miltei olemattomuutta. Jota parempi hänen oli elämässä, sitä suurempi tuska häntä odotti kuoleman jälkeen. Jos kuolemasta olisi ollut edes jotakin etua, jos olisi saanut ottaa mukaansa edes muistot rakkaudesta ja onnesta -- niin olisihan siihen tyynesti alistunut.

Mutta juuri silloin, kun ei hän kuolemalta odottanut mitään, sai hän äkkiä kuulla, että se voi antaa kaikki. Ja kuka sitä tietoa julisti? Ihmeellinen mies, opettaja, profetta, filosofi, joka käski ihmisten rakastaa ja piti rakkautta suurimpana hyveenä, joka siunasi, kun häntä ruoskittiin ja joka piti ristiinnaulittaman. Antea ajatteli: "minkätähden hän opetti sellaista, koska hän saa ristin ainoaksi palkakseen? Muut ovat vaatineet valtaa -- ei hän ole sitä tahtonut. Muut ovat vaatineet rikkautta -- hän on pysynyt köyhänä; muut ovat vaatineet palatseja, ylellisyyttä, purppuravaatteita, päärlyillä ja elfenluulla koristettuja vaunuja -- hän on pysynyt paimenena. Koska hän on saarnannut rakkautta, armahdusta, hurskautta, niin eihän hän ole voinut olla paha eikä ehdointahdoin pettää ihmisiä. Jos hän taas on puhunut totta, niin siunattu olkoon silloin kuolema, joka tekee lopun maallisesta hädästä, joka muuttaa pahemman elämän paremmaksi, joka valaa valoa sammuville silmille ja antaa sielulle siivet, joilla se pääsee lentämään iankaikkiseen iloon!" Nyt alkoi Antea ymmärtää ylösnousemisen lupausta.

Sairas raukka tarttui koko sielullaan ja sydämellään tähän oppiin. Hänen mieleensä muistui myöskin mitä isä monasti oli sanonut, nimittäin, että ainoastaan joku uusi oppi voi vapauttaa väsyneen ihmishengen pimeästä ja kahleista. Tässäpä nyt oli uusi totuus! Se voitti kuoleman ja toi siis pelastuksen. Antea vaipui sielullaan ja mielellään niin kokonaan näihin ajatuksiin, että Cinna monen monituisen päivän perästä tänään ensi kerran huomasi hänen kasvonsa tyyninä, vaikka puolenpäivän hetki läheni.

Vihdoin läksi kulkue liikkeelle kaupungista Golgataa kohti -- ja kukkulalta, missä Antea oli, saattoi selvästi nähdä kaikki. Kansanjoukko oli aika suuri, mutta tässä kivierämaassa se miltei hukkui. Kaupungin avatuista porteista tulvi yhä enemmän väkeä ja matkalla tulivat ne, jotka olivat odottaneet muurien ulkopuolella, vielä lisää. Ensin he kulkivat pitkässä jonossa, mutta jota etemmä tultiin sitä taajemmalle alalle levisi joukko ikäänkuin joki, joka tulvii. Molemmin puolin kihisi lapsiparvia. Valkeat vaatteet ja naisten siniset ja punaiset päähineet kuulsivat ja välähtelivät joukossa. Keskeltä loisti roomalaisten sotamiesten asuja ja peitsiä, joihin auringonsäteet ikäänkuin lennähtämällä heijastuivat. Etäältä kuului ihmisäänten sekavaa hyminää, joka kävi yhä selvemmäksi.

Vihdoin ihmiset tulivat ihan likelle ja ensimäiset rivit rupesivat jo nousemaan kukkulalle. Joukolle tuli kiire, sillä jokainen tahtoi saada hyvän paikan ja nähdä kärsimyksen niin täydellisesti kuin suinkin. Sotamiesosasto, joka saattoi tuomituita, jäi yhä jälemmä. Ensinnä tuli lapsia, varsinkin kirkuvia poikanulikoita, puolialastomina, lanteilla vyöt, päät kerittyinä paljaiksi, paitsi kahta hiustupsua, jotka olivat jätetyt ohimojen kohdalle. Päivä oli polttanut heidät ihan ruskeiksi, ainoastaan silmät olivat siniset. Hurjasti huutaen rupesivat he revelmistä kiskomaan irti kivenpalasia, heittääkseen niillä ristiinnaulittavia. Samassa rupesi heidän ympärillään kihisemään kaikellaista kirjavaa joukkoa. Useimmissa kasvoissa paloi kiihtymys ja toivo saada nauttia näytelmästä. Ei ainoissakaan kasvoissa saattanut nähdä säälin hiventä. Antea oli kyllä Aleksandriassa tottunut kreikkalaisten vilkkauteen, mutta täällä hänen täytyi hämmästyä kimeitä ääniä, sanatulvaa joka pursui joka suusta ja liikkeiden kiihkeyttä. Ihmiset puhuivat toisilleen sellaisella raivolla, että olisi luullut heidän aikovan syöstä toistensa niskaan; he huusivat ikäänkuin heidän henkensä pelastus olisi ollut kysymyksessä ja rähisivät ikäänkuin heitä olisi nyljetty.

Sadanpäämies Rufilus oli tullut kantotuolin ääreen ja antoi tyynellä, auliilla äänellä tarvittavia selityksiä. Kaupungista tulvi kaiken aikaa uusia ihmisaaltoja, tungos kasvoi joka hetki. Kansanjoukossa saattoi nähdä varakkaita jerusalemilaisia vyötetyissä viitoissaan ja pysytellen niin etäällä kuin suinkin etukaupunkien köyhästä roskaväestä. Paljon oli maalaisiakin, jotka perheineen päivineen olivat tulleet juhlille kaupunkiin, Maamiehet kulkivat pussit selässä. Paimenet, jotka olivat puettuina vuohennahkoihin, näyttivät hämmästyneiltä ja hyväluontoisilta. Miesten joukossa kulki joukottain naisia, mutta koska eivät varakkaammat kaupunkilaisnaiset mielellään liikkuneet kodin ulkopuolella, olivat nämä enimmäkseen kansannaisia, maalaisia tai kirjavapukuisia katulintuja, jotka jo kaukaa hajusivat nardukselta. Heidän hiuksensa, kulmakarvansa ja kyntensä olivat maalatut, korvissa riippui jättiläisrenkaat ja kaulalla oli rahoista tehtyjä koristuksia.

Vihdoin saapui Sanhedrinkin ja sen keskellä Hannas, vanha mies, jonka kasvot olivat ankarat ja silmät verestivät, sekä lihava Kaifas, päässä kaksikulmainen lakki, rinnalla kullattu taulu. Heidän kanssaan kulki eri lahkoihin kuuluvia fariseuksia, kuten _laahaavia_, jotka tahallaan astuivat kaikkien esteiden päälle, _veriotsaisia_ fariseuksia, jotka niinikään tahallaan hakkasivat otsaansa muureihin ja _nöyriä_ fariseuksia, jotka olivat valmiit ottamaan koko kaupungin syntikuorman hartioilleen. Ankara itsetietoisuus ja kylmä kiihko eroitti heidät muun kansan meluisasta vihasta.

Cinna katseli ihmishyörinää kylmällä ylenkatseella, kuten ainakin mies, joka tietää kuuluvansa vallassa olevaan rotuun. Antea näytti ihmettelevän ja pelkäävän, Aleksandriassa asui paljon juutalaisia, mutta siellä ne olivat puoleksi kreikkalaistuneet. Täällä hän ensi kerran näki heidät sellaisina, jommoisiksi prokuratori oli heitä kuvannut ja jommoisia he olivat omassa pesäpaikassaan. Antean nuoret kasvot, joihin kuolema jo oli painanut leimansa, hänen koko olentonsa, joka oli kuin varjo, herätti yleistä huomiota. Häneen katsottiin niin paljon kuin kantotuolia ympäröivät sotamiehet vaan sallivat. Mutta niin suuresti vihattiin ja inhottiin Jerusalemissa vieraita, ettei ainoissakaan kasvoissa saattanut huomata sääliä. Päinvastoin näyttivät kaikki iloitsevan siitä, ettei uhri pääse pakoon kuolemaa. Vasta nyt ymmärsi Antea selvästi, minkätähden tämä kansa vaati ristinpuuhun profettaa, joka oli puhunut sille rakkaudesta.

Ja äkkiä tuntui Natsarealainen hänestä hyvin likeiseltä, milteipä rakkaalta. Hänen täytyi kuolla -- Antean samoin. Hänen tuomionsa oli langetettu, häntä ei mikään voinut pelastaa. Antean kohtalo oli niinikään määrätty, sentähden hänestä tuntui siltä kuin kärsimyksen ja kuoleman sukulaisuus olisi ollut heitä yhdistämässä. Mutta Natsarealainen kulki ristiä kohti tietäen että kuolemaa seuraa huomen, kun sensijaan Antealla ei vielä ollut tätä uskoa, vaan hän oli saapunut tänne ammentamaan sitä Natsarealaisen näkemisestä.