Part 1

Chapter 13,048 wordsPublic domain

MAJAKANVARTIA Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Puolankielestä ["Latarniki"] suomentanut Maila Talvio

Otava, Helsinki, 1903.

SISÄLLYS:

Seuratkaamme häntä! Majakanvartia Pelimanni-Jussi Vanha palvelija Posenilaisen opettajan muistikirjasta

SEURATKAAMME HÄNTÄ!

(PÓJZMY ZA NIM)

Cajus Septimus Cinna oli roomalainen patricio. Nuoruutensa hän vietti legionissa, eläen ankaraa sotilaselämää. Sittemmin hän palasi Roomaan elämään kunniassa ja liekkumassa ja kuluttamaan omaisuuttaan, joka tosin jo oli häviämään päin, mutta siltä yhä vieläkin suuri. Hän elämöi minkä ehti, jopa mellastikin niin paljon kuin ikinä taisi jättiläiskaupungissa. Yöt hän juhli komeissa huviloissa kaupungin ulkopuolella. Päivisin hän miekkaili ammattimiesten luona, kiisteli tai keskusteli puhetaidon opettajien kanssa tepidarioissa -- joissa muuten tiedettiin kaikki sekä maailman että kaupungin juorut. Hän oli sirkuksessa, kilpa-ajoissa, nyrkkitaistelijain harjoituksissa, elusteli kreikkalaisten luutunsoittajien parissa ja seurusteli trakialaisten ennustajattarien ja ihanien tanssijattarien kanssa, joita oli tuotu Arkipelagin saarilta. Ollen äidin puolelta kuuluisan Luculluksen sukua, oli hän tältä perinyt herkkusuisuuden. Hänen pöydässään tarjottiin kreikkalaisia viinejä, Neapelin ostereja, numidialaisia hiiriä ja syötettyjä, hunajalla höystettyjä heinäsirkkoja Pontuksesta. Cinnan piti saada käsiinsä kaikki mitä Rooma saattoi saada käsiinsä, sekä Punaisen meren kalat että valkeat peltopyyt Borysteneen rannoilta. Ei hän hurjastellut nautinnoissaan kuten sotamies, vaan hän valikoi kuten patricion sopii. Hän rakasti kauneutta ja kykeni ehkä herättämään muissakin rakkautta kauneuteen. Korinton rannoilta tuodut kuvapatsaat, Attikan epilychniot, etruskilaiset tai sumuisesta Sericumista kuljetetut vaasit, roomalaiset mosaikit, Eufratin takaiset matot, hyvänhajuiset Arapian yrtit -- kaikki nämä pikkuasiat, jotka ovat omiaan täyttämään patricion elämän tyhjyyttä, olivat hänelle rakkaat. Taiteen tuntijana ja harrastajana hän niistä juttelikin hampaattomien ukkojen kanssa, jotka aterialle käydessään koristivat kaljut päänsä ruususeppelillä ja juhlien jälkeen pureskelivat heliotropin kukkia, saadakseen henkensä hyvänhajuiseksi. Hän ihaili Ciceron lausetapaa ja Homeron ja Ovidiuksen runoja. Atenalaisen puhujan kasvattamana hän puhui sujuvasti kreikkaa, muisti ulkoa kokonaisia osastoja Iliadista ja osasi juhlissa laulaa Anakreonin lauluja kunnes juopui tai kävi aivan käheäksi. Opettajansa ja muiden puhujien kautta hän oli saanut filosofiasta sen verran käsitystä, että tiesi jotakin Hellaassa ja kolonioissa kohonneiden henkisten rakennusten kokoonpanosta: tiesi hän senkin, että ne kaikki nyt olivat raunioina. Hän tunsi persoonallisesti paljon stoikkoja ja he olivat kaikki hänelle vastenmieliset; oikeastaan hän pitikin heitä valtiollisena puolueena ja sitäpaitsi jöröinä, jotka vastustivat iloista elämää. Skeptikot istuivat usein hänen pöydässään, kehittivät eri ruokalajien välillä kokonaisia järjestelmiä ja julistivat viinimaljojen ääressä, että hekuma on paljasta turhuutta, että totuutta on mahdoton saavuttaa ja että viisaan miehen ainoana päämääränä voi olla kuollut lepo.

Kaikki tämä soi hänen korvissaan, mutta ei ulottunut sen syvemmälle. Hän ei tunnustanut mitään periaatteita löytyvän eikä huolinut periaatteista. Caton persoonaan oli hänen mielestään yhdistynyt suuri nero ja suuri typeryys. Elämä oli hänestä meri, jolla tuulet puhaltavat kunne tahtovat -- siihen vaan vaaditaan taitoa että osaa asettaa purjeet niin, että ne vievät alusta eteenpäin. Sitäpaitsi hän piti arvossa leveitä hartioita, juuri sellaisia jommoiset hänen hartiansa olivat, tervettä vatsaa, jommoinen hänellä oli ja kaunista roomalaista päätä ynnä kotkannenää ja väkeviä leukoja, jommoiset hänellä niinikään oli. Hän oli vakuutettu siitä, että niillä kutakuinkin pitäisi päästä elämän läpi.

Hän ei kuulunut skeptikkojen kouluun, mutta pohjaltaan hän kyllä oli skeptikko. Samalla hän myöskin oli hedonikko, vaikka hän tiesikin, ettei nautinto ole onnea. Epikuron todellista oppia ei hän tuntenut. Sentähden hän piti itseään epikurolaisena. Filosofia oli hänen silmissään jonkillaista henkistä urheiluharjoitusta, aivan yhtä hyvää kuin se mitä miekkailijat opettivat. Kun hän kyllästyi keskusteluun, läksi hän sirkukseen katsomaan verta.

Jumaliin ei hän uskonut enempää kuin hyveeseen eikä onneenkaan. Hän uskoi vaan ennustuksiin ja hänellä oli omat ennakkoluulonsa. Sitäpaitsi Itämaitten salaperäiset uskonnot herättivät hänessä uteliaisuutta. Orjilleen hän oli hyvä herra, jollei hetkellinen ikävystyminen johtanut häntä julmuuteen. Hän päätteli, että elämä on suuri viiniruukku, joka käy sitä pimeämmäksi jota paremmalla viinillä sen täyttää. Hän puolestaan koetti tietysti täyttää omansa mitä parhaimmalla. Hän ei rakastanut ketään, mutta hän piti monesta asiasta, muun muassa omasta jalomuotoisesta päästään, kotkannenästään ja -- kauniista, patricion jalastaan.

Mellastusaikansa ensi vuosina häntä huvitti hämmästyttää Roomaa. Muutaman kerran hän siinä onnistuikin. Myöhemmin hän kyllästyi siihenkin.

Vihdoin hänen varansa loppuivat. Velkamiehet möivät maatilan ja Cinnalle jäi suuri väsymys, ikäänkuin hän olisi päättänyt raskaan päivätyön, kyllästymys ja lisäksi jonkillainen syvä levottomuus. Tämä viimemainittu tuli hänelle aivan odottamatta. Hän oli nauttinut rikkautta, nauttinut rakkautta sellaisena jommoiseksi sitä siihen maailman aikaan ymmärrettiin, nauttinut ylellisyyttä, nauttinut sodan kunniaa, nauttinut vaarojen viehätystä; hän saattoi sanoa mitanneensa ihmisajatuksen ääret, hän oli ottanut vastaan vaikutuksia runoudesta ja taiteesta. Hän saattoi siis päätellä ottaneensa kaikki mitä elämällä oli antamista. Siitä huolimatta häntä kuitenkin vaivasi tunne, että hän oli jäänyt vaille jotakin -- vieläpä jotakin erittäin tärkeää. Ei hän kuitenkaan tietänyt mitä se oli ja hän vaivasi turhaan päätään sitä ajattelemalla. Oli hän monta kertaa koettanut varistaa päältään nämä ajatukset ja tämän levottomuuden, hän oli koettanut vakuuttaa itselleen, ettei elämässä ole eikä voi olla enempää, mutta siitä ei hänen levottomuutensa ensinkään vähentynyt, vaan päinvastoin yltyi yltymistään, kunnes hänestä lopulta tuntui siltä, ettei hän enään ole levoton yksin itsestään, vaan koko Rooman kohtalosta. Hän sekä kadehti että halveksi skeptikkoja, he kun saattoivat väittää tyhjyyden olevan täytettävissä olemattomuudella. Hänessä oli tätä nykyä ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen ihmetteli omaa rauhattomuuttaan ja toinen vaistomaisesti tunnusti sen aivan oikeutetuksi.

Heti omaisuutensa hävitettyään lähetettiin Cinna mahtavien sukulaisten suosituksesta Aleksandriaan -- oikeastaan siinä tarkoituksessa, että hän rikkaassa maassa hankkisi uuden omaisuuden. Levottomuus astui Brindisiumissa hänen kanssaan laivaan ja seurasi häntä meren poikki. Aleksandriassa arveli Cinna virkatehtävien, uusien ihmisten, toisen maailman ja uusien vaikutusten karkoittavan pois kiusallisen toverin. Mutta hän erehtyi. Kului kuukausi, kului toinen -- ja aivan kuten Demeterin siemen Italiasta tuotuna vielä vimmatummin versoi Deltan lihavassa maassa, niin muuttui hänenkin levottomuutensa nyt tuuheasta pensaasta upeaksi seederiksi, jonka varjo pimittämistään pimitti Cinnan sielua.

Alussa koetti Cinna elää samallaista elämää kuin ennen Roomassa. Aleksandria oli komea kaupunki, täynnä vaaleatukkaisia, heleäihoisia kreikattaria, joitten kasvot Egyptin aurinko teki kellertävän läpikuultaviksi. Heidän sylissään hän etsi rauhaa.

Mutta kun tämäkin keino osottautui tehottomaksi, rupesi hän ajattelemaan itsemurhaa. Monet hänen tovereistaan olivat sillä tavalla vapautuneet elämän huolista, jopa paljon vähäpätöisempien syitten takia kuin Cinna: heidän oli ikävä, elämä oli käynyt tyhjäksi eikä heidän tehnyt mieli elää kauvemmin. Kun orja vaan asetti miekan hyvään asentoon ja piteli sitä lujasti, teki lyhyt hetki lopun kaikesta. Cinna kävi kiinni tähän ajatukseen, mutta juuri kun hän oli ryhtymäisillään tuumasta toimeen, pidätti häntä kummallinen uni. Hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kuljetettu joen poikki ja kuin hän äkkiä olisi nähnyt vastaisella rannalla levottomuutensa tulevan surkean orjan muodossa. Olento kumarsi hänelle ja lausui: "Riensin tänne ottamaan sinua vastaan!" Cinna pelästyi ensi kerran eläissään, sillä hän ymmärsi, että he yhdessä olivat kulkevat haudan taakse, koskei hän ilman levottomuutta voinut ajatellakaan sitä olotilaa.

Vihdoin hän päätti kääntyä viisaiden puoleen, joita vilisi Serapeumissa, koettaakseen heiltä saada selitystä arvoitukseensa. Eivät he voineet antaa hänelle mitään selitystä, mutta he kutsuivat häntä _tu museiuksi_, kuten oli tapana nimittää korkeasukuisia roomalaisia. Vähäinen se lohdutus oikeastaan oli, ja kun viisaan nimi annettiin miehelle, joka ei voinut selvittää edes omia likeisimpiä asioitaan, tuntui se Cinnasta pelkältä ivalta. Hän arveli kuitenkin, ettei Serapeum ehkä paljasta koko viisauttaan yhdellä haavaa -- ja jäi yhä toivomaan.

Merkillisin kaikista Aleksandrian oppineista oli jalosukuinen Timon Atenalainen, mahtava mies ja Rooman kansalainen. Hän oli jo useita vuosia asunut Aleksandriassa, jonne hän oli tullut syventyäkseen egyptiläisen opin salaisuuksiin. Kerrottiin, ettei kirjastossa ollut ainoaakaan pergamenttia tai papyrusta, jota ei hän olisi lukenut ja sanottiin, että hän omisti koko inhimillisen viisauden. Sitäpaitsi hän oli lempeä ja ymmärtäväinen mies. Saivartelevien ja kuiva-aivoisten viisaitten joukosta eroitti Cinna hänet heti paikalla ja pian syntyi heidän välilleen tuttavuus, joka jonkun ajan perästä kehittyi likeiseksi ystävyydeksi. Nuoren roomalaisen täytyi ihmetellä miten taitava vanhus oli dialektikassa, ja kuinka kaunopuheisesti ja vakuuttavasti hän puhui niistä korkeista asioista, jotka koskevat ihmisen ja maailman tarkoitusta. Erityisesti häntä hämmästytti, että vanhuksen puheesta aina henki jonkillainen surumielisyys. Myöhemmin, kun he olivat päässeet likemmä toisiaan, valtasi Cinnan monasti halu kysyä vanhalta tietäjältä syytä tähän surumielisyyteen ja samalla avata hänelle oma sydämensä. Lopulta hän sen tekikin.

III

Eräänä iltana, kun meluiset keskustelut sielun vaelluksesta olivat päättyneet ja he olivat jääneet kahden parvekkeelle, josta oli näköala merelle, tarttui Cinna Timonin käteen, tunnusti sielunsa suurimman tuskan ja minkätähden hän oli koettanut liketä Serapeumin oppineita ja filosofeja.

-- Sen minä ainakin olen voittanut, virkkoi hän lopuksi, -- että olen tutustunut sinuun, Timon. Ja nyt minä tiedän, että jollet sinä voi selvittää elämäni ongelmoja, niin ei kukaan sitä voi.

Jonkun aikaa katseli Timon meren tyyntä pintaa, johon uusikuu kuvastui, sitte hän virkkoi:

-- Oletko, Cinna, nähnyt lintuparvia, jotka kylmästä, pimeästä pohjoisesta lentävät tänne? Tiedätkö mitä ne etsivät Egyptistä?

-- Tiedän. Lämmintä ja valoa.

-- Ihmishenkikin etsii lämmintä, nimittäin rakkautta ja valoa, nimittäin totuutta. Mutta linnut tietävät mistä etsivät onneaan, henget lentelevät teillä tietämättömillä, eksyksissä, surussa ja levottomuudessa.

-- Miksi, jalo Timon, ne eivät voi löytää tietä?

-- Ennen uskottiin jumaliin, nyt on usko jumaliin palanut loppuun, kuten öljy lampusta. Sitte luultiin, että filosofiasta tulee hengelle totuuden aurinko -- nyt istuvat, kuten itse parhaiten tiedät, filosofian raunioilla sekä Roomassa että Atenan akatemiassa ja täällä skeptikot, jotka luulivat antavansa rauhaa, mutta sensijaan antoivatkin rauhattomuutta. Sillä jos ihminen luopuisi valosta ja lämmöstä, jäisi hänen sielunsa pimeyteen, joka on samaa kuin rauhattomuus. Niin me siis haparoimme pimeässä ja etsimme ulospääsyä...

-- Etkö sinäkään ole sitä löytänyt?

-- Olen etsinyt, mutta en ole löytänyt. Sinä olet etsinyt sitä nautinnosta, minä mietinnästä -- ja meitä molempia ympäröi samallainen sumu; tiedä kuitenkin, ettet yksin kärsi, vaan että sinussa kärsii koko maailman henki. Joko siitä on kauvan kun lakkasit uskomasta jumaliin?

-- Vielähän niitä Roomassa kunnioitetaan julkisesti ja tuodaanhan sinne uusiakin jumalia Aasiasta ja Egyptistä, mutta ainoastaan vihanneskauppiaat, jotka aamuisin tulevat maalta kaupunkiin, palvelevat niitä vilpittömässä uskossa.

-- Ja ainoastaan heillä on rauha.

-- Kuten niilläkin, jotka täällä palvelevat kissoja ja sipulia.

-- Ja niillä, jotka ovat kuin kylläiset elukat ja jotka eivät muuta tahdo kuin maata aterian päälle.

-- Mutta ansaitseeko nyt tämän tähden elää?

-- Tiedämmekö me mitä kuolema tuo meille?

-- Mikä ero on oikeastaan sinun ja skeptikkojen välillä?

-- Skeptikot tyytyvät pimeyteen tai ainakin sanovat tyytyvänsä, mutta minä kärsin pimeässä.

-- Etkö näe pelastusta?

Timon vaikeni hetkisen, sitte hän lausui hitaasti ja ikäänkuin haikaillen:

-- Odotan sitä.

-- Mistä?

-- En tiedä.

Hänen päänsä vaipui käsien varaan ja ikäänkuin ympärillä vallitsevan äänettömyyden vaikutuksesta hiljensi hänkin ääntään:

-- Se on kummallista, mutta välistä tuntuu minusta siltä, että jollei maailmassa olisi muuta kuin mitä me tiedämme ja jollemme voisi tulla muuksi kuin mitä me olemme, niin ei meissä olisi rauhattomuutta... Kun minä olen sairas, syntyy minussa terveyden toivo... Usko Olympoon ja filosofiaan on kuollut, mutta terveytenä saattaa olla joku uusi totuus, jota en tunne.

Kumma kyllä tuotti tämä keskustelu Cinnalle suurta lohtua. Olihan hän kuullut, ettei hän yksinään ollut sairas, vaan että koko maailma sairasti. Hänestä tuntui siltä kuin hänen hartioiltaan olisi nostettu ääretön paino ja laskettu se tuhansille hartioille.

Siitä asti kävi Cinnan ja vanhan kreikkalaisen ystävyys vieläkin likeisemmäksi. He kävivät usein tervehtimässä toisiaan ja jakoivat sekä huolensa että leipänsä ja juhlansa. Muuten Cinna kokemuksistaan ja kyllästyksestään huolimatta oli siksi nuori, että elämässä vielä täytyi löytyä hänelle tuntematontakin viehätystä. Sellaiseksi viehätykseksi tuli hänelle varsinkin Timonin ainoa tytär, Antea.

Antean maine oli Aleksandriassa yhtä suuri kuin hänen isänsä maine. Häntä ylistivät uljaat roomalaiset, jotka oleskelivat Timonin talossa, ylistivät kreikkalaiset, ylistivät Serapeumin filosofit, ylisti kansa. Timon ei sulkenut häntä gynaeceumiin, kuten muut naiset suljettiin, vaan hän koetti valaa häneen kaikki mitä itse tiesi. Tytön tultua täysikasvaneeksi luki hän hänen kanssaan sekä kreikkalaisia että roomalaisia, jopa heprealaisiakin kirjoja, sillä Antealla oli hyvä muisti ja hän oli kasvanut kielirikkaassa Aleksandriassa, joten hän oli oppinut sujuvasti puhumaan kaikkia näitä kieliä. Tyttö oli isänsä henkinen toveri, hän otti monasti osaa keskusteluihin, joita kestien aikana pidettiin Timonin talossa ja usein, kun puhe liikkui vaikeissa sokkeloissa, osasi hän Ariadnena selviytyä niistä, jopa johdattaa muita mukanaan. Isä ihaili ja kunnioitti häntä. Lisäksi häntä ympäröi salaperäisyyden, melkeinpä pyhyyden taika. Sillä hän näki profeetallisia unia ja asioita, joita ei tavallisen kuolevaisen silmä näe. Vanha tietäjä rakasti häntä kuin omaa sieluaan, ehkä vielä enemmän senkin tähden, että hän pelkäsi kadottavansa hänet. Tyttö oli nimittäin usein kertonut unessa näkevänsä joitakin hänelle vihamielisiä olentoja sekä jonkun ihmeellisen valon, josta ei hän tietänyt ennustiko se elämää vaiko kuolemaa.

Häntä ympäröi ainainen rakkaus. Egyptiläiset, jotka kävivät Timonin talossa, kutsuivat häntä lotus-kukaksi, ehkä sentähden että tätä kukkaa Niilin rannoilla kunnioitetaan jumalallisena olentona, tai ehkäpä siksi, että se, joka hänet kerran näki, saattoi unohtaa koko maailman.

Hän oli nimittäin yhtä kaunis kuin hän oli viisas. Egyptin aurinko ei ollut tummentanut hänen kasvojaan, niitä saattoi verrata helmenkarvaiseen näkinkengänkuoreen, jonka läpi kuultaa aamuruskon punertava hohde. Hänen silmissään oli Niilin sini ja hänen katseensa näytti tulevan kaukaa, tuntemattomilta tienoilta, niinkuin tämän salaperäisen virran vesi. Kun Cinna ensi kerran nähtyään hänet ja kuultuaan hänen äänensä, palasi kotiin, valtasi hänet halu pystyttää atriumiinsa alttari ja uhrata valkeita kyyhkysiä hänen kunniakseen. Hän oli eläissään kohdannut tuhansia naisia, sekä kaukaisen pohjolan valkokulmaisia tyttöjä, joitten hiukset ovat kypsyneen viljan karvaiset, että numidiattaria, mustia kuin laava -- mutta ei hän ikinä ollut kohdannut tällaista ruumista eikä tällaista sielua. Ja jota useammin hän hänet näki, jota paremmin hän häneen tutustui, jota useammin hän sai kuunnella hänen puhettaan, sitä enemmän hänen hämmästyksensä yltyi. Välistä hän, joka ei uskonut jumaliin, sai päähänsä, ettei Antea voi olla Timonin tytär, vaan joku jumalatar, siis ainoastaan puoleksi nainen ja puoleksi kuolematon.

Ja pian hän rupesi rakastamaan tyttöä aavistamattomalla, äärettömällä ja vastustamattomalla rakkaudella, joka erosi kaikista hänen tähänastisista tunteistaan yhtä suuresti kuin Antea erosi kaikista muista naisista. Hän halasi omistaa häntä vaan voidakseen häntä palvella. Hän oli valmis vuodattamaan verensä saadakseen hänet omakseen. Hän tunsi, että hän mieluummin on kerjäläisenä hänen kanssaan kuin keisarina ilman häntä. Kuten meren pyörre vastustamattomalla voimalla riistää mukaansa kaikki mitä sen piirissä on, niin riisti Cinnan rakkaus valtoihinsa hänen sielunsa, sydämensä, ajatuksensa, hänen päivänsä, yönsä ja kaikki mistä elämä on kokoonpantu.

Vihdoin se riisti mukaansa Anteankin.

-- Tu felix, Cinna! toistivat ystävät toistamistaan. -- Tu felix, Cinna! toisteli hän itsekin -- ja kun hän vihdoin hänet nai ja tytön jumalalliset huulet lausuivat pyhät sanat: "missä sinä Cajus olet, siellä olen minäkin Caja" -- silloin tuntui hänen onnensa olevan kuin meri, pohjaton ja rajaton.

Kului vuosi ja yhä kunnioitettiin nuorta vaimoa kotilieden ääressä kuin jumalatarta. Hän oli miehensä silmäterä, hänen rakkautensa, viisautensa ja valonsa. Mutta verratessaan onneaan mereen, oli Cinna unohtanut, että merelläkin on laskunsa. Vuoden perästä tuli Anteaan hirveä, tuntematon tauti. Hänen unensa oli täynnä kauheita näkyjä, jotka kuluttivat hänen elämäänsä. Aamuruskon säteet katosivat hänen kasvoiltaan ja jälelle jäi vain simpukan läpikuultavuus; hänen kätensäkin alkoivat käydä läpikuultaviksi, silmät vaipuivat syvälle otsan alle -- ja ruusunkarvainen lotuskukka valkeni vaikenemistaan, kunnes se kävi valkeaksi kuin kuolleen kasvot. Huomattiin, että haukat rupesivat kiertelemään Cinnan taloa ja se tietää Egyptissä kuolemaa. Näyt kävivät yhä kauheammiksi. Puolipäivän aikaan, kun aurinko valoi maille valkeaa hohdettaan ja kaupungissa oltiin hiljaa, oli Antea kuulevinaan kuinka näkymättömät olennot nopein askelin liikkuivat hänen ympärillään ja ilman syvyyksistä näki hän ruumiin kuivat, keltaiset kasvot ja mustat silmät tähdättyinä itseensä. Ja nuo silmät tuijottivat häneen tavattoman itsepintaisesti, ikäänkuin olisivat käskeneet menemään jonnekin salaperäiseen, kauheaan pimeyteen. Silloin rupesi Antean ruumis vapisemaan kuin kuumeessa, hänen otsansa kalpeni, kylmät hikikarpalot pusertuivat esiin ja kotilieden jumaloitu papitar muuttui pelästyneeksi, avuttomaksi lapseksi, joka pakeni miehensä turviin ja valkein huulin toisteli toistelemistaan: "pelasta minut, Cajus! suojele minua!"

Ja Cajus olisi ollut valmis käymään joka aaveen kimppuun, minkä Persefon vaan saattoi manalasta lähettää, mutta turhaan iski hän katseensa avaruuteen. Kaikkialla oli tyhjää ja hiljaista, kuten tavallisesti puolipäivän aikaan. Kaupunki uinui valkeassa valaistuksessa, meri oli kuin upotettu auringonpaisteeseen eikä hiljaisuudesta saattanut eroittaa mitään muuta kuin taloa kiertävien haukkojen vikinää.

Näyt uudistuivat yhä useammin. Vihdoin ne tulivat joka päivä. Ne seurasivat Anteaa sekä ulkopuolelle kotia että atriumiin ja kammioihin. Lääkärien neuvosta toimitti Cinna taloon egyptiläisiä huilunsoittajia ja beduineja, jotka puhalsivat savipillejä, jotta he meluavalla soitolla estäisivät näkymättömien olentojen hyminää kuulumasta. Mutta turhaa se oli. Antea eroitti hyminän keskellä suurinta melua ja kun aurinko oli päässyt niin ylhäälle, että varjo makasi ihmisen jaloissa kuni takki, joka on valunut hartioilta, silloin näyttäytyi helteestä väräjävässä ilmassa ruumiin kasvot ja lasittuneet silmät, jotka tuijottivat Anteaan ja hiljaa liikkuivat ikäänkuin sanoakseen: "seuraa minua!"

Välistä näytti Anteasta siltä kuin ruumiin huulet hiljalleen olisivat avautuneet ja sen suusta olisi lähtenyt inhoittavia kovakuoriaisia, jotka lensivät suoraa päätä ilman halki häntä kohti. Kun hän vaan ajattelikin näkyjä, tuli hänen silmiinsä tuskallinen ilme ja vihdoin kävi elämä hänelle niin kauheaksi tuskaksi, että hän rukoili Cinnaa pitelemään miekkaa sydäntänsä vastaan tai että Cinna sallisi hänen ottaa myrkkyä.

Mutta Cinna tiesi, ettei hän voi... Hän olisi ollut valmis miekalla avaamaan suonensa vaimonsa tähden, mutta vaimonsa surmaajaksi ei hän kyennyt. Kun hän kuvitteli tuota kallista päätä kuolleena, silmät ummessa, jäisen rauhan leimaamana tai Antean rintaa oman miekkansa lävistämänä, tunsi hän, että hänen täytyy tulla mielipuoleksi ennenkuin hän kykenee sellaisiin tekoihin.

Muuan kreikkalainen lääkäri sanoi hänelle, että Hekate ilmestyy Antealle ja että nuo näkymättömät olennot, joitten hyminä peloittaa häntä, kuuluvat pahansuovan jumalattaren seurueeseen. Hän oli sitä mieltä, ettei Antealle löydy pelastusta, sillä sen joka näkee Hekaten, täytyy kuolla.

Silloin Cinna, joka vähän aikaisemmin olisi nauranut uskolle Hekateen, uhrasi hänelle hekatombeja. Mutta ei uhri auttanut ja seuraavana päivänä tuijottivat ankarat silmät taas puolenpäivän aikaan Anteaan.

Koetettiin peittää hänen päätään, mutta hän näki ruumiin kasvot paksuimmankin vaatteen läpi. Kun hänet suljettiin pimeään huoneeseen, katselivat kasvot häneen seinästä ja valaisivat pimeyden kalpealla, kuolonkarvaisella loistollaan.

Illoin oli sairaan parempi. Silloin meni hän niin raskaaseen uneen, että Cinna ja Timon monasti pelkäsivät hänen nukkuneen iäksi. Pian kävi hän niin heikoksi, ettei hän päässyt kävelemään omin voimin. Häntä kuljetettiin kantotuolissa.

Cinnan vanha rauhattomuus palasi sata kertaa suuremmalla voimalla ja valtasi hänet kokonaan. Hän pelkäsi Antean henkeä ja samalla hänellä oli se kummallinen tunne, että hänen tautinsa on jossakin salaperäisessä yhteydessä niiden asioiden kanssa, joista Cinna ja Timon ensimäisessä tutunomaisessa keskustelussaan olivat puhuneet. Mahdollisesti vanha tietäjä ajatteli samaa, mutta Cinna ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä häneltä. Sairas vaan kuihtui kuihtumistaan kuten kukkanen, jonka terään myrkyllinen hämähäkki on tehnyt pesänsä.

Cinna sekä toivoi että koetti epätoivoissaan häntä pelastaa. Ensin hän vei hänet erämaahan likelle Memfistä, mutta kun ei pyramidien hiljaisuus vapauttanut häntä hirveistä näyistä, palasi hän Aleksandriaan ja toimitti hänen ympärilleen noitia ja ennustajia, jotka manasivat tautia, sekä kaikenkaltaista roskajoukkoa, joka ihmeitätekevien lääkkeiden avulla käytti hyväkseen ihmisten herkkäuskoisuutta. Mutta Cinnalla ei enään ollut valikoimisen varaa, vaan hän kävi kiinni kaikkiin keinoihin.

Niihin aikoihin tuli Cesareasta Aleksandriaan kuuluisa juutalainen lääkäri Josef, Khusan poika. Hänet toi Cinna paikalla vaimonsa luo -- ja hetkeksi palasi toivo hänen sydämeensä. Josef, joka ei uskonut kreikkalaisiin eikä roomalaisiin jumaliin, hylkäsi ylenkatseellisesti puheet Hekatesta. Hän arveli, että pahat henget pikemmin ovat riivanneet sairaan ja neuvoi Cinnaa lähtemään pois Egyptistä, jossa Deltan soiset höyryt vahingoittavat terveyttä, pahoista hengistä puhumattakaan. Hän neuvoi -- ehkä siksi, että itse oli juutalainen -- lähtemään Jerusalemiin: siihen kaupunkiin eivät pahat henget pääse ja siellä on ilma kuiva ja terveellinen.

Cinna seurasi mielellään hänen neuvoaan, ensinnä siksi ettei ollut muuta neuvoa ja toiseksi sentähden, että Jerusalemissa oli varakonsulina muuan hänen tuttavansa, joka joskus oli ollut Cinnan perheen holhokkina.