Part 7

»Sanoinhan», murisi hän, »ettei tänne olisi koskaan tuotava isiä».

Äkkiä avautui matala ovi, ja kuninkaan lapsi pakeni hoitajansa ruoskaa pihalle, jonne hän ehti muutaman askeleen; hänen perässänsä kolahti jokin raskas esine kivitykseen ja sattui hänen jalkaansa.

»Voi», parahti lapsi horjahtaen ja lankesi toiselle polvelleen.

»Tuo, pieni hirviö, lestini takaisin, taikka minä...»

Lapsi nousi seisaalleen ja ravisti kieltäytyen päätään.

»Vai niin, vai sillä tavalla?» huusi sama ääni. »Maltahan, maltahan, saatpa nähdä.»

Ja paikkasuutari Simon loikkasi kamaristaan kuten peto luolastaan.

»Hoi, hoi!» sanoi Lorin rypistäen kulmiaan; »minnekä me sillä tavoin menemme, mestari Simon?»

»Kurittamaan tuota pientä sudenpenikkaa», vastasi suutari.

»Ja miksi kurittamaan?» kysyi Lorin.

»Miksikö?»

»Niin miksi?»

»Koska luo pieni lurjus ei halua laulaa isänmaallisten miesten tavoin eikä tehdä työtä kuten kunnon kansalaiset.»

»No, mitäpä se sinua liikuttaa?» vastasi Lorin; »onko kansakunta uskonut Capetin sinun haltuusi, jotta opettaisit hänet laulamaan?»

»Kas vain!» sanoi hämmästynyt Simon. »Mitä sinä siihen sekaannut, kansalainen kersantti? Vastaapas.»

»Mitäkö minä sekaannun? Sekaannun, koska se koskee kaikkia ihmisiä, joilla on sydän tallella. Miehen, jolla on sydän tallella, ei sovi nähdä lasta lyötävän, puuttumatta asiaan.»

»Pyh, tyrannin lapsi.»

»On lapsi, lapsi, joka ei ole ottanut osaa isänsä rikoksiin, lapsi, joka ei ole ensinkään syyllinen ja jota siis ei ensinkään tule rangaista.»

»Ja minä sanon sinulle, että se on annettu minulle, jotta teen sillä, mitä minä ikinä tahdon. Minä tahdon, että hän laulaa _Rouva Véto_-laulun, ja hän vielä laulaa sen.»

»Mutta, sinä kunnoton», sanoi Lorin, »rouva Vétohan on tuon lapsen äiti; tahtoisitko sinä oman lapsesi pakotettavan laulamaan, että olet heittiö?»

»Minäkö?» mylvi Simon. »Voi sinua, kelvotonta aristokraattikersanttia!»

»Ai, ai, ei mitään solvauksia», sanoi Lorin; »minä en ole mikään Capet... eikä minua väkisinkään pakoteta laulamaan».

»Toimitanpa sinut kiinni, kehnon entisen.»

»Sinäkö», sanoi Lorin, »sinäkö toimittaisit minut vankeuteen. Yritäpäs vain vangita thermopyleläistä!»

»Hyvä, hyvä, se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Ota, Capet, sillä välin lestini ylös ja mene laittamaan kenkääsi, taikka tuhannen tulimmaista...»

»Ja minä», sanoi Lorin kamalan kalpeana astuen askeleen eteenpäin, kädet nyrkissä ja purren hammasta, »minä sanon, ettei hän ota lestiäsi; minä sanon, ettei hän laita kenkiä, sinä kehno roisto! Vai niin, vai on sinulla siellä iso sapelisi, mutta se ei kyllä pelota minua enempää kuin sinäkään. Uskallapas vain paljastaa se!»

»Voi, patustelija!» ulvoi Simon kalpeana raivosta.

Tällä hetkellä tuli pihaan kaksi naista; toisella oli kädessään paperi; hän kääntyi vartiomiehen puoleen.

»Kersantti!» huusi vartiomies, »täällä on Tisonin tyttö, joka pyytää päästä äitiään katsomaan».

»Päästä tulemaan, koska Templen neuvosto antaa luvan», sanoi Lorin tahtomalta hetkeksikään kääntyä, jottei Simon käyttäisi tätä häiriötä hyväkseen lyömällä lasta.

Vartiomies päästi molemmat naiset menemään; mutta tuskin he olivat nousseet neljääkään askelta talon synkkiä portaita, ennenkuin tapasivat Maurice Lindeyn, joka oli tulossa alas pihalle hetkiseksi.

Oli tullut jo melkein yö, joten heidän kasvonpiirteitään ei saattanut erottaa.

Maurice pysäytti heidät.

»Keitä te olette, kansattaret», kysyi hän, »ja mitä tahdotte?»

»Olen Sophie Tison», sanoi toinen naisista. »Olen saanut luvan tulla katsomaan äitiäni ja tulen nyt häntä tapaamaan.»

»Niin kyllä», sanoi Maurice; »mutta lupa koskee vain sinua, kansatar».

»Olen ottanut mukaani ystäväni, jotta meitä olisi ainakin kaksi naista täällä sotilaitten keskellä.»

»Varsin hyvin; mutta ystäväsi ei pääse sisälle.»

»Kuten haluatte, kansalainen», sanoi Sophie Tison puristaen ystävänsä kättä; tämä, joka nojasi seinää vasten, tuntui olevan hämmästynyt ja kauhuissaan.

»Kansalaiset vartiomiehet», huusi Maurice ylös portaita vartiomiehille, joita oli asetettu joka kerrokseen, »päästäkää kansatar Tison menemään, mutta hänen ystävänsä ei pääse. Hän saa odottaa portaissa, ja pitäkää silmällä, että häntä kohdellaan hyvin.»

»Kyllä, kansalainen», vastasivat vartiomiehet.

»Menkää siis», sanoi Maurice.

Molemmat naiset lähtivät.

Maurice sen sijaan harppasi ne neljä viisi askelta, jotka hänellä vielä oli jäljellä, ja tuli äkkiä keskelle pihaa.

»Mikä täällä on», sanoi hän kansalliskaartilaisille, »ja mistä tämä melu? Aina vankien eteiseen saakka kuuluu lapsen kirkunaa.»

»Täällä», sanoi Simon, joka tottuneena kaupungin virkamiesten tapoihin luuli Mauricen nähdessään saavansa hänestä apua, »täällä tuo petturi, tuo aristokraatti, tuo entinen estää minua pehmittämästä Capetia».

Ja hän osoitti nyrkillään Lorinia.

»Niin, kautta taivaan, sen estänkin», sanoi Lorin paljastaen miekkansa, »ja jos vielä kerran nimität minua entiseksi, aristokraatiksi tai petturiksi, pistän miekkani ruumiisi lävitse».

»Minua uhataan!» huusi Simon; »vartio hoi! vartio hoi!»

»Minähän juuri olen vartio», sanoi Lorin; »älä siis huuda minua, sillä jos minä tulen luoksesi, teen sinusta lopun».

»Apuun, kansalainen virkamies, apuun!» huusi Simon, jota Lorin tällä kertaa uhkasi oikein todella.

»Kersantti on oikeassa», sanoi kylmästi kaupunginvirkamies, jota Simon oli pyytänyt avukseen; »sinä häpäiset kansakunnan; raukka, sinä lyöt lasta».

»Ja tiedätkö, Maurice, miksi hän lyö sitä? Koska lapsi ei tahdo laulaa _Madame Vétoa_, koska poika ei tahdo häväistä äitiään.»

»Kurja mies!» sanoi Maurice.

»Oletko sinäkin sellainen?» sanoi Simon. »Täällähän on pelkkiä pettureita!»

»Sinä konna!» sanoi virkamies tarttuen Simonin kurkkuun ja kiskaisten hänen kädestään nahkahihnan; »koetapas näyttää toteen, että Maurice Lindey on petturi».

Ja hän sivalsi nahkahihnalla paikkasuutaria lujasti hartioihin.

»Kiitos, hyvä herra», sanoi lapsi, joka stoalaisen tyynenä katseli tätä näytelmää; »mutta hän kostaa tämän minulle».

»Lähdepäs, Capet», sanoi Lorin, »lähde, lapseni; jos hän vielä lyö sinua, huuda apua, niin tullaan kurittamaan häntä, sitä pyöveliä. Lähdepäs, pikku Capet, mene torniisi takaisin.»

»Miksi nimitätte minua Capetiksi, te, joka suojelette minua?» kysyi lapsi. »Tiedättehän hyvin, ettei nimeni ole Capet.»

»Kuinka, eikö se ole nimesi?» sanoi Lorin. »Mikä sinun nimesi on?»

»Olen Ludvig Kaarle de Bourbon. Capet on erään esi-isäni nimi. Tunnen Ranskan historian, isäni on opettanut sen minulle.»

»Ja sinä tahdot opettaa kenkärajojen paikkausta lapselle, jolle muuan kuningas on opettanut Ranskan historiaa?» huudahti Lorin. »Vai sillä lailla!»

Ole huoletta», sanoi Maurice lapselle, »minä teen kyllä raportin asiasta».

»Minäkin teen», sanoi Simon. »Sanonpa muun muassa, että vaikka vain yhdellä naisella oli oikeus päästä pihaan, päästitte kaksi.»

Tällä hetkellä tuli tornista todella kaksi naista. Maurice kiiruhti heidän luoksensa.

»No, kansatar», sanoi Maurice sille, joka oli häntä lähempänä, »oletko nähnyt äitisi?»

Sophie Tison pyörähti heti virkamiehen ja toverinsa väliin.

»Olen, kansalainen, kiitos kysymästä», sanoi hän.

Mauricen olisi tehnyt mieli nähdä tytön ystävä tai ainakin kuulla hänen äänensä, mutta tämä oli kääriytynyt vaippaansa ja tuntui päättäneen olla lausumatta sanaakaan. Näyttipä vielä siltä kuin hän olisi vavissut.

Tämä pelko synnytti Mauricessa epäluulon.

Hän lähti äkkiä sisään ja tullessaan ensimmäiseen huoneeseen hän näki lasioven lävitse, että kuningatar pisti taskuunsa jonkin esineen, joka näytti kirjelipulta.

»Kas, kas», sanoi hän, »olisikohan minua petkutettu?»

Hän kutsui virkatoverinsa luokseen ja sanoi:

»Kansalainen Agricola, mene Marie-Antoinetten huoneeseen äläkä päästä häntä silmistäsi.»

»Mitä kummia», sanoi kaupunginvirkamies, »olisiko...?»

»Menehän sisään, kuuletko, ja heti paikalla, silmänräpäyksessä.»

Virkamies astui kuningattaren huoneeseen.

»Kutsu Tisonin vaimo tänne», sanoi Maurice toiselle kansalliskaartilaiselle.

Viiden minuutin perästä saapui Tisonin vaimo ilosta säteillen.

»Olen nähnyt tyttöni», sanoi hän.

»Missä niin?» kysyi Maurice.

»Juuri täällä, tässä eteisessä.»

»Hyvä on. Eikö tyttäresi pyytänyt päästä näkemään Itävällatarta?»

»Ei.»

»Hän ei mennyt sisälle hänen luokseen?»

»Ei mennyt.»

»Eikä kukaan tullut vankien huoneesta sinun puhellessasi tyttäresi kanssa?»

»Kuinka minä sen tietäisin? Minä katselin tytärtäni, jota en ollut nähnyt kolmeen kuukauteen.»

»Muistelopa tarkasti.»

»Ai, kyllä luulenkin muistavani.»

»Mitä niin?»

»Tulihan sieltä tyttö.»

»Marie-Theresekö?»

»Niin.»

»Ja hän puhutteli tytärtäsi?»

»Ei.»

»Eikä nostanut mitään lattialta?»

»Minunko tyttöni?»

»Ei, vaan Marie-Antoinetten tytär.»

»Kyllä hän nosti nenäliinansa, jonka oli pudottanut.»

»Voi onnetonta!» huudahti Maurice.

Ja hän harppasi soittokellon luo, kiskoen kiivaasti sen nuorasta. Kello oli hälytyskello.

XI

Kirjelippu

Molemmat toiset päivystävät kaupungin virkamiehet hyökkäsivät sisään. Heitä seurasi ryhmä vartiomiehistöä.

Ovet suljettiin, kaksi vartiomiestä asetettiin joka huoneen ovelle sulkemaan pääsyn.

»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» sanoi kuningatar Mauricelle tämän tullessa huoneeseen. »Olin juuri menossa maata, kun kansalainen kaupunginvirkamies» (kuningatar osoitti kädellään Agricolaa) »viisi minuuttia sitten äkkiä syöksyy tähän huoneeseen sanomatta mitä hän tahtoo.»

»Madame», sanoi Maurice kumartaen, »virkatoverini ei halua teiltä mitään, minä vain haluan».

»Tekö, hyvä herra?» kysyi Marie Antoinette katsellen Mauricea, jonka hyvä käytös oli häntä miellyttänyt; »ja mitä te toivotte?»

»Toivon, että tahtoisitte antaa minulle sen kirjelipun, jonka piilotitte juuri silloin, kun tulin sisään.»

Madame Royale ja madame Elisabeth vavahtivat. Kuningatar tuli hyvin kalpeaksi.

»Erehdytte, hyvä herra», sanoi hän, »en piilottanut mitään».

»Valehtelet, Itävallatar!» huudahti Agricola.

Maurice laski nopeasti kätensä virkatoverinsa käsivarrelle.

»Hetkinen, rakas virkaveli», sanoi hän; »anna minun puhua kansattarelle. Olen jonkin verran yleinen syyttäjä.»

»Ole sitten, mutta älä säästä häntä, helkkarissa.»

»Piilotitte kirjelipun, kansatar», sanoi Maurice ankarasti; »se kirje on annettava meille».

»Mutta mikä kirjelippu?»

»Se, jonka Tisonin tyttö toi teille ja jonka kansatar tyttärenne» (Maurice näytti nuorta prinsessaa) »nosti lattialta nenäliinassaan».

Kaikki kolme naista katselivat toisiaan kauhuissaan.

»Mutta, hyvä herra, tuohan on enemmän kuin hirmuvaltaa», sanoi kuningatar; »naisia, naisia kohtaan!»

»Ei sotketa asioita», sanoi Maurice jyrkästi. »Emme ole tuomareita emmekä pyöveleitä; olemme valvojia, toisin sanoen kansalaisia, joitten huolena on teidän vartiointinne. Meillä on ohjeemme, niiden rikkominen on pettämistä. Kansatar, pyydän teitä, luovuttakaa minulle se kirjelippu, jonka piilotitte.»

»Hyvät herrat», sanoi kuningatar ylpeästi, »koska olette valvojia, niin hakekaa ja riistäkää meiltä tänäkin yönä uni, kuten ennenkin aina».

»Herra varjelkoon meitä tekemästä väkivaltaa naisille. Menen ilmoittamaan asiasta Kommuunille ja odotamme sen määräyksiä; te ette kuitenkaan laskeudu vuoteelle, vaan nukutte nojatuoleissa, jos niin haluatte, ja me vartioimme teitä... Jos niin tarvitaan, alkaa kotitarkastus.»

»Mikä täällä on?» kysyi Tisonin vaimo ilmestyen ovelle säikähtäneen näköisenä.

»Sitä vain, kansatar, että ottamalla osaa petokseen riistät itseltäsi mahdollisuuden koskaan enää nähdä tytärtäsi.»

»Nähdä tytärtäni!... Mitä sillä tarkoitat, kansalainen?» kysyi Tisonin vaimo, joka ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän ei enää näkisi tyttöhän.

»Sanon sinulle vain, ettei tyttäresi ole tullut tänne tavatakseen sinua, vaan tuodakseen kirjeen kansatar Capetille, ja ettei hän enää pääse tänne.»

»Mutta, ellei hän enää pääse tänne, en enää voi nähdä häntä, koska meitä on kielletty menemästä ulos...»

»Tällä kerralla et voi syyttää ketään, sillä se on oma vikasi», sanoi Maurice.

»Voi, voi», parkui onneton äiti, »minun vikani! Mitä sillä tarkoitat, minun vikani? Eihän mitään, ole tapahtunut, menen siitä takuuseen. Voi, jos uskoisin, että jotakin olisi tapahtunut, voi sinua, Antoinette, sen saisit kalliisti maksaa!»

Ja aivan suunniltaan näytti tuo nainen kuningattarelle nyrkkiään.

»Älä uhkaile ketään», sanoi Maurice. »Käytä ennemmin hellyyttä, jotta pyyntömme täytetään; sinä olet nainen, ja kansatar Antoinette, joka itse on äiti, varmasti säälii toista äitiä. Huomenna tyttäresi vangitaan, viedään vankilaan... jos sitten jotakin saadaan ilmi, ja tiedäthän, että kun tahdotaan, aina myös saadaan ilmi, silloin hän on hukassa, sekä hän että toverinsa.»

Tisonin vaimo, joka kuunnellessaan Mauricea oli kauhistunut yhä enemmän, kääntyi kuningattareen päin melkein mielipuolen ilmein.

»Kuuletko, Antoinette?... Minun tyttöni!... Sinä se olet syössyt tyttöni turmioon!»

Kuningatar näytti nyt kauhistuvan vuorostaan, ei siitä uhasta, joka säkenöi vanginvartijattaan silmistä, vaan siitä epätoivosta, jonka hän niistä luki.

»Tulkaa, rouva Tison», sanoi hän, »minulla on teille puhuttavaa».

»Hohoi! ei mitään liehittelyjä», huudahti Mauricen virkatoveri. »Kyllä meillä on oikeus olla läsnä, helkkarissa! Viranomaisten kuullen, aina viranomaisten kuullen!»

»Olkoon menneeksi, kansalainen Agricola», sanoi Maurice tämän miehen korvaan; »kunhan vain saamme tietää totuuden, viis siitä, millä tavoin».

»Olet oikeassa, kansalainen Maurice; mutta...»

»Menkäämme lasioven taakse, kansalainen Agricola, ja kääntäkäämme selkämme; olen varma, ettei se henkilö, jolle teemme tämän myönnytyksen, anna meidän sitä katua.»

Kuningatar kuuli nämä sanat, jotka olivatkin tarkoitetut kuultaviksi; hän loi nuoreen mieheen kiitollisen silmäyksen. Maurice käänsi päänsä huolettomana ja meni lasioven toiselle puolelle. Agricola seurasi häntä.

»Näet tuon naisen», sanoi hän Agricolalle; »kuningattarena hän on suuri rikoksentekijä, naisena hänellä on ylevä ja suuri sielu. On hyvä murskata kruunut, onnettomuus kirkastaa ne.»

»Helkkari, kuinka hyvin sinä puhut, kansalainen Maurice! On hauskaa kuunnella sinua ja myöskin ystävääsi Lorinia. Lausutko sinä myöskin runoja?»

Maurice hymyili.

Tämän keskustelun aikana tapahtui toisella puolen lasiovea se näytelmä, jonka Maurice oli aavistanut.

Tisonin vaimo oli astunut kuningattaren lähelle.

»Hyvä rouva», sanoi kuningatar hänelle, »teidän epätoivonne murtaa sydämeni; en halua ryöstää teiltä lastanne, se olisi liian pahasti tehty; mutta jos teen sen, mitä nämä miehet vaativat, joutuu tyttärenne kenties kuitenkin perikatoon».

»Tehkää se, mitä he sanovat!» huudahti Tisonin vaimo, »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Mutta kuulkaa nyt ensiksi, mistä on kysymys.»

»Mistä on kysymys?» kysyi vanginvartija melkein hurjana uteliaisuudesta.

»Tyttärenne toi mukaansa tänne erään ystävänsä.»

»Niin, työläisen, kuten hän itsekin; sotilaitten vuoksi hän ei tahtonut tulla tänne yksinään.»

»Tämä ystävä antoi tyttärellenne kirjelipun, tyttärenne pudotti sen. Marie nosti sen ylös ohi kulkiessaan. Se on varmasti hyvin vähäpätöinen paperi, mutta ilkimieliset ihmiset saattaisivat keksiä siitä jonkin merkityksen. Eikö kaupunginvirkamies sanonut teille, että jos vain tahdotaan löytää, kyllä aina löydetään?»

»Entä sitten, entä sitten?»

»No hyvä, siinä kaikki; haluatte, että luovutan tämän paperin; haluatteko, että uhraan ystävän, antamatta teille ehkä kuitenkaan tytärtänne takaisin?»

»Tehkää niin kuin he sanovat!» huusi nainen; »tehkää niin kuin he sanovat!»

»Mutta jos tämä paperi sotkee tyttärenne siihen», sanoi kuningatar; »ymmärtäkäähän toki!»

»Tyttäreni on, kuten minäkin, hyvä isänmaanystävä», huudahti raivotar. »Jumalan kiitos, Tisonit kyllä tunnetaan! Tehkää niin kuin he sanovat!»

»Hyvä Jumala!» sanoi kuningatar, »kuinka tahtoisinkaan saada teidät uskomaan!»

»Tyttöni! Minä tahdon saada takaisin tyttöni», vastasi Tisonin vaimo polkien jalkaansa. »Anna paperi tänne, Antoinette, anna!»

»Tässä on, hyvä rouva.»

Ja kuningatar ojensi tuolle onnettomalle paperin, jonka tämä nosti riemuissaan ylös korkealle huutaen:

»Tulkaa, tulkaa, kansalaiset virkamiehet! Paperi on minulla; ottakaa se ja antakaa minulle tyttöni takaisin!»

»Uhraatte ystävämme, siskoni», sanoi madame Elisabeth.

»Ei, hyvä sisareni», vastasi kuningatar surullisena, »en uhraa muita kuin meidät itsemme. Paperi ei voi saattaa vaaraan ketään.»

Tisonin vaimon huudon kuullessaan tulivat Maurice ja hänen virkatoverinsa hänen luokseen; hän ojensi heille heti kirjelipun. He avasivat sen ja lukivat:

»Idässä valvoo vielä ystävä.»

Maurice oli tuskin luonut silmäyksen paperiin, kun hän vavahti.

Käsiala tuntui hänestä tutulta.

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti hän, »olisikohan se Genevièven kirjoittama? Voi! Mutta ei, ei se olisi mahdollista, minä olen hullu. Se muistuttaa sitä varmasti; mutta mitä yhteistä saattaisi olla Genevièvellâ ja kuningattarella?»

Kääntyessään hän näki Marie Antoinetten katselevan häntä. Tisonin vaimo taas ahmi Mauricea silmillään odottaessaan kohtalonsa ratkaisua.

»Olet tehnyt hyvän työn», sanoi hän Tisonin vaimolle: »ja te, kansatar, kauniin työn», sanoi hän kuningattarelle.

»Siinä tapauksessa, hyvä herra», vastasi Marie Antoinette, »vaikuttakoon minun esimerkkini teidän ratkaisuunne; kun poltatte tuon paperin, teette laupeuden työn».

»Lasket leikkiä, Itävallatar», sanoi Agricola. »Polttaisimmeko paperin, jonka avulla kenties voimme siepata kiinni kokonaisen aristokraattipesyeen? Eipä sentään, se olisi totta tosiaan liian typerää.»

»Polttakaa se tosiaankin», sanoi Tisonin vaimo; »se voisi saattaa tyttöni epäluulonalaiseksi».

»Sen uskon hyvinkin, sinun tyttösi ja muut», sanoi Agricola ottaen Mauricen kädestä paperin, jonka tämä varmasti olisikin polttanut, jos olisi ollut ihan yksin.

Kymmenen minuutin kuluttua tuotiin paperi Kommuunin jäsenien virkahuoneeseen; se avattiin heti paikalla ja sitä selitettiin kaikilla tavoilla.

»_Idässä valvoo ystävä_ [alkukielessä: à l'orient. — Suom.], sanoi eräs ääni. »Mitä helvettiä se saattaa merkitä?»

»Jumaliste!» vastasi eräs maantieteilijä, »Lorientissa, sehän on selvää: Lorient on pieni Bretagnen kaupunki, joka on Vannesin ja Quimperin välillä. Saakeli soikoon, se kaupunki olisi polteltava, jos siellä todella on aristokraatteja, jotka vielä valvovat Itävallattaren etuja.»

»Se on sitäkin vaarallisempaa», sanoi toinen, »kun Lorient on merisatama ja siellä käsin voitaisiin järjestää suhteita englantilaisiin».

Maurice sai kuulla neuvottelusta.

»En tiedä, missä se paikka on», sanoi hän itsekseen, »mutta Bretagnessa se varmasti ei ole».

Kuten olemme kertoneet, ei kuningatar enää tullut ulos puutarhaan, jolta hänen ei tarvitsisi kulkea sen huoneen ohi johon hänen miehensä oli ollut suljettuna, ja niin hän seuraavana päivänä pyysi saada nousta ylös torniin nauttimaan hiukan raikasta ilmaa yhdessä tyttärensä ja madame Elisabethin kanssa.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti; mutta Maurice lähti heidän perässään ja pysähtyi eräänlaisen pienen suojakatoksen taakse, joka suojasi kiertoportaitten yläpäätä, odottamaan piilossa eilisen kirjelipun seurauksia.

Kuningatar käyskenteli ensiksi välinpitämättömänä yhdessä madame Elisabethin ja tyttärensä seurassa; sitten hän pysähtyi molempien prinsessojen jatkaessa kävelyään, kääntyi itäänpäin ja katseli tarkkaavasti erästä taloa, jonka ikkunoihin ilmestyi useita ihmisiä; eräällä oli kädessään valkoinen nenäliina.

Maurice puolestaan veti taskustaan kaukoputken, ja sillä aikaa kun hän asetteli sitä kohdalleen teki kuningatar kädellään ison liikkeen kuten kehoittaen ikkunoissa olevia uteliaita poistumaan. Mutta Maurice oli jo huomannut erään vaaleatukkaisen, kalpean miehen, jonka kumarrus oli ollut nöyrän kunnioittava.

Tämän nuoren miehen takana, sillä utelias näytti olevan korkeintaan viidenkolmatta- tai kuudenkolmattavuotias, seisoi nainen, jonka miehen selkä peitti puoleksi. Maurice suuntasi kaukoputkensa häneen ja luullessaan tuntevansa Genevièven liikahti, tullen näkyviin. Nainen, jolla myöskin oli kaukoputki kädessään, heittäytyi heti taaksepäin ja veti nuoren miehen mukanaan. Olikohan hän todellakin Geneviève? Oliko hän puolestaan tuntenut Mauricen? Vai olikohan tuo utelias pari vetäytynyt pois ainoastaan kuningattaren kehoituksesta?

Maurice odotti hetkisen nähdäkseen tulisivatko nuori mies ja nainen uudestaan esille. Mutta nähdessään, ettei ketään ilmestynyt ikkunaan, hän kehoitti virkatoveriaan Agricolaa pitämään kaikkea tarkasti silmällä, ryntäsi portaita alas ja asettui väijyksiin Porte-Foin-kadun kulmaan, nähdäkseen astuisivatko nuo uteliaat ihmiset ulos talosta. Turhaan, ketään ei ilmestynyt.

Sitten Maurice, kun ei voinut vastustaa sitä epäluuloa, joka kalvoi hänen sydäntään aina siitä hetkestä saakka, jolloin Tisonin tytön toveri itsepintaisesti oli pysytellyt piilossa ja ääneti, suuntasi askeleensa vanhaa Saint-Jacques-katua kohti ja saapui sinne outojen epäluulojen kuohuttamana.

Tullessaan sisään hän näki Genevièven valkeaan aamupukuun puettuna istuvan jasminilehtomajassa, jossa hänen oli tapana syödä aamiaisia. Hän tervehti Mauricea nyt, kuten ennenkin, herttaisesti ja pyysi häntä juomaan seurassaan kupin suklaata.

Dixmer, joka oli sillä välin tullut paikalle, ilmaisi suurimman ilonsa siitä, että näki Mauricen näin odottamattomalla hetkellä päivästä; mutta ennenkuin Maurice joisi kupin suklaata, kuten oli luvannut, vaati Dixmer, joka aina oli perin innostunut liikehommiinsa, ystäväänsä, Lepelletierin piirin sihteeriä, mukaansa tekemään kierroksen tehtaassa. Maurice suostui siihen.

»Saatte kuulla, rakas Maurice», sanoi Dixmer tarttuen nuoren mielien käsikynkkään ja vieden hänet mukanaan, »erään hyvin tärkeän uutisen».

»Valtiollisenko?» kysyi Maurice, jonka mieltä tuo saamansa ajatus koko ajan askarrutti.

»Ehei, rakas kansalainen», vastasi Dixmer hymyillen, »harrastammeko me politiikkaa, me? Ei, ei, ihan teollisuusuutisen, Jumalan kiitos. Arvoisa ystäväni Morand, joka kuten tiedätte on olevimpia kemistejä, on juuri keksinyt sellaisen punaisen marokinin salaisuuden, jollaista ei tähän asti ole nähty, nimittäin muuttumattoman. Juuri tämän värjäysaineen aion teille näyttää. Sitäpaitsi saatte nähdä Morandin työssään; hän on tositaiteilija.»

Maurice ei ollut liian hyvin selvillä, miten saattaisi olla taiteilija punaisen marokinin alalla. Mutta se ei estänyt häntä hyväksymästä väitettä; hän seurasi Dixmeriä, käveli tehdassalien poikki ja näki Morandin eräänlaisessa laboratoriossa työnsä ääressä: hänellä oli siniset silmälasit ja työpukunsa, ja hän näytti todella olevan täydellisesti kiintynyt muuttamaan lampaannahan likaisenvalkeata väriä purppuraiseksi. Hänen kätensä ja ylöskäärittyjen hihojen alta näkyvät käsivartensa olivat punaisina aina kyynärpäitä myöten. Kuten Dixmer sanoi, hän huvitteli koshenillivärillä oikein sydämensä pohjasta.

Hän tervehti Mauricea vain päännyökkäyksellä, kokonaan syventynyt kun oli työhönsä.

»No niin, kansalainen Morand», kysyi Dixmer, »mitä nyt sanomme?»

»Ansaitsemme satatuhatta livreä vuodessa yksinään tällä menettelyllä», sanoi Morand. »Mutta nyt en ole nukkunut kahdeksaan päivään, ja hapot ovat polttaneet silmäni.»

Maurice jätti Dixmerin Morandin seuraan ja tuli Genevièven luo mutisten hiljaa:

»On myönnettävä, että kaupunginvirkamiehen ammatti tylsistyttäisi puolijumalankin. Oltuaan kahdeksan päivää Templessä pitäisi itseään aristokraattina ja ilmiantaisi itse itsensä. Kunnon Dixmer, kelpo Morand, suloinen Geneviève! Ja minä olin saattanut hetkenkin epäillä heitä!»

Geneviève odotteli Mauricea hymyillen viehättävästi saattaakseen hänet unohtamaan epäluulojansa viimeisetkin häiveet. Hän oli samanlainen kuin aina muutoinkin: suloinen, ystävällinen, hurmaava. Niinä hetkinä, jolloin Maurice näki Genevièven, hän todella eli. Koko muun ajan hän oli sellaisessa kuumeessa, jota voitaisiin nimittää vuoden 1793 kuumeeksi; se jakoi Pariisin kahteen leiriin ja teki elämän yhtämittaiseksi taisteluksi.

Puolenpäivän tienoissa hänen kuitenkin täytyi jättää Geneviève ja palata Templeen.