Part 4

Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin istui ja teki huomioita kaikesta... Elling oli kelpo mies... Mutta pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan...

Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:

"Kyllä toki" -- puheli matami Jörstad -- "Tilla saa kyllä tulla tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, -- molemmathan ovat meidän tuttaviamme, matami Rasmussen."

"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla äänellä tyttärensä pois tanssista... "Thea! -- Larsine, kiiruhtakaa, kuuletteko..."

"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.

"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; -- hän tiesi kyllä, mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.

Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.

Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä; tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu pölähti esiin; se tunkeutui rintaan -- -- -- uh -- uh -- uh -- uh -- Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen huuhdellakseen kurkkuaan.

Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.

Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.

"Ei kiitos, -- päästäkää minut, -- ei, ei, -- ei kannatakaan koettaa vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä..." Jensine ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.

Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika, jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla talonisännöitsijän tyttären kanssa.

Plik, plik, plik, -- kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken tanssia.

Ja siinä he seisoivat.

"Sjöberg tahtoo punssia."

"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.

Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik -- ja taas "saatiin voidella konetta".

"Tanssitaanko täällä?" -- Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja tullut uteliaaksi... Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että leiskui vain --.

"Mitäs te tahdotte?... kuulutteko tekin tähän seuraan?" -- kuului hänen ympäriltään.

Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:

"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? -- minun pitäisi välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun kahvikeittimeni."

"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."

"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."

"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan... Muuan ylioppilas, joka asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.

"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.

"Ristiäiset, herra ylioppilas."

"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"

"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."

"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"

"Kuudes."

"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, -- "liian monta tämän talon osalle..."

Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.

... Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän kuitenkin hiukan hymyili... Hänen kanssaan oli niin hauska jutella, -- hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden, joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin -- ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja kuudenkymmenen vuoksi päivässä.

Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän suutuksissaan jostakin?

Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.

"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän. "Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin katsomatta kenkiinsä, -- miten hän nyt lieneekään ansainnut ne..."

Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin nyt neuloja-Maisan kanssa; -- mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.

Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa...

"Niin niin, -- nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat vaatteillaan... Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä... ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"

"Mitä -- kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä... Tuo Maisa Jons, hänpä ei ollut hullumpi... hänellä oli niin kauniit liikkeet. Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies, hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa...

"... Muuten, hän on oma veljeni."

"Puotipalvelijako?"

"Ei, maalarimestari."

"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. -- Hyi, sanon minä", -- hän sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle... "Niin, voitte uskoa, tässä talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"

"Plik, plik, plik" -- jälleen keskeytyi tanssi.

"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin matami sanomaan.

Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.

"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.

"Kahvikei -- kahvi -- mitä?" -- hän asetti viulun varovasti siniselle esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti tulla.

"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg", kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi ensin perinpohjaisesti ravistella.

Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta huonosta omastatunnosta.

Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti parin viisaita silmiä Kielsbergiin.

"Kahvinkeittokoje, sanotte?"

Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.

"Kahvi --?"

"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.

"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."

Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä ivallisemmaksi: -- "Jokin kahvikeitin... teillä? -- hoh!" puhkui hän. -- "Ja sitten tulette tänne..." Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän tutkivaksi.

"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg harmistuneena.

"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveli Jörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä... Tilla!..."

Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää tätä.

"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti... "Niinpä minä lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan lähteä.

"Suuret kiitokset, matami Jörstad. -- Mutta sanokaahan", sanoi hän ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, -- "kuka on tuo tumma, pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, -- olen nähnyt hänet useampia kertoja, -- ei kai hän asune tässä talossa?"

"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."

"Ja eikös tuolla matami... niin, matami Dörumin vieressä ole tuo ompelijatar, joka asuu tässä talossa."

"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."

"Kahvikeitin!" -- kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti epämiellyttävältä.

"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia ennenkuin menette", tarjosi matami.

"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"

Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä nurkkalampun luona.

"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg aloittaa puhetta.

"Niin -- tiedänpä erään, joka keksii!..."

"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan -- huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin käyntiin..."

"Vetoisia laseja... lasia? -- Ehei -- lasi on tiivistä, saan ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää... Mutta ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää..."

"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"

"Paperia? -- Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven varalle, se... Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista... Niin -- sammalta etupäässä, -- ja lunta, sitten kun sitä tulee, aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi... meriheinämättäitä... ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi tulisi täyte..."

"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.

"Huh -- huh -- miten nuo tyrkkivät."

Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla tarjottimineen.

"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" -- hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä tukevan, punaisen matamin vieressä.

Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä juttusille Johannesenin kanssa, -- ja se jo oli tietysti heti liian paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen luotaan...

Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan paria itselleen.

... Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että melkein hipaisi häntä, -- ja Andersenin Jensinen luo jälleen...

Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui kuten täysi höyrypannu.

"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää, -- voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!... He, he, he", kuului ivallisesti.

"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä... Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs -- kun talonisännöitsijä Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että ulkoa kaikki kotonaan... ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille... Ja sen vuoksi pidetään täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine herkkuineen koko perheelle... Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!... Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"

"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia. Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.

"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." --

Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.

Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi hänet tanssiin.

He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin; -- siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä, kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: pois tieltä!

Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi törmäämästä kehenkään.

"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte, neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.

Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.

"Tehän olette ollut kummina tänään."

"Ky-yllä."

Maisa katsahti ylös, -- aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, -- ei hänen tarvinnut antaa tehdä pilaa itsestään.

"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että koko ajan katsotte kenkiinne."

"Minäkö?"

"Ni-in, -- juuri te -- olen pannut sen merkille."

Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä. Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.

"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te näytätte vain hiuksenne..."

"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."

"Oletteko vihoissanne -- todellakin?... Oh, älkää viitsikö. Minun tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. -- Ja muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään, -- niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin... katsokaas nyt, -- kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen, -- niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me tanssimme yhdessä... Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?..."

"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; -- tuohan oli oikein kokonainen opinkappale.

"Plik, plik, plik" -- jälleen pysähtyi soitto.

"Voidelkaa Sjöbergiä --".

"Oi ei, hän ei tahdo."

"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, -- saan kai lopunkin."

Maisa kiiruhti pois ja istuutui.

"Esiin harmonikka --"

Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.

Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli juttelemaan:

"Niin, nähkääs, -- jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus..."

"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; -- "puhu siitä."

"Niin -- köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle tahansa, riittääpä vain --"

Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:

"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."

-- Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla, ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta... Hänen ryhtinsä oli joustavan voimakas -- ja miten innokkaalta hän näytti -- Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön...

Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun tanssista.

"Lopun tanssista? -- enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi Kielsberg oli tullut tänne.

"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla olojaan."

"Teen niinkuin tahdon."

"Saadaanpa nähdä --"

Soitettiin polkkaa hanurilla.

Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.

"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät jalkaviasta, -- sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä..."

Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.

"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla tavoin alas; -- tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."

Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.

"Mutta -- kas niin... ei haittaa, vaikka olettekin vihainen -- kuinka vihainen olettekin! -- kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne ovat aivan unohtumattoman hauskat, -- näettekö, ilme muuttaa ne kokonaan."

"Jättäkää jo tuo! -- Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen..."

Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.

Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin sievä -- pitkine hevosennenineen! -- -- Tai olisikohan hän todellakin tullut vain hänen vuoksensa...

"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä haihduttamaan", -- sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.

"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." -- Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman loppuessa harmonikasta.

"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui Rasmussenin matami heidän takanaan, -- tuo oli kyllä tarkoitettukin kuultavaksi; -- "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla mitään vakavia aikomuksia."

Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä ympäri ja kumarsi purevana:

"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"

Tämä tuijotti häneen suu auki, -- tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan vasten naamaa.

"Mitä arvelette, -- ainoastaan pieni pyörähdys? -- Se virkistää, kun on istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."

Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; -- Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina kirkkaampana ja suloisempana.

"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"

"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni --"

Eikös matami tosiaankin kalastanut!

"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."

"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."

"Minä, niin -- oh, olkaa varma siitä!"

"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."

"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi alas syliinsä. -- "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten -- niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä Grönlandissa, -- niin, silloin kannatti puhua siitä, -- ja mukana oli sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä myöskin, -- niin", -- hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena...

"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui poliisin hoteisiin... Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän nuo muut tahtoivat ajaa ulos -- se on totuus, vaikkapa minun tällä hetkellä täytyisi vala vannoa."

"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"

"Niin -- ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."

"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"

"Minä!" -- hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti kädet puuskaan.

"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.

"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matami Andersen sanomaan.

"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.

"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti sormillaan, -- "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja tahtoen peitellä asiaa...

"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään hullutuksia, matami Andersen -- Ei-i..."

Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa: -- Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin --

Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, -- ensin oli puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon omahyväisen ompelijaneidin kanssa.

Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet. Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.

Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen taakse; -- oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään...

Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.

Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta soitto jälleen alkaisi --

"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, -- "puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin... Anders haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja tarjota Sjöbergille... Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."

Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.