Part 3

"Ettepä tosiaankaan", ajatteli Maisa; hän näki, kuinka Mina hiipi isän luo ja suuteli häntä saadakseen hänet pian jälleen menemään pois.

"Kunhan se vain istuisi... kunhan vain saisitte sen istumaan, Maisa!... Ottaisimmekohan hiukan pois röyhelön laskoksista?" -- Hän pelkäsi niin, ettei hän tulisi tarpeeksi solakaksi. Mina tuskin saattoi käsittää, että he viime vuonna olivat tanssineet krinolinipuvuissa.

Vaaleanpunainen hame oli vielä keskentekoisena tuolilla, nyt tuli pitkien koristeitten vuoro.

Maisa nousi ja pani puseron pois alkaakseen yksitoikkoisen ompelun. Kapeat, jäntevät sormet kulkivat erinomaisen nopsina, sormustin työnsi neulaa varsin kätevästi kankaaseen, ja laskostaminen edistyi niin nopeasti, että yhä uudestaan ja uudestaan täytyi kiinnittää kangas uudelta kohdalta.

Hän tahtoi nähdä, eikö Mina-neidin leninki nyt vetäisi vertoja sekä Bergin sisarusten että matami Aasin valmistamille sekä hienoon poimuttelemiseen että kuosiin nähden. Ei ollut mahdotonta, että kyseltäisiin, kuka sen oli ommellut...

Ja häntä ei todellakaan ihmetyttäisi, vaikka Mina-neiti voittaisi kaikki Solbergilla. Hän oli niin vilkas nyt varmaankin tuon meriupseerin vuoksi, jonka sanottiin kosiskelevan häntä...

Maisa hymyili ommellessaan... Ehkäpä tämä leninki nyt ratkaisisi asian!... Hän liitäisi niin hentona ja kevyenä kuin höyhen ilmassa upseerin käsivarrella.

Oi, kuinka he osasivatkin tanssia!... Maisa oli nähnyt heidät lehteriltä porvaritanssiaisissa viime vuonna, -- koko sali ikäänkuin liikahteli soiton tahtiin kirkkaitten kruunujen alla, pitsinypläyksillä koristettuja silkki- ja atlassilaahustimia vilisi siellä vaaleitten harsohameitten rinnalla. Ja paljaat kaulat ja tukkalaitteet kukkineen ja helmineen taipuivat ja kumartuivat keskellä kaikkia kauniita univormuja, mustia frakkeja ja valkeita liivejä.

Hän oli istunut ja ommellut sen illan kokonaan Elise Schoulle siksi kunnes tämän piti mennä tanssiaisiin; ja sitten oli hän seurannut tätä vaunuissa ottaakseen hänen yltään päällysvaipan ja oli siten päässyt ylhäälle parvekkeelle katsomaan heitä. Hän oli tarkannut jokaista tuntemaansa, -- punaleninkistä Signe Tranemia kukkineen ja norsunluuviuhkoineen ja Elise Schouta, joka koko ajan oli lattialla kauempana salissa, ja valkopukuista Kitty Blomia -- tämä oli niin suloinen, mutta hänen leningissään oli toisen olkapään kohdalla ikäänkuin jotain viistoon leikattua kaula-aukon kohdalla, sen huomasi joka kerran, kun hän taivutti itseään; -- ja sitten Minka Mörkiä, joka myöskin oli pukeutunut vaaleaan, mutta atlassiin! -- Hän joutui kihloihin niissä tanssiaisissa luutnantti Müllerin kanssa... Lopulta oli hänen päänsä mennyt vallan pyörälle paljosta eau de colognen hajusta, valosta ja musiikista, niin että tuntui aivan siltä kuin hän itse olisi ollut siellä alhaalla.

Mutta joka tapauksessa oli nyt hauskin aika vuodesta, tämä aika ennen ja jälkeen joulun, kun hän näin istui ja kuumeisella kiireellä ompeli tanssiaisia varten, niin että melkein päätä pyörrytti, eikä tiennyt, kuinka päivä oli kulunut ennenkuin oli jälleen lähdettävä ulos ja mentävä kotiin pimeässä. Jokaiselle näytti olevan aivan kuin hengen kysymyksenä saada leninkinsä valmiiksi, niin että täytyi valvoa myöhään yöhön. Mutta nuo nuoret neidit kysyivät häneltä neuvoa ja juttelivat ja hulluttelivat ja uskoivat hänelle, mitä he pelkäsit, ja toivat esiin ajatuksensa kaikin puolin, niin että hän suurella mielenkiinnolla seuraten pääsi lopulta selville kaikesta: kuinka monta kertaa meriluutnantti Solberg tanssi Mina-neidin kanssa, tai mitä oli kerrottu Signe Tranemista ja herra Torpista tai Arnasta ja vaaleatukkaisesta, iloisesta Jakob Schousta. Hän ikäänkuin unohtui kokonaan kaikkeen tähän, hän eli niin täydellisesti noissa asioissa ja hänellä oli joka suhteessa oma osansa niihin nähden.

Mitä haaveiluja hänellä joskus olikin ollut itsekohtaisesti, ne jäivät syrjään, -- Hjorte-apteekin farmaseutti, jolla nyt oli itsellään apteekki jossakin, ja joka oli mennyt naimisiin rahojen vuoksi eikä ollut ollenkaan niiden ajatusten arvoinen, joilla Maisa oli vaivannut itseään hänen tähtensä...

-- "Olipa oikein hyvä, että me saimme olla niin rauhassa tänä iltana", arveli rouva, hän oli ollut ylhäällä ja auttanut miestään tämän pukeutuessa; -- ei tehnyt mitään, vaikkapa Maisa istuisi ompelemassa kauemminkin, kun kerran oli niin kiire. Ja nyt kun asessori ja ylioppilas olivat molemmat ulkona, voisivat he vain kattaa pöydän arkihuoneeseen rouvalle itselleen ja Ludvigille ja Minalle, niin Maisan ei tarvitsisi korjata tavaroitaan ruokapöydältä, vaan saisi hän häiritsemättä ommella.

Sitten illalla soitti Theodora Brandt ovikelloa. Hän tuli pimeässä ja lumipyryssä puhuakseen Minan kanssa tanssiaisista ja nähdäkseen hänen leninkinsä; -- mutta alla oli kuitenkin pelko, ettei hän saisi Maisaa huomen-aamuna varhain ompelemaan hänelle.

He juttelivat ja kuiskailivat siellä sisällä kamarissa, heillä oli niin paljon asioita keskenään; se oli oikein kuumaa ystävyyttä... Mutta leninkiä Theodora nyt ei kuitenkaan saanut nähdä. Huomenna kyllä Maisalta kysyttäisiin tarkasti asiasta.

Neula kulki ja kulki, sillaikaa kun Mina kulutti aikaansa Doran kanssa sisällä.

He olivat ajaneet Ludvigin läksyineen Maisan luo; poika istui siinä unisena ja nyrpeänä ja luki kyynärpäät pöydällä ja molemmat nyrkit hiuksissa.

Tänäkään iltana eivät työt valmistuneet ennenkuin puoli yksitoista, oli vielä puolitoista kerrosta koristenauhaa ompelematta... Lampunkupu ja suippo pää hiukan kellahkoine kasvoineen häämöttivät nurkkapeilissä ruokasalin kaapin yläpuolella ja varjo alhaalla seinällä hänen vieressään työskenteli reippaasti ja herkeämättä käsillään.

Kaksi kokonaista päivää hän sai laskea hyväkseen täällä, -- ja sitten huomenna ja ylihuomenna Brandteilla, -- siitä tulisi täsmälleen yksi taalari. Simonsenilta, jonne hänen piti mennä torstaina ja jossa piti sitten istua koko viikko, oli yhden päivän palkka vanhastaan saamatta. Jos siinä ajassa voisi saada työt valmiiksi siellä ja pääsisi Antonisenille, niin olisi vielä jäljellä neljä ja puoli päivää ennen jouluiltaa. Asunnonvuokra piti maksaa matami Dörumille, ja loppusumma kengistä piti saada suoritetuksi.

Ja sitten ruokaa joulupäiviksi...

Täytyi pitää huoli siitäkin, että jäi jotakin jäljelle joulun ja uudenvuoden väliseksi sunnuntaiksi, jolloin oli ristiäiset maalarimestari Jörstadin luona, -- hän tahtoi ommella oikein hienon kastemyssyn punaisin atlasnauhoin ja ruusukkein. Häntä oli pyydetty tyttökummiksi, ja Dörumin matami pitäisi lasta. Oli kyllä tarkoituksena, että niistä tulisi oikeat kemut... Kirkkoon ottaisi Maisa uuden talvilakkinsa ja lyhyen, nahkakauluksisen takkinsa. Ja sitten tahtoi hän koristaa mustan leninkinsä kauniilla villapitseillä, jotka hän oli saanut rouva Schoulta, -- ne täytyi jälleen ratkoa pois viidenneksi päiväksi, jolloin oli mentävä ompelemaan. Sitten valkea kaulus, joka kiinnitettäisiin edestä pienellä kultaneulalla ja hienot kalvosimet. Ehkä hän ottaisi sen punaisen ripsireunaisen kaulaliinansakin, tai ehkä oli hienompaa ja yksinkertaisempaa olla ilman. Tukka piti kähertää ja asettaa chignon-malliin, -- oi, hänestä tulisi hirvittävän hieno! Oli ollut puhetta siitäkin, että he kutsuisivat kesteihin joitakuita kisällejä ja Ellingin, niin että voitaisiin tanssia illalla...

Ludvig istui ja haukotteli, niin että se lopulta uhkasi aivan tarttua...

... "Mustaanmereen Dniepr ja Dniester, Dniepr ja Dniester, Dniepr ja --"

Hän takoi ja takoi päähänsä: "Dniepr ja -- ja"

"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.

Ludvig katsoi häneen vihaisesti.

... "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki -- Väinäjoki -- Dyna... Itämereen Väinä --"

"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna' pääsi alle", arveli Maisa.

"Pitäkää suunne kiinni, -- minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.

Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja himmeni.

Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli, kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.

Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.

Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, -- joka askeleella näkyi mustaa likaa -- ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo paperiviilekkeineen.

... Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon rahaa, -- silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa -- Maisa kun ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. -- Varmaankin tulisi hänestä vielä hirveän rikas! --

Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet tunnettiin hyvin sairaalassa.

Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen jälkeen...

Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.

Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi; ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi panna lamppuun uutta öljyä?... Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen odottaessaan...

* * * * *

Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin, keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.

Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä. Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä kuitenkin haukotteli.

Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta ennenkuin illalla -- eihän muu olisi tullut kysymykseenkään... Oli niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.

Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy... puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja siistiä -- -- --

-- -- -- Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.

Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.

Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.

Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.

He kiiruhtivat heti kaikki kolme istumasohvaan kahvipöydän ääreen matami Andersenin, talonisännöitsijän vaimon viereen, niin että sekä matami Dörumin, kummin, että suutarimatamin nyt täytyi tyytyä puutuoleihin. Maisa pakotti silloin talonisännöitsijä Andersenin ottamaan hänen tuolinsa, -- muuten piti miesväen istua ulompana penkeillä ja rahilla, heille tarjottiin sinne virvokkeita -- ja sitten tahtoi Jensine Andersen jälleen, että Maisa, joka oli kummi, ottaisi hänen paikkansa.

Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa. He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa. Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.

Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen käsiensä alitse vatia kohti.

Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.

Yht'äkkiä nousi matami Andersen:

"Huh -- täällä sohvassa on niin kuuma... enkö voisi saada istua sinun paikallesi, Andersen?"

Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.

"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen Maisa Jonsin korvaan, -- "ja nuo sormukset hänen sormissaan... pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen vieressään."

Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.

Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista tytärtään.

"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta", sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.

"Niin -- ni-in -- niin -- odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee jälleen sisään", -- alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten ohuella, piipittävällä äänellään:

"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."

Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa, kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai heidän maistamaan väkeviä, -- olutta, herra paratkoon, saattoivat he kyllä maistaa, mutta --

"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, -- "luulenpa, että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas, että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"

"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; -- hän oikein tarkasteli heitä... "Tuo taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar -- taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä todentotta olekaan! -- Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."

Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.

Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä piti koettaa sovittaa... "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina väliin ystävällisesti olkapäille, -- "kuulehan, Maren, -- mutta juohan toki, Maren, täällä on olutta -- niin -- pidähän silmällä Jensineä. Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, -- niin ja kuulehan -- jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme", kuiskaili hän nipistäen matamia.

Kas vain, -- Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, -- vai niin, vai niin -- ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.

Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. -- Maalarimestari pyysi heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.

Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana, kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan, jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.

"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta, -- "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", -- matami Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.

"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen, -- "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla pois sohvasta; -- nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman tien."

Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta työpajaan.

"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi kasvojaan käden selkäpuolella.

"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, -- "meillä on kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä vieraissa ollessamme."

"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti olevan aikeissa nousta.

Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.

Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin. Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän tiesi tulevan; -- heitä oli koko joukko -- tulisi oikeat tanssit.

Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä... Ja juuri kun he nousivat lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.

"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa..."

Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan. Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan, ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät ylettyneet niihin.

Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus, että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota he tarjoaisivat toisille.

Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että hameenhelmat liehuivat.

Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, -- varmaankin noitten pitkien korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.

"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti Maisa kärsimättömästi, -- "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että tarvitsisi pitää hattua päässä."

Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.

Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.

Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi, seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa...

"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen... Kas tuossa, Dörum -- tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä -- he, he, he" -- naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari, niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa -- sinä myös, Andersen! Niin -- eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin" -- maalarimestari asetti omansakin sinne.

"Kas niin", -- ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa. Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten, sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja avarine krinoliinihameineen.

"Kas niin, kas ni-in!"... kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa nauttia elämästään... Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville matameille virvoketta -- ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.

"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä -- "Näkee, ettei hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä -- no niin, hyi olkoon, -- katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat tässä."

Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas telineiltä uunin takaa.