Part 2

Vanhin sisar oli seisonut kärsivällisenä äidin takana ja odottanut saadakseen röyhelön kiinnitetyksi hihaansa. Tämä oli rauhallinen ja hidas nainen, noin kolmenkymmenen korvilla. Hän ojensi nyt tukintapaisen kätensä esiin; nuo suuret karkeapiirteiset kasvot ja pieni, pyöreä selkä muistuttivat tukkukauppiasta hänen nuoruudenpäivinään, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt hankkia itselleen nuo porvarillisen hyvinvoinnin merkit: valtavan vatsan ja paksun ihrakerroksen.

Ruokasalissa puhelivat rouva ja täti Rask edellisen pannessa takkia ylleen jotakin isästä, joka tahtoi kauraryynipuuronsa joka tapauksessa, vaikkakin valmistettiin kalaruokaa. Sitten seurasi jotain, joka sanottiin niin hiljaa, ettei Maisa voinut kuulla; mutta hän saattoi päättää koko puhetavasta, että se jotenkin koski häntä; häntä täytyi pitää silmällä luonnollisesti kankaan ja ompelutarpeitten vuoksi...

Eteisessä marisi Arna kärsimättömänä, että heidän täytyi matkalla poiketa ostamaan piparimynttipastilleja ja sitruunakakkua. --

"Ja te ette saanut koetella, Maisa", puheli täti Rask tullessaan sisään. "Vai niin, te olitte saanut sen jo siihen kuntoon?... Mutta" -- hän tuli yhä hämmästyneemmän näköiseksi, -- "voiko tosiaankin kaikki tämä kangas mennä siihen leninkiin?" Hän katsoi ympärilleen hiljaisin, suurin silmin ikäänkuin hän etsisi kaikkialta huoneesta kokonaista jäännöspalasta kankaasta.

"Rouvahan tahtoi hameen niin leveäksi, ja sitten kaikki koristelut... Muutenhan on helppo mitata se", tokaisi Maisa äkkiä; -- "ja tuolla ovat kaikki kangaspalaset, mitkä jäivät jäljelle"; häntä ei haluttanut pitää hyvänään kaikkea, mitä sanottiin.

"Eihän kukaan epäile teitä", sanoi neiti ystävällisesti, "mutta on erityinen taito leikata säästäväisesti. Kyllä on suorastaan hirveätä, kuinka muutamat ihmiset voivat panna menemään paljon kangasta. -- -- -- Mutta hehän eivät itse maksakaan sitä, niin että he voivat antaa ajattelematta saksien luistaa", lisäsi hän ollessaan jo ovella; illallisvalmistukset kutsuivat häntä.

Pari pientä porrasta johti alaspäin keittiöön, ja vanha rautasäppi siellä alhaalla tuijotti kuin muisto menneiltä ajoilta vastapäätä olevaan ruokasalin oven hienoon porsliiniseen ovenripaan.

Se pieni huone, jossa Maisa istui, oli ikäänkuin vanhemman ja uudemman talonosan välisenä siirtymäasteena. öljyvärillä maalatuilla vaaleansinervillä seinillä riippui kellastuneelle paperille peruukkityyliin maalattu Abelardin ja Heloisen tarina pienien kehystaulujen sarjana ja mustakaappinen seinäkello, joka vain kävi epätoivoisen käheänä, mutta ei lyönyt, ja oli muutettu sinne yhdessä kääntöpöydän mukana, joka oli erittäin mukava Maisalle sen vuoksi, että sen saattoi levittää niin suureksi kuin tahtoi, kun piti leikata.

Alhaalla keittiössä touhuttiin ja puuhattiin; siellä perattiin kaloja ja hakattiin vihanneksia, ja aina väliin kuului täti Raskin ääni. Ovesta tuli ruokahalua herättävä tuoksu.

Kellon käydessä kahdeksatta kantoi Lena sisään tarjottimen, jossa oli voileipää ja teetä sekä pari palasta juuri paistettua kalamureketta.

Tukkukauppiaan luona elettiin sentään varsin hyvästi. Kirkas, raskas haarukka oli siinä niin suurena ja hienona valmiina tulemaan käteen, -- ja sitten kalamureke lämpimässä voikastikkeessa! Hän leikkasi palasia siitä, nautti voileivistä ja mietti samalla, pitikö hänen jättää viimeinen pala lautaselle; -- näytti sivistymättömältä syödä ruoka-astiat aivan tyhjiksi.

"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan hakemaan pois tarjotinta.

"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."

"Hoh, neiti", -- kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä, -- "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; -- se johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää kalamureketta!"...

Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään. Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi aikaa kuin sitä kesti.

Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin, joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta. Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, -- pitkän aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.

"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle, -- "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten Maisaan.

Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen -- ja alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.

Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi tukkukauppias...

"Hii-auu!"

Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.

Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.

Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen, suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta. Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet, jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti hän kerrassaan hienolta.

Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa poikien kinastellessa.

"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen hyväntahtoisesti ovesta.

Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.

Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä, että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin --

Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli siivoojana siellä.

Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, -- he olivat jo ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla -- ja kokonaan toinen henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.

Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä, jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan siivoojatar Maisa Jonsia, -- ja kuulustelun, jonka portinvartia aina pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, -- ja niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa, pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.

Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat, huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin lakaisivat latvoillaan pilviä --

Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä piti kysyä, -- rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero 3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen sairaalanhajun.

Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan, eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.

Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; -- "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele vain minua!"

Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:

"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"

Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.

... "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."

Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.

"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on numero 153 Grönlandin tien varressa."

Mutta hyvä isä... eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon numerosta, jossa hän asui!

"Ellefsenin talo?... kauppapuoti alakerroksessa -- ja avonainen pihanportti?"

Maisa kulki niin reippaasti kuin suinkin osasi, mutta vieras pysytteli hänen vierellään. Sitten kysyi mies yhtäkkiä:

"Ehkä täällä on jossain kuuromykkäinkoulu?" Nyt hänen täytyi nauraa, mutta hän levitti sateenvarjon auki ja katsoi suoraan eteensä, -- olipa siinäkin aika riiviö!

"Oletteko yhä edelleen yhtä taipumaton -- mitä?... Talo, jossa on matala, valkea muuri, -- ja sisäpuolella jonkinlainen rakennusrykelmä, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä?" puheli hän edelleen.

Kaksi tunkeilevaa kissansilmää aivan loisti silmälasien takaa; saattoi kuulla äänestäkin, että hän oli kujeiluretkellä.

Maisa tiesi niin hyvin, mitä hän olisi tahtonut vastata, mutta ei milloinkaan sovi ryhtyä sillä tavoin keskusteluihin herrojen kanssa. Jos niin tekee, vaikkapa vain aivan vähäisen, niin ruvetaan heti pitämään sellaisena, jota voi kohdella, miten vain haluttaa. Se on aivan varmaa, se. -- Ja niin hän pakotti itsensä vaikenemaan siksi kunnes he tulivat kauppias Sundbyn kulmaan. Siellä hän yhtäkkiä poikkesi puotiin. Oli hyvä päästä irti hänestä ja samalla saattoi hän ostaa itselleen hiukan rintasokeria ja ehkä saisi hetken aikaa jutellakin matamin kanssa.

Oli muuten totta, että Ellefsenin talossa asui paljon ihmisiä. Eräs kupariseppä aloitti työnsä kello viisi aamulla, joten hän ei tarvinnut mitään herätyskelloa, ja lasimestari nosti hirveän rymyn, jos mukulat tulivat liian lähelle hänen ikkunakehyksiään, jotka olivat asetetut ulkoseinää vasten. Lisäksi vihelsi ja jymisi juna uskollisesti koko yön heti piha-aidan takana.

Kun hän astui lautoja pitkin Ellefsenin talon pilkko pimeään, tuuliseen porttikäytävään, tiesi hän varmasti, mihin asettaa jalkansa. Lauta vajosi likaan askelten alla, ja hän tunsi varsin hyvin nuo kolme tiilikiveä, joista pääsi pitkin pihaa sinne tänne asetetuille laudanpätkille. Näitä myöten pääsi aina oikealla olevan pienen sivurakennuksen ovelle saakka. Siellä hän asui puuseppä Dörumin luona.

Ei voi kuvata hänen kauhistustaan, kun hän yht'äkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Sika-maista... kerrassaan inhoittavaa..."

Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! -- Hän oli siis ruvennut seuraamaan Maisaa.

"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata oikeaan vai vasempaan?"

"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten pidätte, siinä on kaikkein syvintä."

"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa kohtaan... Mutta tämähän on sikamaista!"

Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.

"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"

"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"

"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, -- "näin niin selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme. Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin taloon... Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi näitä paikkoja -- ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."

"Oh!" -- nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! -- ja kun Maisa oli tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.

"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan edessänne, kun tulette pihaan. Niin -- varmaankaan ette näe mitään, -- mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä teidät oikeaan."

"Monet kiitokset, -- eipä ole juuri miellyttävä tämä paikka, jossa seison, toinen saapas kurassa --"

Hän polki lautaa niin että kura räiskyi, löytääkseen eteenpäin...

"Kas -- tarttukaahan kiinni sateenvarjooni, niin ohjaan teidät perille."

"Nyt te teette oikein kiltisti, neiti", kuului nyt varsin kohteliaasti.

Maisa ohjasi hänet täysin vahingoittumattomana rapuille. Tuossa puolittain luhistuneessa vanhassa puurakennuksessa asui tullivirkailija Schultz ja tämän yläpuolella leskirouva Thorsen, joka eli vuokraamalla huoneita. Kesällä viekoitteli hän ihmisiä sinne houkuttelevalla otsakkeella: "Suurenmoinen näköala yli Björvikenin ja sataman", ja kylmänä vuodenaikana taas, jolloin asukkaat säännöllisesti muuttivat pois hatarien ja ravistuneitten ikkunain vuoksi, "kuulumattoman halvalla asunnolla."

Maisa seisoi alhaalla käytäväoven luona ja kuunteli, sill'aikaa kun tuo vieras kulki rappuja ylös ja koputti eräälle ovelle siellä ylhäällä. Oli pimeää kaikkialla talossa, lukuunottamatta tullivirkailijan makuukamaria. He eivät varmastikaan olleet odottaneet häntä tänä iltana, vaan olivat panneet maata. Hän juoksi rappuja ylös ja koputti Tillan keittiöön ja sai tämän ulos.

"Olen ylioppilas Kielsberg", esitti hän itsensä. "Siivoojani on varmaankin sanonut, että tulen tänä iltana?"

"Kiitoksia avusta", sanoi hän Maisan tullessa alas rappusia, ja Maisa kuuli rouva Thorsenin harmistuneen äänen: "Varjelkoon, tulla näin myöhään ihmisten luo."

Pikkurakennuksissa pihan ympärillä olivat ovet suljetut ja ikkunat pimeät, vain maalarimestarin luota pilkotti valo valkoisten uudinten takaa, varmaan oli joku lapsista jälleen sairaana. Tontti oli aikoinaan kuulunut maataloon, ja keltainen puurakennus, jossa tullivirkailija ja rouva Thorsen asuivat, oli vanha päärakennus. Kadunpuolella asui rakennusmestari Ellefsen uudessa valkoisessa kivirakennuksessa, kauppapuoti alakerroksessa, ja nyt, kun tontin arvo oli nousemassa, olivat kaikenkaltaiset käsityöläiset, joiden työpajat tarvitsivat paljon tilaa, asettuneet asumaan pikkurakennuksiin ja vajoihin.

Maisa meni keittiön kautta pieneen, vanhaan sivurakennukseen puusepän luo. Likaämpäristä tulvahti inhoittava haju vastaan oven auettua. Hän raapaisi tulta löytääkseen pienen lampun, joka oli pantu esille häntä varten pöydälle muutamien perheen illallisaterialta jääneiden lautasten ja kuppien viereen. Hän otti jalastaan märät kenkänsä ja asetti ne vielä lämpöiselle hellalle, johon sitä ennen oli pantu kaksi paria leveitä pikilangalla ommeltuja miesten kenkiä sekä joukko sukkia keppiin kuivumaan. Lamppu kädessä meni hän sitten varovaisesti työpajan läpi.

Kaappisängyssä kaikkien puolivalmiitten tuolien ja höyläpenkkien takana tuossa lämpöisessä huoneessa makasi suutarinsälli Elling, -- suutarilla ja puuseppä Dörumilla oli yhteinen keittiö, ja sattui toisinaan, että kun Maisan täytyi kulkea sitä tietä, hän oli valveilla ja ryhtyi juttelemaan ja laskemaan leikkiä.

Sisimmässä niistä kahdesta huoneesta, jotka olivat pienen käytävän päässä, nukkuivat Dörum ja matami ja ylempänä, rappusista oikealla olevassa huoneessa, yhdessä suutarin palvelustytön kanssa heidän keskenkasvuinen tyttärensä, vaivainen olentoparka, joka oli kuuro ja jota täytyi hoivata melkein kuin lasta.

Kuuromykkä oli tottunut olemaan valveilla ja odottamaan Maisan tuloa.

Nytkin kuului jotain, epäselvää ähkymistä, ja Maisa asetti lampun kädestään oven ulkopuolelle ja meni sisään. Kaksi niistä rintasokeripalasista, jotka hän oli ostanut Sundbystä, joutui tuon ihmisparan suuhun, ja palvelijattaren herättyä meni tälle pari palaa rihkamapuodin antimista lupausta vastaan, että hän huolehtii Maisan hameenhelmojen kuivattamisesta heti, kun hän aamulla on tehnyt hellaan valkean.

Puuseppä oli latonut kaikenmoisia tarvepuita ullakolle ja palomuurin taakse, niin että Maisan täytyi valaista tietä itselleen. Maisan huone oli myöskin oikeastaan laudoitettua ullakkonurkkaa, neliskulmainen ikkuna oli sovitettu kaltevaan kattoon, mutta se teki kuitenkin huoneen vaikutuksen. Hänen äitinsä jälkeenjättämä vanha piironki oli siellä ja sen lisäksi vielä muutamia tuoleja, silityslauta ja taloustavaroita ja kupariastioita sisältävä hylly sekä muutamia puunaulakoista riippuvia vaatteita, jotka kaikki täyttivät pienen huoneen.

Maisa seisahtui hetkeksi piirongin eteen ja etsi jotain eräästä laatikosta. Hän veti esiin sukkaparin, ja nopea tarkastelu selvitti hänelle, että ne olivat parsittavat, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli jo monena iltana koettanut välttää tuota työtä, kunnes se nyt oli miltei mahdotonta.

Tuntui varsin ikävältä ryhtyä parsimaan, hän kun oli niin väsynyt. Sitä paitsi hän oli kovasti iloinnut siitä, että pääsisi sänkyyn ja saisi aivan hautautua patjoihin, missä oli oikein lämmin. Hän oli nukkunut sillä patjalla ja samassa ruskeaksi maalatussa, aukivedettävässä sängyssä, jonka päissä oli pienet, pyöreät nuppulat, niin kauan kuin hän muisti. Siinä oli äiti kuollut niihin aikoihin, jolloin he asuivat Hammersborgissa. Sängynpään yläpuolella oli hänen valokuvansa: jäykkään krinoliinihameeseen puettu nainen, jonka työssä kovettuneet kädet olivat liian näkyvissä ja jonka pitkissä, kapeissa kasvoissa saattoi huomata lujan ja tarmokkaan ilmeen. Sivulla oleva valokuva oli jostakin sanomalehdestä leikattu ja asetettu lasikehyksiin. Se oli muuan tunnettu tohtori ja professori, joka oli ollut sekä kandidaattina että assistenttilääkärinä sairaalassa samaan aikaan kuin äitikin.

Maisa oli asettanut lampun pienelle pöydälle sängynpäähän ja nostanut tuolin sen ääreen. Nyt hän istui ja parsi sukkia varsin mukavassa asennossa jalat sängyssä ja rintasokeri pöydällä houkuttelevan näköisenä.

Sisällä vanhan Sjöbergin "koneen" luona vielä: viilattiin ja jymyttiin. Näin oli kuitenkin aina elämää talossa hänen tullessaan kotiin myöhään illalla; nykyisin Sjöberg vaivasi päätään päivät umpeensa tiirikalla aukeamattomalla lukollaan.

Yht'äkkiä Maisa purskahti nauruun. Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hän oli kulkenut ja puolustanut henkeään tuota viatonta ihmisparkaa vastaan, jonka ei millään keinoin ollut onnistunut saada mitään vastausta kyselyihinsä ja tiedusteluihinsa...

II.

Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun; hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui kutsu ja samoin Jürgenseniltä; -- hän oli saanut lähteä kesken pois Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien tanssiaisleninkejä, -- ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla, tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! -- Jollei hän menisi sinne, niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään -- tuskin oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun -- siksi, että noita sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja juhlittaisiin kaikin tavoin.

Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, -- olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella vauhdilla, -- ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore Brandt ahdisti kovasti töillään.

Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten koetteli hän helmiään; -- hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.

Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla, -- sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi, niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.

Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla ja koetteli. -- Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi... Ja hameen tuli laskeutua niin pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten --

"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. -- "Kunhan se vain istuisi... kunhan se vain istuisi!"... Siniset silmät aivan välkkyivät; -- "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja luonnollisesti..."

Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.

Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: -- "Ei, mutta jos Mina-neiti kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; -- hän veti varovaisesti hameen pään yli, -- hänestä saattaisi tulla niin sievä, että siitä puhuttaisiin!...

Nyt tuli asessori sisään päällystakki yllä ja sateenvarjo kädessä; hänen piti mennä joihinkin kutsuihin tänä iltana tuollaisessa lumipyryssä. Hän taputti Minaa ja tarkasteli leninkiä; asessori piti paljon ainoasta tyttärestään.

"Yksinkertaista ja kaunista ja luonnollista, -- eikö niin, Mina? Hienostuneen pukeutumistaidon tuntee heti ensi silmäyksellä. -- Hienoutta, joka kätkeytyy yksinkertaisuuteen ja jonka tuntee paremmin kuin näkee. Se ilmaisee varmasti arvoasteen." -- Hän silitti ihaillen hänen hiuksiaan. -- "Me emme tahdo tietääkään toisenlaisista pukeutumistavoista"...