Part 12

Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä seistessään; -- hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:

... Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen että kaasuun ja veroihin nähden... ja kaupungillahan oli nyt valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli palaakaan leipää...

"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään kuin ne, jotka ovat rikkaita, -- kaikki, jotka vain voivat", -- sanoi matami Ellingsen.

Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.

"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" -- vastasi hän korskeasti.

"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt heidän elämäänsä aikoinani; -- kyllähän minä ompelinkin kaikkein hienoimmissa taloissa."

Matami ei vastannut; -- mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, -- hän oli sangen jäykkä ottaessaan leningin yltään.

... "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. -- "Sillä ei ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt... Puhuipa mistä tahansa, -- niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; -- -- kaiken tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." --

Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.

Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami Valsethin ollessa sisällä! -- Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin ennenkuin illalla, ei varmaankaan.

-- -- Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi enemmän, -- silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! -- Hän oli usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota hän saisi ottaa kotiinsa.

Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, -- näyttäisi aivan siltä kuin kulkisi kerjuulla; -- eivätkä hekään varmaankaan mielellään uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.

Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään tarjoamaan työtään...

Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin kadulla -- entisen Mina Jürgensenin; -- hän oli heti tuntenut tämän kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin tukevaksi.

Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, -- vaikka tämä olikin ollut niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:

"Kas, oletteko Maisa?... Maisa..."

"Ellingsen", -- oli hänen täytynyt auttaa häntä.

Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt niin levoton kun sai hampaita...

Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; -- vanhin oli viiden vuoden vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut, jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat olleet joulun aikaan edellisenä vuonna...

Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.

Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti, että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.

Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä Solbergin tanssiaisissa.

Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan -- -- --

-- Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi. Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä, jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.

Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki, jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää vaununpeitteeksi.

Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.

Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä oli töitä. -- Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, -- auringonpaiste teki kyllä hyvää sille raukalle...

Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori Jürgensenin luona.

Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; -- ja kellon käydessä neljättä eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku Jensine käsivarrellaan.

Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, -- niin kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut naimisissa!...

Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, -- hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.

Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla. Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.

Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä, miten hänet otettaisiin vastaan -- oli toista seista täällä hienon talon edessä kuin hän oli kuvitellut.

No niin, piti mennä sisään.

Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.

Ky-yllä, rouva oli kyllä kotona; mutta --

"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona..."

Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua lasta.

"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka olen."

Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija vihdoinkin vei sisään tarjottimen.

Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.

Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää häntä istumaan, -- vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan! -- -- Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, -- ehkäpä saisi tarjota matamillekin kahvia -- ehkäpä nähdä, kuinka hänen Jensinensä pääsisi lasten luo...

Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.

"Hys, hys --"

Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.

Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä pysähtyivät päärapun eteen. --

Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, -- kas nyt otti lapsentyttö -- varmaankin joku imettäjä -- pienokaisen pois vaunusta ja lähti sisään...

Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; -- hän ei näyttänyt vielä varsin varttuneelta kasvoista päättäen, -- hänellä oli takki ja hattu -- paljaat käsivarret -- oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen kuomu --

-- Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni leuka on äidin.

Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun palvelijatar tuli jälleen ulos.

"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa vastaan teitä tänään; -- hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte lapsen mukaanne."

Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.

"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin, koska rouva oli pyytänyt minua", -- selitti hän.

-- -- Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli oikein iloinnut jostakin!... Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; -- olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää, millainen maailma on --

Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista -- ja kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen tehdä tämän matkan. -- Mitä hänellä oli siellä tekemistä, -- eiväthän he tarvinneet häntä!...

Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, -- niin, sillä tavoin sinut otettiin vastaan -- tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti kohdeltu. -- -- "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan vihastuneena.

-- "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin huvitelleet tänään!..."

Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui raitiovaunussa.

Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa vaunussa!

"Hys, hys, Jensine! -- -- Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin sekä hatunnauhat, -- täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi hävetä. -- Hiljaa, hiljaa..."

Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen huutavan.

Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi puutarhojen ja unisten talojen.

Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!

Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, -- ehkä jostain virastosta tai konttorista.

Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; -- sanottiin, että hän tahtoi näyttää suurelliselta.

Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa väkeä seisoi odottamassa, -- sekä rouvia että neitejä, -- heidän piti varmaankin mennä johonkin vieraisille.

Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinen takkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkään Solbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseen Jensineä.

Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä -- ja myöskin sen toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!

Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen kiiltonahkaisista kengistä: --

"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, -- mikäs tämän pienokaisen nimi on?..."

"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva, varmaankin tuon pitkän neidin äiti; -- "hän niin vääntää suutaan."

Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen toiseen jalkaan; -- ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se hyvin hauskaa.

"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"

"Oletko hullu, lapsi!"

"Kuumuuden vuoksi arvelin..."

Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.

"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"

"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, -- hän katseli neitiä rakastuneesti.

Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. -- -- -- Mutta, -- hän istui ja mietti, -- kuka oli tuo rouva? -- -- Hän muisti kasvot -- --

Kas, -- nyt selvisi asia matami Ellingsenille. -- Kyllä hän oli nähnyt rouvan ja tyttäret; -- hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä, matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.

Hänen täytyi saada se sanotuksi; -- ja sitten alettiin puhua ja porista loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua vaunusta Grönlandin pysäkillä --

"Hyvästi, matami Ellingsen... Hyvästi pienokainen"... Rouva nipisti Jensineä jalkaan.

"Hyvästi rouva... Hyvästi, neiti"... Oli ollut oikein hauskaa tavata heitä --

Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.

Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, -- ja nyt raitiotievaunussa...

Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja paitahihasillaan.

"Noo, -- kuinkas kävi?"

"Voit uskoa, Elling, että minulla on..." -- Maisa muisti vielä raitiovaunukohtausta; -- mutta sitten hän hillitsi itsensä --

"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; -- Maisa tunsi niin hyvin tuon katkeruuden!

"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin mahdollista."

Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan ääressä; -- Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa oikeaan aikaan -- tämän kaupunginmatkan vuoksi!...

* * * * *

Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen -- ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.

Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että hän oli pudottanut jotakin.

Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu... Alhaalla kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli hänet kuin nuken! -- Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä kiiltonahkakengissä...

-- Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja pytyn jäännöksiä -- Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin miehensä asettamaan puutorven ojaan!

Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin. -- Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.

Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin yksi tai kaksi kerrallaan.

Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.

Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta ystävyyden vuoksi --

Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä, ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; -- ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.

Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa, niin he olivat erehtyneet. -- Hän tarkasti loukkaantuneena matamia aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.

Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi -- hän kutsui häntä muoriksi eikä matamiksi, -- hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! --

Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään hienon rouva Ellingsenin edessä, -- ei käynyt päinsä paikkauttaa enää siellä saappaitaan...

Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli sanoneeksi:

"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu -- Jos niiksi tuli, niin voisihan hän nyt olla rouvakin -- sen sijaan, että seisoi täällä ja riiteli raakojen ihmisten kanssa!"

"Kas niin, -- sepä oli puhetta se;" -- Röbergin muori nauroi pilkallisesti -- "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" -- Rouva Ellingsen tunnusti siis, minä hän piti itseään! -- Niin, varmasti saisi hän pitää rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili...

VIII.

Seinäkello oli kauan sitten muutettu pois palvelijainhuoneeseen, kuvitettu Abelardin ja Heloisen historia oli hävinnyt! -- Maisan pieni huone tukkukauppias Tranemilla oli muutettu tarjoiluhuoneeksi, jossa oli ovenvartiat ruokasalin ovella ja pari leveitä mukavia rappuja alas keittiöön; -- ei se enää sopinut neuloja-Maisan huoneeksi!

Hänestä oli tullut ikäänkuin vanha tunnettu huonekalu Tranemeilla niinä kymmenenä vuotena, joina hän nyt oli ommellut heidän luonaan sen jälkeen kun oli sattunut tuo surullinen onnettomuus, että mies oli pudonnut Akersjokeen ja hukkunut eräänä iltana pyrkiessään humalassa kotiinsa. Jäätyään leskeksi oli Maisa jälleen ruvennut ompelemaan ja vähitellen saanutkin hiukan työtä sieltä ja täältä myöskin muutamissa noista vanhoista tunnetuista perheistä, joille hän osasi olla hyödyllinen.

Häntä sysättiin sinne ja tänne, missä vain sattui olemaan tilaa, hän istui väliin palvelijain väliin makuuhuoneessa, leinin, hammassäryn tai päänsäryn vaivaamana. Hänellä oli koetut tuntomerkit ilmojen suhteen: milloin tuli pakkanen, milloin satoi lunta, mikä tuntui parhaiten päässä, mikä hartioissa tai selässä. Hän oli turmellut silmänsä kokonaan eräänä vuonna vetäytymällä niin kauaksi kuin mahdollista ikkunasta välttääkseen leiniä.

Ja mieliala riippui ilmasta ja ikkunavedosta.

Oli pimeä ja tuulinen syyspäivä; sade vihmoi ikkunaa vasten, joka oli käynyt niin vinoksi ja jota oli niin vaikea sulkea täällä Tranemin talon vanhalla puolella. Hän istui palvelijain huoneessa huivi käärittynä leuan ympäri ja maustepussi poskea vasten hammassäryn helpottamiseksi, hän päärmäsi vanhoja, hienoja pellavaisia lakanoita.

Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä, saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.

Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.

Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden loppuun. --

Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa... Mutta tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle, -- hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä...

Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan heidän apuunsa. -- Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään sitä!...

Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, -- muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta --

Voi, -- tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen...

Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten...

Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.

Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.

... "Onko täällä jo kahvi juotu? -- Ja minä kiiruhdin tänne, niin etten ehtinyt kotona juoda!

"... Kas, teillähän on jälleen tuota ihanaa kermakakkua...

"Ei, rakas täti, älä nyt vain ryhdy mihinkään puuhiin minun vuokseni! --

"Täti Raskhan kävi oikein levottomaksi vain siksi, etten minä mielelläni tahdo menettää iltapäiväkahviani! --

"Onko neuloja-Maisa täällä tänään?"

Arna-rouva avasi oven reippaasti, kuten tavallisestikin, ja sanoi:

"Kas niin, täällähän te istutte, Maisa?... Mitä kuuluu? Hammaskipuko teitä tänään vaivaa vai päänpakotus? -- Korjaatteko lakanoita? -- -- No, voi teitä raukkaa, siis hampaankolotusta. Ei tosiaankaan ole ihme, jos saakin sen tuolla ikkunan luona..."

Tuo komea, reipas rouva, joka odotti pienokaista, tuli sisään.

"Eikö äidillä ole neilikkatippoja, ne auttavat."

"Voi ei, rouva", huokasi Maisa; -- "pian luulen, ettei minulle ole apua mistään!"