Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MAISA JONS

Kirj.

JONAS LIE

Suomentanut

Selma Patajoki

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

I.

Hän ei voinut lainkaan sietää sitä, että he tahtoivat panna hänet, Maisan, palvelijanhuoneeseen ompelemaan, vaikkapa he kutsuivatkin sitä hienosti silityshuoneeksi tai neitsytkammioksi tai muuksi sentapaiseksi. Hän ei lainkaan ollut niitä, jotka ottivat käsirahoja ja antoivat pestata itsensä, -- hän kiittäisi kunniasta kuulua palvelusväkeen.

Ohuet, voimakkaat käsivarret ja nopsat sormet kiitivät kiukkuisella kiireellä pitkin harsinommelta, kolme, neljä pitkää pistettä kerrallaan, ennenkuin hän veti harsinlankaa.

Hän istui puolittain ikkunaan päin kääntöpöydän ääressä pienessä keittiön ja ruokasalin välisessä huoneessa tukkukauppias Tranemin luona ja ompeli pitkiä hameen saumoja. Suuri, poljettava kahdenlanganneulomakone oli sillä hetkellä käyttämättä hänen vieressään.

Sen vuoksi muka, että täällä touhuttiin ja kuljettiin edestakaisin ovissa!... Jo kolmannen kerran oli tuo hätiköivä täti tullut sisään ja ystävällisesti kysynyt häneltä, eikö hän ompelisi mieluummin palvelijainhuoneessa.

Ja kas, eikös hän sulkenut tänään ruokasalin ovea niin huolellisesti jälkeensä, ikäänkuin olisi tahtonut sinetöidä sen, -- hän varmaan arveli Maisan olevan niitä, jotka kuljettivat juoruja talosta taloon. -- Nii-in, hyvä neiti, parasta on olla varovainen. Mutta hän voisi olla niin levollinen -- ainakin minun suhteeni!

Silityshuoneeseen, sillä siellä oli niin hyvä ja lämmin olla!

Hän ei voinut olla matkimatta täti Raskin lempeätä, hyväntahtoista ilmettä ja siirsi valon vuoksi toisen viheriäisistä teräslankaverhoista syrjään; kuinka pimeäksi varjostuikaan nyt tällaisena hämyisenä syysiltapäivänä tämä talon alakerros, ilma ikäänkuin imeytyi kiinni ruutuun likaisenharmaana ja märkänä, kaikista savupiipuista tulleen noen kyllästämänä.

Missään tapauksessa ei ollut hänen syynsä, että sisäkkö Lena ainoastaan jalallaan veti ovea kiinni jäljestään. Hän saisi sievästi sulkea sen itse; eipä hän aikonut passata palvelusväkeä, niin että tulisi vielä tavaksi katsoa häntä yli olan. Sitä hän ei aikonut.

Hän ompeli yhä samalla innolla.

Jälleen hän johtui miettimään sitä, mitä oli miettinyt aivan aamusta alkaen, -- mistä hän saisi hankituksi ne kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä, joka summa puuttui vielä asunnonvuokrasta Dörumeille; hän oli luvannut ne niin varmasti hankkia täksi illaksi, Dörumit eivät puolestaan voineet muuten selviytyä asunnonvuokranmaksussa talon isännälle.

Tillalla, joka asui rouva Thorsenin luona, ei varmastikaan ollut mitään... Koettaisikohan hän saada velaksi vanhalta Dammin muorilta, joka oli ollut sairashuoneen siivoojana yhtaikaa hänen äitinsä kanssa? --

Hän lainaisi Maisalle kyllä, jos hänellä olisi, eikä hän vielä ollut mennyt valvomisvuorolleen. Mutta se oli niin epävarmaa --

Jospa hän nyt ei olisi tullut ostaneeksi tuota kallista sateenvarjoa, joka vei koko viikon palkan kerrallaan, ja sitten uutta leninkikangasta, niin olisi hänellä kyllä nyt rahaa. Mutta hänellähän täytyi olla ne, jotta hän saattaisi kulkea jotakuinkin siistinä niissä taloissa, joissa hän ompeli, ja jottei häntä pidettäisi minään tavallisena palvelijantöllikkönä.

Hän oikaisi itseään jännittyneenä; -- ovikello soi ja ulko-ovi aukeni.

"Onko ketään kotona, Lena?" kuului kotoisesti ja tuttavallisesti, -- "rouva -- joku neideistä?"

Ääni hukkui osittain meluun; rämisi niin, että ruudut helisivät, raskasta kuormaa ajettiin tukkukauppiaan portista sisään.

"Ovatpa kylläkin, herra kaupunginviskaali, -- kaikki ovat kotona; -- ja neiti Sundt tuli myöskin tänne" --

"Va-i ni-in?"

Kuulosti siltä kuin hän olisi jäänyt seisomaan ja miettimään pitikö hänen mennä sisään vai ei.

Kaikkiapa sitä kuuli!... Maisa loi aivan hämmästyksissään silmänsä kattoon ja antoi olkapäittensä ja käsiensä vaipua veltosti alaspäin.

Hui, nyt tuo Lena jälleen melusi pannessaan ruokapöytää kokoon! Hän teki kiivaan liikkeen.

No niin, olisipa varsin hauskaa nähdä, oliko todellakin totta se, mitä Heibergillä väitettiin, että herra Torp kulki kosiskelemassa Signe-neitiä, -- hirveän hauskaa... Ottaisiko hän leskimiehen? -- Johan nyt!

Hänen korviaan aivan kuumoitti kaiken sen johdosta, mitä hän ajatteli, kun hän jälleen taivutti päätään ompeluksen yli.

Mutta olisipa joka tapauksessa hauskaa saada tietää, oliko herra Torp mennyt sisään vai ei! Sillä jos hän todellakin oli mennyt tiehensä siksi, että neiti Sundt oli siellä, niin ei asiasta ollut edes päänvaivaa; sehän oli niin selvää, niin selvää, että --

Hän vahvisti sen nyökkäämällä hiukan kapeata päätään, joka kokonsa ja värinsä puolesta muistutti juuri kuorittua kokospähkinää.

Ei ihme, että täti Rask koetti niin kiihkeästi saada hänet pois tieltä, ehkä häntä oli odotettu -- --

Tuossa tuli Lena kamarista tuoden kahvia.

Maisa otti kupin tarjottimelta ja pani sen pöydälle.

"Kuulkaas, Lena, sulkekaa vain tarkkaan eteisen ovi; olin kuulevinani, että se narisi avonaisena, kun se lähti pois, joka oli siellä sisällä."

"Herra Torp? -- Ei hän lähtenyt, hän meni sisään kamariin."

"Vai niin -- hän se siis oli. Luulin, että se oli se vaaleahiuksinen ylioppilasnulikka, joka kulkee täällä ja tekee pilaa ja kujeilee."

"Hän ei enää tulekaan tänne."

"Vai niin!" -- Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. -- "Vai nii-in, -- vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.

"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten asioista."

"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä köyhäksi enkä rikkaaksi."

Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.

Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, -- hän oli kastunut aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan, -- ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa palasokeria kahviinsa.

Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa, yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, -- selvästi itsetietoisen nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, -- ja lyhyt ylöspäin nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita. Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria --

Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo vanhanpuoleinen herra Torp... Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet olisi juuri pantu uuteen kuntoon; -- aivan kuten uudelleen muodostettu hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.

Hui, -- antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti, mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! -- Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän rahalaatikossa.

Hän kuunteli... Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!

Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.

Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna ennenkuin hän menee Schoulle...

Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen paikoilleen.

Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää sellaista, -- ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana...

Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin -- herra Torp ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.

No niin -- hyvästi sitten, -- ja tulkaa pian takaisin! matki hän itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä... Nythän neiti Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla katsomaan uutta kappaletta.

Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun ja kaikki kupit.

Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.

Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika, kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän... Ja pettäköötpähän häntä! -- sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti rappuja ylös vähän kerrallaan.

Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija, teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!... Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä, joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.

Muhkea mies, vanha tukkukauppias, -- aivan kuin virkeä kukko suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he, todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi, että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut, joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.

Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; -- eikös hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään! Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot...

Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.

"Ei, mutta seisotteko pimeässä, -- kas, kun ette ilmoita, että tarvitsette valoa, Maisa! -- No, miten äidin leninki edistyy?"

"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi tulla koettamaan tänä iltana sitä."

Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.

"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.

"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."

"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."

"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten pian halpenevan."

"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi Arna puhumaan; -- "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te ette neulonut."

"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; -- ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."

"Niin -- ennen -- niin; mutta nyt" -- -- Hän oikaisi itseään ja työnsi hartioitaan taaksepäin.

"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."

"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä", näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.

"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; -- "et suinkaan sinä kuvittele mitään, Arna."

"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."

Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta, niin totta, -- ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti Raskilla.

"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen luo."

Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli harsinut kiinni.

"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua kangaskappaletta. -- "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.

"Elise-neidin pitää saada uusi leninki tohtori Fayesin tanssiaisiin."

Signe käänsi kattoon nuo kaksi pientä rusinaa:

"Mitä ihmettä, -- tahtooko Elise todellakin kulkea vielä tänäkin vuonna tanssiaisissa, -- kolmantena talvena!"

Maisa nyrpisti hiukan lyhyttä ylähuultaan; -- Signe-neitihän oli ainakin kolme vuotta vanhempi, ja hän oli kyllä huomannut, että oli paras vetäytyä pois tanssiaisista ajoissa...

"Oletteko nähnyt kankaan, -- millaista se on, Maisa? Onko se jotain hyvin hienoa?"

"Hienoa -- kyllä, -- luullakseni. Minä pistäydyin siellä eilen aamulla katsomassa sitä, -- se on vaaleansinistä silkkiä."

"Silkkiä, -- ja hän antaa ommella sen kotona! -- kuinka ei hän mene Bergin sisarusten luo; onpa vähän kummallista antaa ommella kotona silkkiä." Signe oli kuin puusta pudonnut.

"Niin, sellaiset, joilla ei ole vartaloa, voivat aina saada tilatuksi vartalon sieltä, se on totisen totta", arveli Maisa asettuessaan ompelemaan. -- "Mutta sellaiselle, jolla on niin hyvä vartalo kuin neiti Schoulla, voi nyt joku toinenkin ommella, -- kun vain on vähän osaava."

"Niin, muistatko tanssiaispukuasi, jonka he neuloivat kaksi vuotta sitten, Signe", sanoi Arna, -- "siinä oli pitkä sinipunerva silkkiliivi, joka oli selästä nauhoilla kiinni ja joka oli niin pitkä, niin pitkä -- niin että kaikki oli miltei pelkkää liiviä. Minun mielestäni se näytti varsin rumalta." --

"On merkillistä, mistä Schouilla aina riittää varoja", ihmetteli Signe lempeästi; -- "Elise saa hienon leningin toisensa jälkeen. Mutta jollei tämä ole sen parempi kuin sekään, jonka hän sai viime talvena, niin -- -- Hänellähän ei ole lainkaan väriä; -- ja sitten pukeutua vaaleansiniseen!"

"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti Maisa ilkeästi.

"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin" -- -- "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.

"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta lumikelloa liian vanhana", arveli Signe -- "lapsellisuudellakin on rajansa. Hui" -- häntä puistatti, -- "että kukaan saattaa olla halukaskaan siihen..."

"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.

"Niin Didrikin! -- sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"

"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä, kuka hänet saisi viedä tanssiin."

"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin se on, -- mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa siellä maalla -- niin, -- luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille mitään, että hänessä on kalvetustauti."

"Vai kalvetustauti!... Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille -- Olisipa hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni ja paukautti oven kiinni jäljestään.

"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; -- "Brandtit olivat kuulleet puhuttavan sellaista melkein varmana."

"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."

Maisa ei puolestaan myöskään ollut niin varma siitä. Mutta, -- hän kumarsi kapean päänsä koneen yli; hän ei voinut pidättää itseään sanomasta tälle Signelle jotain purevaa. -- "Tarvittaisiin paljon, ennenkuin hän menisi ja möisi itsensä. Saatte nähdä, ei hän mene naimisiin sillä tavoin!"

"Oh, siitä te ette tiedä hitustakaan, Maisa, -- teidän asemassanne on mahdoton arvostella sitä asiaa."

"Mutta puhuttiinko todella sellaista Brandteilla?" tuli hiukan jäljestäpäin. Signe oli nähtävästi vaipunut mietteisiinsä.

Maisa ommella hurahutti jälleen, -- hän oli tosiaankin antanut neidille vähän miettimisen aihetta. Hän harsi innokkaasti pitkin pistein saadakseen leningin koetukseen ennenkuin he menisivät teatteriin. Muuten hän olisi suorastaan ymmällä, mistä hän saisi rahat, -- sillä hänen täytyi saada ne, vaikka ne pitäisi hankkia mistä tahansa.

"Greta tulee kuitenkin teatteriin", sanoi Arna ovesta. "Anton sanoo, ettei hän tahdo. Huh -- kolme sisarta rinnakkain!..."

"Niinpä kylläkin", ajatteli Maisa, "Anton tahtoo varmasti pitää omaa teatteriaan ylhäällä sivurakennuksessa tänä iltana." Hän neuloi kiireesti -- hän tahtoi saada leningin harsituksi ennenkuin he menivät. Kello ei varmaankaan ollut vielä kuuttakaan...

"Mai- Mai- Mai- Maisa, kuulkaahan toki", kuiskattiin keittiön ovesta. Se oli Didrik, tuo musta kadetti-velikulta; hän katsoi, oliko hän yksin.

"Sanokaa minulle, Maisa, tiedättekö, ketkä kaikki menevät tänä iltana teatteriin?"

"Niin, -- rouva ja Signe-neiti ja Arna, -- en tiedä, meneekö muita."

"Luuletteko, että eno menee mukaan?" kyseli hän varovaisesti.

"Luulenpa, että antaisitte paljon ollaksenne varma asiasta."

"Minä? -- miksi niin? -- Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Oh, ehkä olisi hyvä, jos hän olisi poissa tänä iltana --"

"Mitä sitten? -- mitä te tarkoitatte, neiti?"

"Eihän teidän tarvitse kysellä minulta sellaista, kun ette tahdo, että minä vastaan."

"Te teitte huomautuksen, joka lievimmin sanoen oli -- -- hiukan nenäkäs, sen saan sanoa teille. Olen huomannut, että tuollaiset nuoret neitoset tulevat helposti liian koppaviksi."

"Minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kohta kahdenkymmenenkuuden ikäinen -- ja kyllä hyvän joukon vanhempi kuin te. Kuinka vanha te olette, kadetti?"

"Sehän on samantekevää, se ei kuulu tähän. Minä kysyin, mitä te tarkoititte tuolla puheellanne?"

"Minä? -- en mitään. Minusta tuntui vain siltä, niinkuin tukkukauppias olisi puhunut rouvalle jotain sellaista, että häntä halutti mennä ylös ullakkokerrokseen katsomaan, millaista siellä ylhäällä on."

"Oletteko järjiltänne, Maisa? -- Sanoiko hän niin?" kadetti kadotti kokonaan ryhtinsä.

"Tukkukauppias on oikein hyvä mies, joka pitää paljon lapsistaan."

"Sanoiko hän niin", -- sanoi kadetti jälleen.

"Ja sitten hän on varmaankin huomannut, kuinka kiireesti palvelija on kantanut koreja iltapäivällä rappuja ylös."

"Lörpötelkää vain, Maisa, tehän juuri olettekin istunut ja katsellut ulos", sanoi hän nyt helpotuksesta huoahtaen. "Hän ei ole mitään sanonut, ei mitään. -- Nähkääs, meillä on kemut tänä iltana. Niin, olisipa todellakin hauskaa, jos ukko yhtäkkiä pistäisi nenänsä ovesta sisään. Mutta kuinka voittekaan olla niin pahansuopa, Maisa! Te, joka olette niin sievä tyttö."

"Niinkö arvelette?"

"Enkö sitten ole seisonut ja tarkastanut teitä tuolta ylhäältä verhojen takaa sekä tänään että eilen? Minä vakuutan teille, etten ole voinut ajatella muuta nyt senjälkeen kun te tulitte toissapäivänä tänne. Te viette voiton kaikista. Antakaa minun hiukan nähdä käsiänne."

"Niin, mustan, neulan pistelemän etusormen saatte nähdä!" Maisa näytti sitä hänelle.

"Oh, joutavia, -- kun koko käsi on niin kaunis, niin"... hän lähestyi täynnä mielenkiintoa.

"Sellaistako opetetaan kadettikoulussa? Minä en ole sentapaisia, voin sanoa teille, herra kadetti; minä pyydän päästä kaikesta sellaisesta."

"Minähän sanoin vain, että te olette sievä, ja sitä te ette voi kieltää. On kai lupa sanoa niin."

"Kuuluu olevan olemassa sellainen laki, että sotilailla pitää olla viikset ensin."

"Uh, luulenpa, että juon itseni humalaan tänä iltana!"

"Älkää vain tehkö sitä, tiedättehän, että saatte siitä päänsäryn huomiseksi"...

-- Kas vain sitä röyhkeätä velikultaa!... Eikö hän seisonut tuolla ovessa niin mustakiharaisena ja neliskulmaisena ja kysellyt neiti Raskilta, eikö palvelija voisi tuoda hiukan ruokaa hänen huoneeseensa, sillä hänellä oli niin hirvittävän paljon luettavaa huomiseksi. Se kuulosti niin uskottavalta, että tädin täytyi uskoa. -- -- Ja ennenkuin huomasikaan, oli hän jälleen nopeasti mennyt tiehensä, jotta ei tapaisi ketään toisia. Huomaisipa se poika, millaiset silmät hänellä oli, niin --

Hän ompeli innokkaasti, mukavuuden vuoksi puseronhiha hiukan käärittynä ylöspäin. Tuo jäykkä kangas, jota hän piti lampunvaloa vasten, kahisi hänen ommellessaan ja silloin tällöin kuului melua keittiöstä, jossa tehtiin illallisvalmistuksia ja palvelijat pitivät elämää.

Hohhoo! -- Siellä Arna jo huusi, että heidän tuli kiiruhtaa pukeutumaan, jotta ehtisivät teatteriin.

Kunhan hän saisi olla rouvan kanssa kahden edes hetken ajan ennenkuin he menevät. Sillä varmaankaan ei tullut mitään koetuksesta tänä iltana, rouvahan muutti sadat kerrat mieltään ennenkuin pääsi lopputulokseen. Ja nyt hänellä olisi työ valmiina minä silmänräpäyksenä tahansa.

Hän näytti varsin alakuloiselta harsiessaan hihoja kiinni, oli vain viimeinen häilyvä toivo jäljellä.

"Herra jumala, kuinka te ette ole huomannut ottaa sisään päällysvaatteita, Lena!" kuului rouvan hiukan väsynyt, valittava ääni, -- se kuulosti aina siltä kuin olisi talossa ollut jokin pieni suru.

Jos hän nyt vain tulisi sisään, niin olisi Maisan käytävä rohkeasti asiaan.

Mutta toiset kuuluivat jo kiireesti tulevan jättäen ovet auki jäljessään.

Rouva Tranem tuli lempeänä ja hienona ja koristeltuna sisään ja ojensi käsivartensa Maisaa kohti, tämän piti neuloa hansikkaannappi kiinni.

"Antaisinpa jotakin, jos tietäisin menevätkö Scheelit tai Heibergit tänä iltana teatteriin, Signe", sanoi rouva hiukan miettivästi. Nuo hienot silmäluomet olivat painuneina vieläkin harvinaisen kauniitten silmien yli ja valkea, hieno, untuvanpehmeä iho näytti olevan hyvin säilynyt ja huolellisesti hoidettu haalean veden ja paljon mantelijauhon avulla. -- "Toivoisin olevani hiukan levollisempi kappaleen suhteen"...

"Mutta sinähän kuulit, mitä Valborg Sundt sanoi, äiti."

"Sanonpa sinulle, Signe, neiti Sundt ei katso asioita meidän silmillämme. Me emme tahdo, että meitä pidetään kuuluvina johonkin puolueeseen, ja varmaankin tulee tästä uudesta norjalaisesta kappaleesta sanomalehtiriita."

"Ei, mutta jospa tulisikin oikein aika meteli tänä iltana, vihellystä ja huutoa", kuului Arna puhuvan.

"Minusta tuntuu, ettei meidän olisi pitänyt mennä tähän ensi-illan näytökseen, ei voi tietää... kiitos, Maisa!" Loput ajatuksistaan osasi hän kätkeä.

"Ei, täältä ei varmastikaan saa tänään mitään apua", päätti Maisa.

"Oi, rakas, anna nyt jo vihdoinkin Gretalle vuoro; tuonhan voit kiinnittää pelkästään nuppineulalla!" kiirehti Arna.