Part 2

Ajurit odottivat lähellä, niitä hän ei nähnyt, ei ainakaan heti. Hän näki miehen, joka siinä kadulla kävellen kelkkaansa veti. Suutari miehelle: »Tuleppas kyytiin, pappa, niin rahaa saat vaikka ostaisit talon! Osaatko mestari Lestin verstalle suoraan lävitse salon?»

Osasi mies, mutta huonoksi tietä hän luuli. Kuitenkin lähti, kun Siimeonin kehuvan kuuli: »Minä olen tirehtyör, johtaja Siimeon Lesti, ja tiedä: köyhyys jo erkanee sinusta, jos herra johtajan jaksat vain kunnialla kotihin viedä.»

Myöhään yöllä niin mentiin. Ukko sai varin. Kerranpa kelkkakin hankehen pyllähti nurin ja narin. Heräsi potkien, parkuen kelkkahan nukkunut Siimeon, tirehtyöri, kauan hän hangessa tolkutta rehki ja sinne tänne pyöri.

Mutta taas selvittiin toki jatkamaan taivalta pahaa. »Niin», sanoi mestari, »helppoa ei ole kenenkään ansaita rahaa. Se tulee hitaasti, tulee vain työllä ja tuskalla, kovasti raatain, mutta kun menemään panee, niin menee se niinkuin Imatran koskesta kaatain.»

Mestari tarjosi äijälle tuikean naukun. Itse hän tämän tästä kallisti kurkkuunsa ankaran paukun, lauleli niin että yöllinen maailma raikui, kunnes jo ryypyistä käheäksi särkynyt ääni Iitankin korvahan unen läpi kaikui.

Mestarin pihamaalla ukko sai runsahan maksun ja takaisin kääntyi, Siimeon laulaen, hihkuen ovelle vääntyi, kolkutti, jyskytti, ryskytti, tärähytti ikkunan rikki. »Nyt minä tutkia tahdon», hän huusi, »sietääkö mestarin silmää se sällin tikki!»

Pahan piti mestari paukkeen, peloitteli sälliä, Iitaa. Mutta hän vähitellen talttui, kun saanut ei opilla millään syntymään riitaa. Väsyi ja makuulle mätkähti niinkuin säkki, peitteenä Iitan tyttönä tikkaama silkkinen täkki.

Pahoja unia näki hän, möyrysi niinkuin härkä, unissaan itkikin niin että ihan oli päänalus märkä. Aamulla vasta matami tiuski ja teutui ja Simolle katuvalle hiuksien kautta hän järkeä jakoi. Mutta se auttanut ei. Simo kuunteli hetken, yks kaks taas hänen mielensä muuttui ja verensä sakoi.

Sieppasi matamin kiinni ja kouristi, huusi: »Rouhinko lannoitusaineeksi syntiset luusi!» Palttonsa, hattunsa otti ja kiiruhti tekemään kaupunkimatkaa, päättäen, vaikka se hornaan veis, taas hulinata jatkaa.

Sellaista menoa kesti nyt kesähän asti, kesähän, jolloin jo mestari hulluuden rajoille merkkejä rasti. Enää ei kaupunkiin mennyt, kotona lakkaamatta nyt alkoi pirtua niellä, matamin sanasta apua ei, sama käske tai kiellä.

Vaikka on suutari norsuun verraten elävä pieni, niin pirtua jaksoi hän kuukauskaupalla imeä itseensä kuin pesusieni, imeä, mellastaa, kiekua niinkuin kukko; ja olikin suutari vaihteeksi eukolleen helkkarin topsakka ukko.

Pahalle päälle kun sattui, niin kerrassa kaikki hän särki, kieltikös viinahullua sellaista enää nyt järki. Sälli se tämän tästä kiireesti karkuhun loikki, Simo kun uhkaili, että hän terävällä, kiperällä suutarin veitsellä tempaisee sälliltä yksi kaks kaulat ja pilikukut poikki.

Lopuksi hän ei tietänyt mahdilleen mitään mittaa ja määrää, vaan oli ollaksensa hän mestari sellainen, joka ihan miten mielehen sattuu huitoo ja häärää. Kunnes hän tosissaan oikein uskoikin olevansa maailman napa, jonka ympäri muu kaikki pyörii ja pyllyilee — sellaista uskoa onhan hullun ja juopuneen tapa.

No nyt, koska mestari aikansa tällaista peliään piti, niin tietäähän sen, että siitä er' ankara katumus iti, katumus sellainen, jollaista ei ole koettu montakaan kertaa, katumus, jolle ei Jopin ei Joonaan katumus kykene vetämään vertaa.

KAHDEKSAS LUKU

Niinpä, kun eräänä syyskesän aamuna heräsi Simo, ei juuri sillä hetkellä vaivannut viinan himo: kammarissa, verstassa kaikki on niin hipo-hiljaista aivan, että se suutarin sieluhun pusersi kauhean kammon ja tuskaisen vaivan.

Kuuntelee — ei edes hienointa hisausta missään. Yksin on Siimeon omassa helvetissään. Haa! Niinpä onkin: tuossahan istuu Rienaaja suuri ja musta, tarjoten Simolle saappaasta pirtua, rauhoitusta.

Iso ukko, Rienaaja itse, se nauraa jäyhä vain Simolle ryyppyä tarjoo. Simo ei huoli, hän kauhusta huutaa ja kädellä silmänsä varjoo. Mut mitäs apua siitä, ukon hän sittenkin erottaa selvästi juuri: musta ja karvainen murjaani, naurava Saatana suuri.

Vihdoin hän hetkeksi selkenee, arvaten jotta sellainen, jollaisen näki hän, se ei ole totta. Nousee hän pystyyn ja verisin silmin nyt ympäri tarkkaa: ketään ei missään. Onkohan taskussa rahaa? On niinkuin onkin viidestä tuhannesta tähteenä satasen markkaa.

Taskujaan Siimeon yhä vain vavisten, säikkyen kaivaa — resepti — sellainen muisto kuin hämärä uni mieltänsä vaivaa. Ilostuu! Siinähän resepti, jolla siis itsensä parantaa voisi, jos olis joku, joka sen apteekin tiskille veisi ja ainetta toisi.

Itse hän ei voi lähteä, ei vaikka tulisi loppu. Onpa nyt Simolla edessä vaikea hoppu. Yksinään pirujen kanssa ja pelko on sielussa suuri, pelko ja katumus katkera, polttava niinkuin ahjosta otettu punainen rauta on juuri.

Sälli on lähtenyt, akka on juossut jo karkuun, pitkin kyliä varmaankin piileillen ratkennut surkeaan itkuun ja parkuun. Niinkuin hyypiö aution kaupungin raunioläjällä koikkii, niinpä hän yksin nyt pirstaksi lyötyjen kamppeiden keskellä hulluuden näkyjä torjuen nurkasta nurkkahan loikkii.

Niin piti käymän. Tuska ja vaiva ja häpeä ahdisti suutari parkaa, möröt ja kärpäset, pirut ja pikkuiset ukot ne hirvitti sielua arkaa. Ei mihin kasvonsa kätkeä: aina on vastassa kurjuus. Silloinpa suutarin valtasi huimaava hurjuus.

Asemalle, silmänsä raivonharmaina, värjyvin sieluin hän hyökkää, piletin Imatralle ostaa ja itsensä vauhdissa olevaan vaunuhun työkkää. Vauhdissa olevaan vaunuun! Ihmiset aivan jo säikähti tuosta, mut mitäs suutari, hän olis mielestään vaunujen allekin joutanut juosta.

Vaunujen alle hän oliskin juossut, mut on yks tehtävä hällä, se kun on tehty, sen koommin ei virkaa olekaan elolla tällä. Niin, yksi on tehtävä suutari Siimeonilla, ennenkuin astuu hän askeleen, joka on oleva sielun ja ruumihin pilla.

Yksi on tehtävä, jota ei jättää saata, sillä Iitaansa rakastamasta ei suutari koskaan voi laata. Iita siis saakohon tietää nyt, mikä miehen on salaisin mieli, vaikka sen kertomiseen ei olekaan taipunut suutarin kieli.

YHDEKSÄS LUKU

Hotellihuoneessa tälläpuolen Imatran siltaa suutarimestari Siimeon Lesti nyt kulutti viimeistä iltaa, piirrellen värssyjä paperille kirjaimin selkein, jäähyväisvärssyjä litalle vakavana, mietteliäänä ja ylväästi melkein.

Ylväästi! — niin että pirutkin hetkeksi sinunsa syrjähän siirsi — suutari värssyjä tunnelmarikkaita paperille piirsi. Eihän ne syntyneet helposti niinkuin saappaiden saumat ja pohjat, sillä suutarin kourassa pikilanka paremmin kestää kuin Pegasoksen ohjat.

Pännän jo suutarimestari sivulle siirtää ja eestaas huoneessa kulkee, sitten hän haikeesti huokaa ja kirjeen kuorehen sulkee, kuorehen, jossa on: »K. Rouva Suutari Mestarin Matami Iita Lesti», katsoo ja piruille nyökkää: nytpä ei mitään, mikä hänet Imatran kuohuihin menemästä esti.

Silloinpa pikku ukoille piruille hoppu: nopeasti nyt piti nähdä se kuuluisan suutarimestarin urhea loppu! Mörköjä suuria, pimeitä jokaisesta nurkasta kuhki, pikkuiset punaiset äijät ne kirkuen niinkuin riivatut yrittivät suutarimestarin silmiä puhki.

»Siivolla!» suutari komensi, kiljahti niin että itsekin säikkyi. Ovella heti, niinkuin jo odottaen häntä, Iso-ukko, Rienaaja väikkyi, nauroi, seisoi ja seisoi (portieeri varmaan!) ja kysyi: »Mikä on hätä?» Simo oli vaiti, tuijotti vain. Kun se lähti, hän huusi: »Äläpäs jätä!»

»Äläpäs jätä! Äläpäs jätä!» hän hihkui ja hyppäsi ulos. Hypystä siitä millainen olikaan tulos: Rienaaja — (portieeri) — pakenee Simoa, joka taas seuraa vain siksi, että hän tosissaan Rienaajan viemänä kuolemaan halaa, hauskassa seurassa sinne, josta ei koskaan palaa.

Suutarin näkemä Rienaaja kylläkin hyppäsi syrjään jo keskelle tiheintä puskaa, mutta — niin Simosta näytti — toinen ja entistä lystimpi häntä nyt kuskaa. Tämäpä vasta on veitikka: nauraa ja pulloa näyttää, sellaista vauhtia mennessä vielä tuo ryökäle välkkyvän pikarin täyttää.

Kelpaa sen kestihin mennä! Maailman murjoma suutari, jälestä lennä! Lennä ja hihkaise vain ja suutarin kämmentä kaikelle viittaa! Se, jota Saatanan seurassa viedään, ei murheista piittaa!

Hii! Haa! Sitä juoksua Imatran pauhuja kohti! Pikku ukot ajoivat takaa, iso itse edellä johti. Vilisi viidakot tieltä, kalliot keikkui, tantereet tanssi, notkot nousi ja laski, kun kaapaisi suutari kuoloa kohti naamansa paistaen punaisna niinkuin hiekalla hangattu, tuhkalla kuurattu kahvipannun vaski.

Valtion Hotelli hohteli niinkuin satujen linna ruskossa syksyisen illan. Sitä kohti sihtasi suutari ohitse kuuluisan Imatran sillan, takajaloin ponnisti rannalla, hyppäsi Imatran pauhuun ja katosi äkkiä juuri kuin hyttynen suureen ja sakeaan tulipalon sauhuun.

Ihmiset rannalla luulivat: se oli suutarin surma, mut pian kuulivat kaikki, että ei kohdannut miestä ei pieninkään turma! Alempana toisella rannalla suutari vedestä rämpi, selvänä pää ja hiukan vain nolona naama hän kuivalle kämpi.

Taskusta reseptin kaivoi, reseptin, jossa oli määrätty hänelle pirtua silkkaa. Sitä hän noutamaan pyysi nyt kiireen vilkkaa. Sillä — niin arveli suutari — paha jos janohon nääntyy, paha niinikään jos vilustuu vielä ja kuolemansairaaksi kääntyy.

Juoksipa sukkelin mies heti apteekista nyt riitä, ansaiten suutarin suuret kiitokset siitä. Niinpä taas kaikki oli hyvin ja virkahti reipas suutari että: »Huh! kuinka koskessa tuossa on kylmää vettä.»

No niin no, eipähän sitten sen enempi tuosta. Suutari ryypyn sai ja alkoi taas sitä kyytiä kotihin juosta. Matami ihmeen kuultuaan palasi, antoi Simolle ansaitun sovintomuiskun, mutta jo samana iltana niinikään ansaitun ankaran tukkatuiskun.

Niinpä on suutarin luona taas rauha ja rakkaus jälleen. Mutta kuinkahan moni vain kykenee pitämään akkansa aisoissa tälleen. Siellä hän istuu nyt, Siimeon, rumpunsa päällä ja uljaasti vetää taas pikilankaa, kenkiä tekee ja korjaa ja pohjat ja kannat kiiltävän mustiksi hankaa.

Mitäs nyt sanotte tästä te räätälit? Tokkopa vertaa teissä on suutarissäädylle tällä kertaa. Kyllähän jokaisen pätii suutansa soittaa, mutta niin helppo ei olekaan manalle mennä ja pauhaava kurimus voittaa.

Moni ei Imatraan hyppää, vaikkapa suuttuisi kuinkakin pahoin, ja yksikään temppua tuota ei tee ihan ehjin nahoin. Sen teki suutari! Kunnia suutareille! Iästä ikäänpä Siimeon Lestin tempun jo luulisi kelpaavan valtiksi heille.

KYMMENES LUKU

Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — matami lihoo ja lempeämmäksi muuttuu, harvoin hän miestänsä nyt enää mistään neuvomaan puuttuu.

Joskus jollekin hyvälle vieraalle Iita voi lukea julki, millaisin tuntein, millaisin runollisin mielin suutarimestari kerran suoraan kuoleman sylihin kulki. Siimeon kuuntelee syrjästä, sanoen hiljaa: »Annahan olla.» Mut vieras kuuntelee suutarin joutsenlaulua suurella nautinnolla.

Niinpä ei vaatimaton olis Siimeonin sijassa monikaan toinen, hänen mainettansa jos kultailis sankarin sädekehä moinen. Simo ei kehu, ja — jos joku Imatran laskuhun puheen vain vääntää — kainosti, ylpeilemättäpä suutarimestari kohta sen toiseen tarinahan kääntää.

Iita on ommellut pyyhinten peitinliinoja kaksi, itselleen toisen ja toisen Simolle, joka käy päivä päivältä hänelle yhä vain rakkaammaksi. »Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!». Sanat nuo ovat Siimeonin liinassa koukerokauniit ja kehystetyt kukkasin sorein. »Ah, untako vainen on elo tää?» tuo kysymys Iitan liinassa seisoo kirjaimin korein.

On suutarimestari vaatimaton ihan varmaan, mut joskus, kun kylillä tietää hän olevan matamin, Iitansa armaan, käsin vapisevaisin hän matamin laatikon avaa ja runoa, sinisellä silkkinauhalla vyötettyä hän hartaalla äänellä tavaa.

Ja mieleen hänelle tulevat muistot ajalta tuolta, jolloinka sydän oli täynnänsä rakkauden tuskaa ja huolta, ajalta, joka oli kyllä niin paha, ettei se muuttua vois pahemmaksi, mut kuitenkin ajalta, joka teki hänet, tavallisen suutarimestarin suorastaan runoilijaksi.

Jos tahtonet nähdä tuon suutarimestarin mainion runoelmanäytteen, niin saammepa siitäkin parille sivulle sievän täytteen:

Suutari Mestari Siimeon Lestin syntymästä ja Sankarillisesta Elämästä; Oma käsi:

1. Synnyin ja kasvoin onnellisena Lapsuus riemuista rikas, kunnes oppihin viisitoista vuotisena.

2. Opissa Tuhannet sain vaivat ja vastukset koittaa Ahkeruus ilomme on ja Kovan Onnen Voittaa.

3. Olin jo mestariks Oppinut, Toisia Suutariks koulinnut, Vaan syttyi suuri se Rakkauten tuli Ja siinä se sytän paloi ja suli.

4. Maailma oli kaunis kuin Luojan Yrtti tarha Elämä hymyili Saavutin neitosen Parhaan.

5. Rakkauten surut ne minutkin saivat viinahan villiytymään Sekä myös elämään onnettomaan Kokonaan kyllästymään.

6. Ah miksi olit sää petollinen Vaikka minä olin Sulle Uskollinen??

7. Imatra koski kuohu pää Ylitse käynyttä ei ole sen Viihtymykseen laulaa tää Mieleni murheellisen

8. Sinne Unholan Satamaan aloin jo onneton halajaan Sinne kulkuni johti Lumo Laineita kohti.

9. Rauhan Sytän jo kohtaa. Hyvästi Iitani Rakas? Hyvästi Elämä. Hyvästi Kaikki.

10. Kunnioittaen Suutarimestari Siimeon Lesti. Oma käsi.

Sellainen se on suutari Siimeon Lestin laatima runo. Eipä vain jokainen suutari sellaista runoa kokohon puno. Mut mitäs — muutenkin Siimeon Lestin ja tavallisen suutarin välillä suuri on ero: suutari hyväkään ei ole muuta kuin suutari, Simo on nero.

Niinkuin unessa kauniissa vierii nyt suutarin kotona aika — sellainen se on sovun ja rauhan ja rakkauden taika — tänään jos syntyy riita, se huomenna päättyvä on sovinnolla, Simo kun lukee vain sanat: »Hyvän ja iloisen tulee ihmisen olla!»