Part 4

»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te varmaankin tunnette ihmisen?»

»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»

»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.

»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa, joka tapauksessa Te olette tomppeli.»

Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.

»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»

Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa ja puristeli häntä kovin kourin.

»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.

Pukke rupesi kirkumaan surkeasti.

»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin, siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista, minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä? Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako, sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika, kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»

»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»

»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta nythän Te laskette minut vapaaksi.»

Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää, hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen ihminen oikein on.

Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut koskaan ennen nähnyt.

»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»

»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.

»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»

»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»

»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä Goetheen.»

Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat, ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.

Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat seisoivat sen alla.

»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen, mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen. Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»

Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta pystysuora ja kova.»

Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.

Ja Pukke kertoi edelleen:

»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»

»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja, jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää, torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu lentää.»

»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän on, jos saan kysyä? No?»

»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»

»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi. Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa oikein tuntemaan.»

Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa kärpäseltä kuulla.

»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni. »Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset. Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»

»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».

»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke äkkiä.

»En tiedä», vastasi Maija.

»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»

»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.

»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä. Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»

Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti ajatella.

»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»

»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla, mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän, ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua. Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle. Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi, ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.

»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No, tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka, sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»

»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»

»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä hyödyllistä Te sitten toimitatte?»

Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa, jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.

»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti, »mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni pohjassa, että niin tulee käymään.»

Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi lopuksi:

»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»

»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin, vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa, mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin kysästä muuatta seikkaa?»

»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»

»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»

»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.

»Mutta miten onnistun vaaratta?»

»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo mennä pois?»

»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».

Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa itselleen.

Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:

»No lopultakin siis! — No, miksei?»

Seitsemäs luku.

HÄMÄHÄKIN VANKINA.

Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen. Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset, joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota. Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä. Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»

Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden sanojen todenperäisyyttä.

Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut koko elämänsä aikana unohtaa.

Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.

Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat, keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.

Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään näkymättömässä vankeudessa.

Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään, leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä varisseella lehdellä.

Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.

Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita, välkkyviä, tahmaisia lankoja.

Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.

Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä, hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa. Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli tuhon oma.

Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.

»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa. »Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa syvässä kuolemanunessanne!»

Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta elämänonnestaan.

Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on saanut.»

Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän siinä liikkui.

Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.

Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.

Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät. Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.

»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä mihin mehiläinen pystyy!»

Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija raukan.

Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits! Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä kiukkuisemmin.

Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa varassa ruumis alaspäin riippuen.

»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle. »Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi Te häiritsette rauhallista erakkoa?»

Tämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!

»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen. Suokaa anteeksi!»

Hämähäkki tuli lähemmäs.

»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui. Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren hämähäkin.

»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»

»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»

»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.

Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten lujasti Maija jo oli takertunut.

»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.

Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa. Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:

»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei siihen kukaan loukkaannu.»

»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin. Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»

Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.

»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen. Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.

Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.

Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi Maijan pistintä.

»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»

Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää, sanoi hän:

»Surmatkaa minut heti!»