Part 2

Hän tuli suuren puutarhan yläpuolelle, missä tuhannet värit loistivat. Hän kohtasi erilaisia hyönteisiä, jotka huusivat hänelle tervehdyksensä toivottaen hauskaa matkaa ja hyvää satoa. Joka kerran kun hän tapasi mehiläisen, sykähteli hänen sydämensä tavallista kiivaammin, sillä hän tunsi itsensä tavallaan syylliseksi toimettomuudessaan ja pelkäsi tavata tuttavia. Mutta ennen pitkää hän huomasi, etteivät mehiläiset kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota.

Yhtäkkiä hän näki sinisen taivaan syvällä, syvällä alapuolellaan. Ensin hän kauhistuneena ajatteli, että hän kenties oli lentänyt liian korkealle ja eksynyt taivaaseen, mutta sitten hän näki, että puut kuvastuivat tämän maanalaisen taivaan reunoilla ja hän ymmärsi ilokseen, että siinä oli suuri ja tyven vesi, joka sinisenä ja kirkkaana päilyi aamun hiljaisuudessa. Riemurinnoin hän laskeutui melkein sen pintaan saakka ja voi nähdä oman kuvansa lentävän vedessä, näki vaaleiden siipiensä välkkyvän puhtaan, kimaltelevan lasin tavoin, pani merkille, että jalat olivat oikeassa asennossa pitkin ruumista aivan kuten Kassandra oli opettanut, ja näki ruumiinsa kauniin kullanvärin vedestä heijastuvan.

On todellakin ihanaa lentää näin pitkin vedenpintaa, riemuitsi hän.

Hän näki kaloja, suuria ja pieniä, jotka uiskentelivat kirkkaassa vedessä tai näyttivät rauhallisina siinä keijuvan. Maija varoi lentämästä liian lähelle niitä, sillä hän tiesi, että kalojen puolelta oli vaara uhkaamassa.

Tultuaan järven toiselle rannalle houkutteli lammen kaislikko ja jättiläiskokoiset, suurten lautasten näköiset lumpeenlehdet häntä luokseen. Hän valikoi erään piilossa olevan lehden, jonka yläpuolella korkeat, kiiltävät kaislat huojuivat auringonpaisteessa, ja joka itse oli kokonaan varjossa. Vain pari pientä päivänpaistepyörylää oli siinä kuin kaksi kultarahaa.

»Ihanaa», sanoi pieni mehiläinen, »oikein ihanaa!»

Sitten hän rupesi hieman siistimään itseään, otti molemmin käsin kiinni päänsä takaa ja veti sitä eteenpäin ikäänkuin tahtoisi temmata sen irti. Mutta hän kyllä varoi liian lujasti vetämästä, hänen tarkoituksenaan oli vain pölyn poistaminen. Sitten hän sipasi takajaloillaan siipiään, niin että ne taipuivat alas ja taas kimmahtivat entiseen asentoonsa ihmeen kirkkaina ja kiiltävinä.

Samassa tuli pieni teräksensininen pörisijä hänen luokseen, laskeutui lehdelle hänen viereensä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Mitä Te teette minun lehdelläni?» kysyi se.

Maija pelästyi.

»Saanee siinä toki hetkisen levähtää», sanoi hän. Hän muisti Kassandran sanoneen, että mehiläiskansa nauttii kaikkialla hyönteismaailmassa suurta arvonantoa. Nyt hän tahtoi kerran kokeilla, onnistuisiko hänen herättää kunnioitusta. Mutta hänen sydämensä jyskytti koko lailla, kun hän oli noin äänekkäästi ja päättäväisesti vastannut.

Pörisijä pelästyi ilmeisesti, huomatessaan, ettei Maija antanutkaan noin vaan komentaa itseään. Suristen närkästyneesti se hypähti kaislalle, joka kallistui sen lehden yli, missä Maija istui, ja puhui jo paljon kohteliaammin sieltä ylhäältä päivänpaisteesta:

»Tekisitte mieluummin työtä, kuten tapoihinne kuuluu! Mutta jos olette levon tarpeessa, niin olkoon menneeksi. Minä odotan täällä.»

»Onhan tuolla lehtiä riittämiin», arveli Maija.

»Kaikki on jo vuokrattu», sanoi pörisijä. »Näinä aikoina saa olla iloinen, jos voi pienenkin alan sanoa omakseen. Ellei edeltäjäni olisi kaksi päivää sitten joutunut sammakon saaliiksi, ei minullakaan nyt olisi kunnon asumapaikkaa. Yöpyä milloin täällä, milloin tuolla — ei se ole niinkään hauskaa. Kaikilla ei ole niin hyvin järjestettyä yhteiskuntalaitosta kuin teillä mehiläisillä Muuten saanen esitellä itseni, nimeni on Hannu Kristoffer.»

Maija oli ääneti ja ajatteli kauhistuneena, miten kamalaa mahtoi olla joutua sammakon saaliiksi.

»Onko tässä lammessa paljon sammakoita?» kysyi hän pörisijältä ja siirtyi samalla keskelle lehteä, jottei häntä näkyisi vedestä päin.

Pörisijä hymyili.

»Turha vaiva», se ivaili, »sammakko näkee Teidät alhaalta päin, kun aurinko paistaa, sillä lehti on silloin läpikuultava. Se näkee vallan hyvin Teidän istuvan minun lehdelläni.»

Maijan päähän pälkähti pelottava ajatus, että kukaties juuri hänen lehtensä alla istuu suuri sammakko katsellen häntä muljottavin ahmivin silmin, ja hän oli juuri lentämäisillään kiireimmän kaupalla tiehensä, kun sattui vallan kauhea tapaus, jota hän ei olisi osannut aavistaakaan. Ällistyksissään ei hän aluksi päässyt selville, mitä oikeastaan tapahtui, hän kuuli vain terävää sirinää yläpuolellaan, aivan kuin tuuli olisi kahissut kuivuneissa lehdissä, sitten kuului vinkuvaa sihinää, kaikui vihainen metsästystoitotus, ja hieno läpikuultava varjo suhahti hänen lehtensä ylitse. Silloin hän huomasi — ja hänen sydämensä käpristyi pelosta — että suuri välkkyvä sudenkorento oli kaapannut Hannu Kristoffer-poloisen ja piteli sitä suurissa puukkomaisissa leuoissaan. Ja Hannu Kristoffer kirkui epätoivoisesti. Korento laskeutui saaliineen kaislalle, joka kaartui raskaan painon alla, niin että Maija näki kummankin keinuvan päänsä päällä ja näki samalla kirkkaassa vedessä niiden kuvan. Hannu Kristofferin huuto oli aivan sydäntä särkevä. Ja silloin huusi Maija miettimättä sen enempää:

»Päästäkää heti pörisijä irti, kuka ikänä olettekin. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta tunkeutua noin röyhkeästi toisten asuntoihin.»

Korento päästi pörisijän leuoistaan, mutta piti silti käsillään siitä lujasti kiinni ja käänsi päänsä Maijaa päin. Maija pelästyi kovasti nähdessään korennon suuret, tuikeat silmät ja pahannäköiset puremaleuat, mutta sen välkkyvät siivet ja hohtava ruumis olivat hänestä ihastuttavat. Se kimalteli kuin vesi, lasi ja jalokivet. Mutta korennon suunnaton koko pelotti häntä, eikä hän enää ymmärtänyt äskeistä rohkeuttaan vaan rupesi kiihkeästi vapisemaan.

Mutta korento sanoi aivan ystävällisesti:

»Lapsukainen, mitä Te oikein haluatte?»

»Päästäkää hänet irti!» huusi Maija kyynelet silmissä. »Hänen nimensä on Hannu Kristoffer ja...»

Sudenkorento hymyili.

»Miksikä niin, pienokainen?» kysyi hän mielenkiinto heränneenä mutta samalla alentuvan näköisenä.

Maija änkytti avuttomana:

»Voi, hän on niin sievä ja kiltti herra eikä ole, mikäli ymmärrän, tehnyt Teille mitään pahaa.»

Korento katsoi miettiväisenä Hannu Kristofferiin:

»Niin, hän on kyllä pieni, herttainen mies», se sanoi lempeästi ja purasi samalla pään poikki.

Maija luuli menettävänsä järkensä, niin syvästi järkytti häntä tämä tapaus. Pitkään aikaan ei hän saanut sanaa suustaan ja hänen täytyi kauhukseen kuulla, miten hänen yläpuolellaan teräksensinisen Hannu Kristofferin ruumis rouskuen ja narskuen murskaantui palasiksi.

»Älkää Te siellä olko ollenkaan olevinanne!» puheli korento suu täynnä ja hartaasti pureksien. »Teidän tunteellisuudestanne en minä välitä niin vähääkään. Ja oletteko Te itse sen parempi teoissanne? Kaikesta päättäen Te olette vielä vallan nuori ettekä ole paljon tarkastellut omia kotoisia olojanne. Kun kesällä alkaa pesässänne kuhnurien murhailu, loukkaa se yhtä paljon ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä ympäristön tunteita.»

Maija kysyi: »Oletteko jo valmis siellä ylhäällä?» Hän ei voinut vielä katsoa ylös.

»Yksi koipi on vielä syömättä», vastasi sudenkorento.

»Olkaa hyvä ja nielaskaa vielä se, sitten vastaan Teille», huusi Maija, joka hyvin tiesi, niiksi mehiläispesässä täytyy kuhnurit kesällä surmata ja jota harmitti sudenkorennon typeryys. »Mutta älkää rohjetko astua askeltakaan lähemmäs minua. Minä en näet silloin vitkastele hetkeäkään käyttää pistintäni.»

Pieni Maija oli todellakin kovasti suuttunut. Ensimäisen kerran hän puhui pistimestään ja ensimäisen kerran hän, iloitsi siitä, että hänellä oli semmoinen ase.

Sudenkorennon silmät olivat häijyn näköiset. Se oli lopettanut ateriansa ja istui nyt selkä hieman koukussa, katseli vaanien Maijaa ja muistutti petoeläintä, joka juuri on hyökkäämäisillään saaliinsa kimppuun. Mutta pieni mehiläinen pysyi täysin levollisena. Hän ei voinut ymmärtää, mistä oli saanut semmoisen rohkeuden, mutta pelkoa hän ei enää lainkaan tuntenut. Hän päästi hiljaisen sointuvan surinan, aivan samanlaisen kuin kerran oli kuullut pesän vartijain päästävän, kun muuan ampiainen oli tullut lentoluudan lähettyville.

Korento lausui uhaten ja hitaasti:

»Sudenkorennot elävät mitä sopuisimmissa suhteissa mehiläiskansan kanssa.»

»Siinä he tekevät viisaasti», vastasi Maija sukkelaan.

»Luuletteko kenties, että minä pelkäisin Teitä, minä — Teitä?» kysyi sudenkorento. Se irroittautui aivan kuin ponnahtaen kaislasta, joka heilahti entiseen asentoonsa. Sitten se lensi sirisevin ja välkähtelevin siivenlyönnein melkein vedenpintaan asti. Se näytti ihanalta, kun se kuvastui veden kalvoon, siinä luuli näkevänsä kaksi korentoa, jotka räpyttelivät lasisiipiään niin nopeaan ja niin sirosti, että näytti kuin heijastuisi hopeinen hohde niiden ympärille. Niin ihana oli tämä näky, että pikku Maija unohti siinä harminsa Hannu Kristoffer-poloisen kohtalon johdosta ja unohti myös häntä itseään uhkaavan vaaran Hän taputti käsiään ja huusi innostuneena: »Miten ihmeen ihanaa, miten ihmeen ihanaa!»

»Minuako tarkoitatte?» kysyi korento aivan ällistyneenä.

Ja sitten hän lisäsi nopeasti: »Niin, minä kyllä kehtaan näyttää itseäni, se on totta. Olisittepa eilen nähneet, miten eräät ihmiset hurmaantuivat nähdessään minut puron partaalla, minne he olivat istahtaneet.»

»Ihmiset?» huudahti Maija. »Oi, oletteko Te nähnyt ihmisiä?»

»Tietysti», sanoi sudenkorento. »Mutta varmaankin olisitte innostunut tietämään, kuka olen. Nimeni on Surri, kuulun verkkosiipisiin ja lähemmin sanoen sudenkorentojen heimoon.»

»Voi, kertokaa minulle ihmisestä!» pyysi Maija, ilmoitettuaan ensin Surrille oman nimensä.

Sudenkorento näytti leppyneeltä. Se istahti lehdelle Maijan viereen, eikä pieni mehiläinen ollut siitä pahoillaan. Hän oli varma, että Surri kyllä varoisi astumasta liian lähelle häntä.

»Onko ihmisillä pistintä?» kysyi Maija.

»Hyvä Jumala», sanoi Surri, »mitä he tekisivät sillä? Ei, heillä on pahempia aseita, ja he ovat meille hyvin vaarallisia. Ei ole ketään, joka ei heitä pelkäisi, ja erikoisesti pelätään pieniä ihmisiä, joiden jalat ovat selvästi näkyvissä. Niitä sanotaan pojiksi.»

»Ahdistavatko he Teitä?» kysyi Maija jähmettyneenä jännityksestä.

»Kyllä, käykö se yli Teidän ymmärryksenne?» kysyi Surri vilkasten siipiensä yli. »Olen harvoin tavannut ihmistä, joka ei olisi yrittänyt pyydystää minua.»

»Miksi he niin tekevät», kysyi Maija huolestuneena.

»Meissä on jotain viehättävää», sanoi Surri vaatimattomasti hymyillen ja katsoi vinosti eteensä. »Muuta syytä en tiedä. On sattunut, että meikäläiset, jotka ovat joutuneet heidän käsiinsä, ovat saaneet kärsiä mitä tuskallisimpia kidutuksia ja lopuksi saaneet surmansa.»

»Ovatko ihmiset syöneet heidät?»

»Ei ei», sanoi Surri rauhoittaen, »ei nyt juuri sillä tavalla. Mikäli tiedetään, eivät ihmiset käytä sudenkorentoja ravinnokseen. Mutta toisinaan vallitsee ihmisessä murhahalu, joka jäänee ikiajoiksi selvitystä vaille. Teistä kai tuntuu uskomattomalta, mutta tosiasia kuomiinkin on, että niin sanotut poikaihmiset ovat pyydystäneet korentoja ja vain nautinnokseen, ei muusta syystä, ovat repineet näiltä siivet ja jalat. Epäilettekö sitä?»

»Tietysti epäilen», sanoi Maija harmistuneena.

Surri kohautti kimaltelevia olkapäitään, hänen kasvonsa näyttivät vanhoilta ja kokeneilta.

»Oi, jospa kerran voisi avoimesti asiasta puhua», sanoi hän murheesta aivan kalpeana. »Minulla oli toivorikas veli, hieman kevytmielinen hän tosin oli ja onnettomuudekseen hyvin utelias. Hän joutui erään pojan käsiin, joka hänen huomaamattaan heitti pitkään keppiin kiinnitetyn verkon hänen päälleen. Sanokaa itse, kuka osaisi ajatella semmoista.»

»Semmoista en olisi koskaan voinut ajatella», vastasi pikku Maija.

Sudenkorento katsahti häneen.

»Sitten sidottiin hänen ruumiinsa ympäri musta rihma siipien väliin, joten hän voi hyvin lentää, mutta ei päässyt irti. Joka kerran, kun veliparkani luuli saavuttaneensa vapautensa, tempasi poika mitä raaimmalla tavalla hänet mainitun rihman avulla takaisin.»

Maija ravisteli päätään.

»Sitä ei oikein osaa kuvitellakaan», kuiskasi hän surullisena.

»Jos en jonakin päivänä tule tuota muistelleeksi, niin varmasti näen siitä unta», jatkoi Surri. »Lopuksi veljeni kuoli.»

Ja sitten huoahti Surri syvään.

»Miten hän kuoli?» kysyi Maija syvästi osaa ottaen hänen suruunsa.

Surri ei voinut heti vastata, suuret kyynelet vierivät hänen silmistään hitaasti poskia pitkin.

»Hän pantiin taskuun ja sitä ei kukaan kestä», nyyhkytti hän.

»Mikä semmoinen on?» kysyi Maija huolestuneena. Niin paljon uutta ja ikävää samalla kerralla hän tuskin kykeni ymmärtämään.

»Tasku», selitti Surri, »on ihmisten ulommassa nahassa oleva varastokammio. Mutta mitä muuta arvelette siellä vielä olleen? Oi, missä kauheassa seurassa pitikään veliparkani vetää viimeisen hengenvetonsa! Sitä ette milloinkaan voisi arvata!»

»En», sanoi Maija vavisten, »sitä en osaa... kenties hunajassa?»

»Ei, ei», sanoi Surri itsetietoisena ja samalla niin surullisena. »Harvoin on ihmisten taskuissa hunajaa. Mutta sanonpa Teille, mitä siellä oli: siellä oli sammakko, linkkuveitsi ja porkkana.»

»Kauheata», kuiskasi Maija. »Mutta mitä on linkkuveitsi?»

»Se on eräänlainen ihmisen keinotekoinen pistin. Kun luonto ei ole hänelle antanut sellaista asetta, koettaa hän jäljitellä sitä. Sammakko oli onneksi jo kuolemaisillaan. Sillä oli toinen silmä puhki, yksi jalka poikki ja sen alaleuka oli sijoiltaan. Mutta niinpiankuin veljeni tuli taskuun, sähähti sammakko vinolla suullaan:

»Kun minä tästä paranen, niin minä kohta nielasen Teidät.» Sitten se katsoa muljautti ainoalla silmällään äskentullutta toveriparkaansa. Tämä katse mahtoi vankilan hämärässä näyttää mitä hirvittävimmältä. Veljeni menetti tajuntansa, kun hän äkkinäisen ravistelun johdosta joutui puristuksiin vasten sammakkoa, niin että hänen siipensä takertui kuolevan sammakon kylmään ja niljakkaan ihoon. Oi, tätä surkeutta eivät riitä mitkään sanat kyllin sattuvasti kuvailemaan.

»Mistä Te tiedätte kaiken tämän?» kysyi Maija kauhusta väristen.

»Myöhemmin viskasi poika pois veljeni ja sammakon, kun hänen tuli nälkä ja hän rupesi hakemaan porkkanaa taskustaan. Veljeni avunhuutojen johtamana minä löysin heidät molemmat vierekkäin ruohikossa makaavina. Mutta minä tulin ajoissa ehtiäkseni vain kuulemaan kaikki ja sulkeakseni veljeni silmät. Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua jäähyväisiksi. Sitten hän kuoli urhoollisena ja valittamatta kuin pieni sankari. Kun hänen murskaantuneitten siipiensä viimeiset värähdykset olivat tauonneet, peitin minä hänet tammenlehdillä ja etsin kukkivan kurjenkellon, jonka siniset kukat saivat hänen kunniakseen lakastua hänen kummullaan. 'Voi hyvin', minä huusin, 'nuku hyvin, pieni veljeni.' Sitten lensin illan hiljaisuuteen, kohti molempia punaisia aurinkoja, sillä aurinko näkyi kahdessa kohdassa, iltataivaalla ja vedessä. Niin juhlallisen suruisa ei ole kai ollut kenenkään mieliala. — Joko Teille on sattunut jotain ikävää? Kerrotte kai siitä toiste minulle'.»

»Ei», sanoi Maija, »oikeastaan olen minä tähän saakka aina ollut iloinen.»

»Silloin Teillä on syytä kiittää Jumalaa», arveli Surri hieman pettyneenä.

Maija kysyi, miten sammakon oli käynyt.

»Niin, se sammakko», sanoi Surri. »Todennäköisesti se sai ansionsa mukaisen kuoleman. Miten saattoikin se olla niin kovasydäminen, että lisäsi kuolevan tuskia! Se koetti sitten pelastua, mutta kun sen yksi jalka ja toinen silmä olivat toimintakyvyttömät, hyppeli se yhtämittaa samaa kehää kiertäen. Se näytti hyvin hassunkuriselta. 'Kyllä haikara pian Teidät löytää', huusin sille, ennenkun lensin sieltä pois.»

»Sammakko parka!» sanoi pieni Maija.

»No, mutta mitä kuulen!» tokasi sudenkorento närkästyneenä. »Te menette sentään liian pitkälle. Sääliä sammakkoa on sama kuin leikata poikki omat siipensä. Minusta tuntuu kuin olisitte vailla omaatuntoa.»

»Voin ollakin», vastasi Maija, »mutta minusta on vaikeaa nähdä kenenkään kärsivän.»

»No, se johtuu Teidän nuoruudestanne», lohdutti häntä Surri. »Elämän koulussa kyllä vielä opitte, rohkeutta vaan, ystävättäreni! Mutta minun täytyy taas päästä päivänpaisteeseen, täällä on oikein kylmää. Voikaa hyvin!»

Kuului hiljainen rasahdus, ja tuhannet kirkkaat värit kimaltelivat, vaaleat, lempeät värit aivan kuin juoksevan veden ja välkkyvien jalokivien. Surri pyristeli vihreän kaislikon lomitse aina vedenpintaan saakka, ja Maija kuuli hänen laulavan aamuauringossa. Hän kuunteli tuota sievää laulua, jossa oli jonkunverran kansanlaulun kaihomieltä ja joka pani Maijan mielen yht'aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Näin kaikui laulu hänen korviinsa:

Aalto hiljaa väräjää, Aurinkoa tervehtää Aamun koittehessa. Keinuu keltaulpukat, Lumpeen kukat nuokkuvat Valkohohtehessa.

Lämmin kesätuulonen Kera kultasäteiden Leikkii siivilläni. Riemurinnoin laulelen: Lyhyt, mutta suloinen On mun elämäni.

»Kuule, sudenkorennon laulu kaikuu!» huusi valkoinen perhonen ystävättärelleen. Ne lensivät keinuen aivan Maijan ohitse halki kesäpäivän sinisen auerilman. Silloin nosti pieni mehiläinenkin siipensä ja hyrisi hiljaa jäähyväisiksi hopeiselle lammelle ja lensi rantaa päin.

Neljäs luku.

IFFI JA KURT.

Kun pieni Maija heräsi seuraavana aamuna sinikellon teriössä, kuuli hän ilman olevan kuin täynnä hiljaista rapinaa ja huomasi, että kukat heiluivat ikäänkuin salaperäisten sysäysten johdosta. Kellon avoimeen teriöön tunkeutui kostea ruohon ja maan tuoksu, ja ilma oli varsin kylmä.

Maija oli levoton. Hän otti hieman siitepölyä kukan keltaisista heteistä, suoritti sitten huolellisesti aamusiivouksensa ja asteli varovaisesti askel askelelta nuokkuvan kellon ulkoreunalle saakka. Silloin hän näki, että ulkona satoi. Satoi kylmää vihmasadetta hiljaa rapisten, ja koko ympäristö oli miljonien kirkasten hopeahelmien peitossa. Niitä oli lehdillä ja kukilla, niitä vieri ruohikossa pitkin hentoja ruohonkorsia ja ne virkistivät ruskeata maata.

Hämmästyneenä ja kummastellen katseli Maija, miten maailma oli muuttunut. Tämä oli ensimäinen sade hänen lyhyen olemassaolonsa aikana. Mutta vaikka hänellä ei ollut mitään hätää eikä valittamisen syytä, painosti hänen mieltään kumminkin lievä huoli, sillä hän muisti Kassandran varoittaneen, ettei pidä koskaan lentää sadesäällä ulos. Hän ymmärsi, että oli vaikeata liikutella siipiään pisarien pudotessa, ja hän kärsi kylmästäkin ja kaipasi rauhallista, kultaista päivänpaistetta, joka teki koko maan iloiseksi ja huolettomaksi.

Varmaankin oli vielä varhaista, koska hänen allaan ruohikossa oli päivän hyörinä vasta alullaan. Sinikellossaan oli hän hyvässä piilossa, ja sieltä oli mainio tilaisuus tarkastella virkoavaa elämää. Siinä hän unohti hetkiseksi surunsa ja sydämeen tunkeutuvan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinään ja pyörinään. Mutta vähitellen lensivät hänen ajatuksensa kumminkin takaisin kotiin, jonka hän oli jättänyt, mehiläispesän tarjoomaan suojaan ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen yhteistuntoon. Siellä ne nyt istuivat vierekkäin iloiten sateen aiheuttamasta lepopäivästä, korjailivat kenties siellä täällä kennoja tai ruokkivat pieniä toukkia. Mutta yleensä oli elämä sadepäivinä pesässä rauhallista ja hiljaista. Vain silloin tällöin lenteli tiedustelijoita tarkastamaan säätä ja ottamaan selvää, miltä suunnalta tuuli puhalsi. Kuningatar kulki ylt’ympäri valtakuntaansa kerros kerrokselta, tutki kaikkea, kiitti tai moitti, laski munan sinne tänne ja teki kaikki onnellisiksi kuninkaallisella läsnäolollaan. Miten iloiseksi tulikaan, kun vain sai häneltä katseen tai lempeän sanan! Sattui joskus, että hän silitteli ystävällisesti nuorten mehiläisten päätä, jotka olivat ensimäisiä tehtäviään suorittaneet, tai kyseli heidän kuulumisiaan.

Oi, miten onnellista oli saada kuulua siihen joukkoon, tietää olevansa kaikkien kunnioittama ja voivansa nauttia yhteiskunnan tarjoomaa voimakasta turvaa! Täällä yksinäisellä ja vaaroille alttiilla paikallaan hän oli turvaton ja häntä paleli. Ja mihin hän ryhtyisi ja millä hän elättäisi henkensä, jos sadetta kestää? Sinikellossa tuskin oli hunajaa, ja siitepölyä ei riittänyt pitkäksi aikaa. Ensi kerran hän huomasi, miten välttämätöntä päivänpaiste on kaikille kulkureille. Ilman päivänpaistetta tuskin kukaan tulisi kevytmieliseksi, mietti hän.

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, täytti hänen mielensä taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli ollut niin rohkea ja alottanut elämänsä omin päin. Mitä kaikkea hän jo olikaan nähnyt ja kokenut lyhyen retkensä aikana! Semmoisista asioista tiesivät toiset vain vähän koko elinaikanaan. Kokemus on sentään korkein elämänonni ja uhrinsa arvoinen, mietti hän.

Alhaalla ruohikossa kulki vaeltajamuurahaisparvi. Ne marssivat laulaen viileässä ruohometsässä, ja kiire niillä näytti olevan. Heidän reipas aamulaulunsa kaikui marssin tahdissa ja herätti pienen Maijan sydämessä kaihoisan ja miettivän tunnelman.

Lyhyt elonaikamme Täällä on. Rosvon mieli kuitenkin Aina huoleton.

Niillä oli mainiot aseet ja ne näyttivät uljailta ja vaarallisilta. Niiden laulu kaikui leskenlehtien alla. Mutta siellä näkyi heidän laulustaan seurauksiakin, sillä nyt kuului karkea ja käheä ääni, ja nuoren voikukan lehdet työntyivät nopeasti erilleen. Maija näki sieltä tulevan suuren sinisen kovakuoriaisen, joka näytti tummasta kiiltävästä metallista tehdyltä pallonpuoliskolta ja joka väreili milloin sinervänä, milloin vihertävänä, milloin taas sysimustana. Se oli ainakin pari kolme kertaa Maijaa suurempi. Sen kova panssari näytti särkymättömän lujalta, ja sen äreä ääni vaikutti kammottavalta. Se näytti heränneen sotilasten lauluun ja olevan oikein pahalla päällä. Sen karvaturkki ei ollut vielä siivottu, ja se hieroi unta sinisistä viekkaista silmistään.

»Minä tulen», se huusi, »ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»

Jumalan kiitos, etten ainakaan minä ole hänen tiellään, ajatteli Maija, joka tunsi olevansa turvassa korkeassa huojuvassa piilopaikassaan. Mutta jyskytti hänen sydämensä kumminkin pikkuruikkusen, ja hän vetäytyi ääneti askeleen verran taaksepäin kelloonsa.

Kovakuoriainen kulki raskaasti ja kompastellen kosteassa ruohossa. Ei se ollut suinkaan sievä näky. Kuihtuneen lehden kohdalla, juuri Maijan kukan alla, se pysähtyi, työnsi lehden syrjään ja astui hieman taaksepäin. Silloin huomasi Maija siinä olevan maanalaisen onkalon suun.

»Kas, mutta kaikkea sitä onkin!» päivitteli hän uteliaana. »Tuollaisesta ei minulla ollut aavistustakaan. Ei voi elää kyllin kauan kokeakseen kaikkea, mikä maailmassa on mahdollista.»

Hän oli aivan ääneti. Vain sade rapisi hiljalleen. Sitten hän kuuli kovakuoriaisen huutavan onkaloon:

»Jos tahdotte tulla mukanani metsästysretkelle, täytyy Teidän välttämättä jo nousta ylös. On jo kirkas päivä.» Kun se oli juuri herännyt, tunsi se itsensä niin itsevarmaksi, että sen oli vaikea käyttäytyä ystävällisesti.

Kesti hetkisen, ennenkuin vastaus tuli, sitten kuuli Maija ohuen äänen piipittävän onkalosta:

»Jumalan tähden, sulkekaa ovi siellä ylhäällä, sataa sisään.»

Kovakuoriainen totteli, kallisti päänsä hieman sivulle ja tirkisteli raosta sisään.

»Olkaa hyvä ja kiirehtikää», sanoi se närkästyneenä.

Maija odotti jännittyneenä, mitä tuli tapahtumaan. Hän ryömi niin pitkälle, että suuri sadepisara putosi hänen hartioilleen. Siitä hän pelästyi aika lailla ja kuivasi itsensä. Alhaalla nousi maasta tuo kuivunut lehti, ja hitaasti ryömi sen alta näkyviin ruskea elukka, joka näytti hyvin merkilliseltä. Sillä oli kömpelönnäköinen ruumis ja tavattoman paksu pää ja siinä pienet tuntosarvet kohtisuorassa. Jalat olivat hoikat ja hitaasti liikkuvat, kasvoissa huolestunut ilme.

»Hyvää huomenta, rakas Iffi», sanoi kovakuoriainen aivan hoikkana pelkästä kohteliaisuudesta. »Miten olette nukkunut?» Ja sitten hän lisäsi: »Kallein aarteeni!»

Iffi tarttui hänen käteensä verrattain välinpitämättömänä.