Part 9

"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä tapa."

"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada ylenkatseellisesti.

"Elävät tuvassa? Minkätähden?"

"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä."

Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut virolaisen talonpojan asunnoista.

Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi niin.

Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet, joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan. Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.

"Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa kylän majoissa."

"Niin olen, herra paroni."

"Se oli hyvin ajattelematonta!"

"Ajattelematonta?"

"Se oli anteeksiantamaton teko!" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin piiskanisku ilmassa.

"Minä en ymmärrä --?" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. "Uhkasiko meitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia, hyväntahtoisia ihmisiä -- -- --."

"Ei sellainen vaara", vastasi paroni kiivaasti. "Mutta minä en salli lasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain asunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä, ja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja eläväisiä -- -- --."

"Ja tautiakin!" huudahti paronitar.

"Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen", virkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina.

"Se on yhdentekevä!" huomautti paroni. "Voisitteko sanoa minulle, neiti Marchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?"

"Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään."

"Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on hienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten ole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni sydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine luontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna tuolla kylässä!"

"Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin -- astiasta, josta talonpojat juovat", soimasi paronitar värisevin huulin.

"Me joimme kaikki --."

"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää."

"Minä en sitä tiennyt. -- -- -- En myöskään vienyt lapsia väkisin noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he suostuivat hyvällä mielellä."

"Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus uskottu." -- -- --

"Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero. Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään eronpyyntönsä tuonnemmaksi.

Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen, virkkoi nuorukainen:

"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun hetken."

He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.

"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen sikariinsa. "Arvaanko oikein?"

"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette.

"Ja se on?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen sananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan meitä jättää?"

"Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani."

Nuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa.

"Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä voisi luopua", virkkoi hän.

"Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä perusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia päätöksiä?"

"Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet."

"Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei miellytä teidän vanhempianne -- en voi heidän vaatimuksiaan täyttää. Minun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse asia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat niin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi toisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse ylläpitää."

Herbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan ja hänen muotonsa oli totinen.

"Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos kumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää", sanoi hän ja kiinnitti katseensa neitiin.

Juliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori herra tarkotti.

"Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista oloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin täällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella vanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä keksiä välittävän opetustavan?"

"Ja se tapa olisi?"

"Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand", puhui nuori paroni edelleen, "että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne tuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne kuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko länsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset."

"Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa sama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi? Eikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota, että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen saa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä näiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta saanut muistutuksia."

"Minä kyllä tiedän. -- -- -- Mutta luulen kuitenkin, että meillä on sama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä opetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin tarkasti kaikkia."

"Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan."

"Siltä näyttää, neiti."

"Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa, kunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?"

"Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua", sanoi Herbert, jonka kasvoille nousi heikko puna. "Katsokaa vähän meidän oloja. Korkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin sivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä käsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision herra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa hänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle kannalle -- mihin se meidät saattaa?"

"Mihin sitten?"

"Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat auktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen järjestys."

"Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi sovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi ja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan mukaan."

"Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand", nauroi Herbert katsellen maahan.

"Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä", puhui Juliette, "että Kuno minulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman jälkeen taivaaseen?" -- "Miksi ei?" kysyin minä. -- "Niin", vastasi lapsi, "isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka), ja elukathan eivät pääse taivaaseen!'"

Herbert von Heidegg rypisti kulmiaan.

"Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme", lausui hän, "mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin hyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!"

"Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia? Miksi ette niitä sitten paranna?"

Rohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään.

"Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes kuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä Viron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa saa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä henkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen omaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti soivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän lain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten, että aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen korottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia huojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna 1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia vielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi ja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron aatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan, sillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti henkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle kaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti vuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. -- -- -- Emmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan parantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä talonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta 1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin maanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn tuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856 valmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan. Tuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä uhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan niin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa ja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka tahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin suuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision herra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan, jota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän heille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja ainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila yhä parantuisi."

"Anteeksi, herra paroni", vastasi neiti Marchand, "mutta minä en ymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja henkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika nytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa. Henkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja."

"Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten kansallisviat -- velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen laiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä."

Juliette pudisti päätään.

"Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on, täytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän talonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he eivät sen alla murru."

"Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?"

"Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku vuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi -- ja sehän on teidän kertomuksenne mukaan ollut kovempi -- niin ainoana luonnollisena ja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä on ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella elatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan kaltaiseksi."

"En epäile, että teidän arvelunne on tosi", virkkoi Herbert liikutellen sormiaan vasten pöytää.

"Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v. Heidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen kuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa, kenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä, ministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan he keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti he puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri mainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista komiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa, että asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on vaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia uudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan huostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan talonpoikain vahingoksi. -- -- -- Suokaa anteeksi, herra paroni, että tämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani ja tahtoisin saada toden tietää."

"Ah niin, neiti Marchand", nauroi Herbert, "nuo Pietarin virkavaltiaat ovat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin suosineet työtämme. -- -- -- Luonnollistahan on, että meidän on täytynyt omia etujammekin silmällä pitää."

Hyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun laulun! -- -- -- Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi ulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että nimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan silmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen.

Niinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain tilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, "että Viron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran omaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa muuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?" -- -- -- Niinpä samoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari Aleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka moittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan olivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta asemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet ja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa sitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten eduille vahingollisia. -- -- -- Ja juuri samasta syystä kiirehtivät nämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805 ja jolla oli tuo merkillinen nimi: "Moision isäntäin säätämä ja suuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain asetus." -- -- -- Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa Viron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli asetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain olojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa piti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön, niissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja hyvyyden mukaan. -- -- -- Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi hallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille samanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että Viron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka syntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten valtamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista, joka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi hallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta valitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset sekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan asetusten kanssa.

"Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset ryhtyivät uudistuksiin", puhui Herbert Heidegg edelleen. "Se tapahtui, neiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat nämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi sanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä asetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen ymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli asiaa vahingoittamassa."

"Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän piti puhua", virkkoi Juliette Marchand. "Mehän keskustelimme minun erostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan, joka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin teiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta."

"Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja veljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää koittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus vanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita teillä on ollut vanhempaini kanssa."

Juliette katseli miettien alas.

"Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani ja tehtävistäni?"

"Niin, neiti Marchand."

"Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä tai hauskuutta?"

"Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai huvia", vastasi Herbert. "Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne vanhempieni rinnalla sitä vaatii."

"Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden vain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En ole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin olla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua taikka muuten erota."

"No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand", huudahti Herbert, "mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät ikävyyksiä!"

"Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut aavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi pahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne sallivat, mitä eivät."

"Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?"

"Niin."

Paroni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein, tuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman.

"Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne."

"Te pyydätte, herra paroni."

"Niin, neiti Marchand!"

"Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?"

"En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä", sanoi paroni Heidegg syvällä, totisella äänellä. "Koittakaa nyt kuitenkin vielä jonkun aikaa tulla toimeen -- minun tähteni, neiti Marchand!"

"Teidän tähtenne?"

"Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä, ikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta, kun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me usein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat erilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi. Neiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö eroa!"

Nuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi silmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin hyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma taipumuksensakin sai hänet suostumaan!

"Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni", lausui hän, "niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli aikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani."

"Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!" huudahti Herbert lämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä.

8.

MIINAN KOHTALO.

Kubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan äkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota. Kun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen puhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja hämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan.

Seuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta kaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan kiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä kysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa käynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen valvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä. Miina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun emäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta, jolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään, kuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja tuotaisiin kotiin.

Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta värisevällä äänellä.

"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut kadoksissa jo monta päivää."

Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa meni kuin pidätettyyn nauruun.

"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun hän katosi, on teillä hätä käsissä!"

"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?"

"Tiedän kaikki."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Miinalta itseltään!"

Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.

"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on! Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten lähteä sitä kysymään."

"Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä", nauroi Mari. "Mihin hänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo! Niin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!"

"Jumalan kiitos", lausui äiti, pannen kädet ristiin. "Mihkel, Mihkel!" huusi hän kääntyen tuvan puoleen. "Meidän Miina on löytynyt, ukko, Miina elää ja on terve!"

Kohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta ulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt kiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin tulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä, lämpimään tupaan.