Part 8

Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen, että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei voinut toivoa!

Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä, jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:

"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" -- --

Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti -- hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.

Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin vilkkaasti vakuutti niin olevan.

"Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi -- mitä sinä silloin tekisit?"

"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?"

"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!"

"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin: Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin -- otan hänet siis paremman puutteessa. -- -- -- Kas niin, lapseni, niin minä tekisin." -- -- --

"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää -- et millään ehdolla?" virkkoi Miina.

"Onko sinulla sitten toinen?"

"Minä sanoin -- jos sinulla olisi?"

"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä vastaan -- niin -- niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!"

"Oikeinko totta, äiti?"

"Kuinkas muuten."

Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse, jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. -- -- -- Mutta sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja -- purskahti viimein nauruun. -- -- --

Mitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. -- --

Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi -- täälläkin oli niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. -- -- --

Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän. Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan. Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.

Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä. Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.

Sulhasia tuli!

Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen. Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku, joka aikoo ruveta puhumaan.

Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta sulhasmiehen hevosesta.

Emäntä läksi ja viipyi kauvan.

Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti -- vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:

"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?"

"Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena.

"Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien.

"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!"

Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi. -- -- -- Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan, sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas kiireesti pihalle. -- -- --

Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.

"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!"

"Kuinka niin?"

"Häntä ei löydy mistään!"

"Älä puhu joutavia!"

"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." -- -- --

"Missä hän sitten on?"

"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.

Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään, ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta -- kaikki turhaan!

Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa lausua.

"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin Mihkel kähisevällä äänellä.

"Minkälaisen tempun?"

"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"

Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. -- -- --

"Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin -- katso, eikö hän ole siellä! Pistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona -- siellähän tyttö aina käy. -- -- -- Minä koitan sillä aikaa rauhottaa Pritsiä ja puhemiestä."

He astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden luo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän aikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata hajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies huomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti ympärilleen.

"Missä Miina on?" kysyi vihdoin kupias suoraan.

"Kyllä hän kohta tulee!"

"Eikö hän nytkään ole kotona?"

"Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa."

"Ja nyt?"

"Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona."

Odotettiin vielä. Odotettiin puoli -- odotettiin lähes tunti. Silloin ilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin kysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja sitten tulivat tyttö ja poika. -- -- -- Eivät kumpikaan olleet Miinaa löytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. -- -- --

Tuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits ylös istuimeltaan.

"Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on? Uudentuvan mökissä on hän!"

"Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri tulen!"

7.

SIVEELLISET KÄSITTEET.

Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat, nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.

Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset -- neiti Ursula, joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid -- olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään, oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan, erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä. Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, -- jos eivät onnistuneet -- niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.

Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä. Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa, pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.

Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto oli kerrassaan tuntematon asia -- paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin -- tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.

Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin. Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.

Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan. Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia, sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin oikeuden.

Monet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut suurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan erityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen vaikutustaan opettajana.

Kuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen. He kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha Lauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli ukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa seisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi ihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna lakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt eikä sitä tehnyt -- oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin päähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla oli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään seisoa paljain päin -- tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut riittävä. -- -- --

Tuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua.

Heti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati hän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin pitämään lakkia päässään paronin lasten edessä.

Neiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. "Oli", hän sanoi, "ei ainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni."

"Minkätähden?"

"Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun ja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli kylmä, tuulinen ilma."

"Mutta tuo mies on talonpoika -- hänen pitää seisoa lasten edessä paljain päin, minun lasteni edessä!" huudahti armollinen rouva.

"Sitä minä en tiennyt, paronitar", vastasi Juliette rauhallisena. "Minä luulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se tietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin."

"Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä, orjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän teidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin laajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä, varsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa isäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni."

"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!"

"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen saa toista halveksia -- se on synti. -- -- -- Jos uskallan pyytää teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin _porvarillisessa_ perheessä. -- -- -- Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat vallitsemaan -- minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista kasvatusta."

"Eikä kristillistä?"

"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?"

"Minua on toisin opetettu, paronitar."

"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!"

"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies."

Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.

"Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän passissanne ei puhuta siitä mitään."

"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti, kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa kansalaisoikeudet."

"Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?" Ja vasten tahtoaan osottivat paronittaren kasvot suurta ihmettelyä. "Vaan sehän on teidän oma asianne", virkkoi hän sitten ylpeästi. "Pyydän teidän ottamaan viittaukseni huomioonne, neiti Marchand!"

Kohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut palvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin kovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand näki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän siihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen työn.

Mutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan. Seurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä.

"Toivoisin, neiti Marchand", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli tullut hänen eteensä, "että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun huolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta."

"Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään huolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin vaikuttaa", lausui Juliette neiti, "vaan ainoastaan tiedollinen opetus on minun tehtäväni."

"Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin, vaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää rangaistuksesta."

"Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun vaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se henkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut minun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän."

"Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa ohjeita", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä loukkaavammasti. "Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella muulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat -- niinsanoakseni vanhempia ihmisiä. -- -- -- Te, neiti Marchand, olette siihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota kylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä."

"Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?"

"Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen kinastus palvelustytön kanssa --."

"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti.

"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta kiusannut." -- -- --

"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä."

"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne, neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää anteeksi palvelustytöltä!"

"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja samalla kehittää hänen luonnettaan."

"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen, jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön -- mutta anteeksipyytämisen vaatimus on liiallista. -- -- -- Niinkuin sanottu, neiti Marchand -- välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte rankaisemisen minun asiakseni." -- -- --

Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen huoneeseen --. Neiti Marchand sai mennä!

Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa, alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen hänen omalleen -- niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua. Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli käyvä.

Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta muuta.

Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia. Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista, puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa -- neiti Marchand tietysti Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla -- ja joivat janoonsa talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin. Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan ja Raimundin välityksellä.