Part 7

"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja -- moision herrat vai talonpojat?"

"Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku."

"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta."

"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle moision palvelijalle."

"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä", lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle. "Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää lepäämään, Tohver!"

Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan. Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita, jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen, jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja -- ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai, Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa muodossa -- -- --

Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä sydäntä lähimmäistään kohtaan?

Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut käydä levolle.

6.

KUBJA-PRITSIN PETTYMYS.

Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.

Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären. Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se näytti olevankin Mihkelin mieleen.

Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.

"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.

Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä katseellaan silmäili äitiä.

"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.

"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin hyvällä kuin pahalla tuulella.

Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein rauhallisesti pistää piippuunsa.

"Te olette minun viholliseni -- te molemmat!" huudahti hän vihdoin vihaisesti.

Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu, niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.

"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä, parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."

"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. _Minä_ olen tässä talossa käskijä -- minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei minun sanojani kuulla, niin, -- niin näytän, kuka on käskijä! -- -- -- Te olette molemmat minun viholliseni!"

Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime lauvantai-iltana.

"Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen, "niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en ota -- muistatteko!"

Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja alkoi taas:

"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut. Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä silmäsi maalle!"

Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut, kiivastui hän yhä enemmän.

"Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä, missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää."

Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.

"Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä isäntä talossa -- miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee."

"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista! -- -- -- Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla, kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat. Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!"

Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai juovuksissa -- mikä oli tehty, se oli tehty.

"Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi, Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski nyrkkinsä pöytään.

"Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten teen?"

"Noh?" kysyi tämä.

"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan, jonka muistat."

Äiti iski Miinalle salaa silmää -- tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti, saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.

Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin palata.

Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi. Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen. Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.

Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli siihen taipuvainen -- hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään. -- -- -- Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.

Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut Mihklille mennä kotivävyksi, -- ukonhan olisi Miinan poistuttua kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja alamaisena perheenmiehenä ja -- oli hänelle luvannutkin paremman paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi viinanvalmistusta.

"Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on niinkuin Prits sinulle sanoi?"

"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua kutsunut."

Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi, jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän sitten antaa apelle.

"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin", arveli Viiu.

Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha herra oli luvannut ja sanonut.

"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen, jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi, "ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas, salakavala ja kauhean ylpeä."

"Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä. Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun. -- -- -- Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää saksaakaan, karkaa saksaa lyömään -- mitä huolii sellainen naisesta taikka sinusta ja minusta? -- -- -- Jaa, vaikka hän olisi kultaan kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää -- mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt kökötän!"

"Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat -- mitä sitten?"

"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee? Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa -- sentähden pitää hänen mennä Pritsille."

"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?"

Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta. "Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä, pitää auttaa minua."

"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa -- vähintäinkin vuoden."

"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä -- Miinalle, Pritsille vai minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana -- kuka tietää, kuinka olisi vuoden perästä?"

Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.

"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän, ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa. Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle sitä anteeksi!"

Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.

"Jumala ja Jumala -- vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään. "Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan ja ovat heille kuuliaisia -- kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä jumalinesi minut rauhaan!"

Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.

Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.

"Isä!"

"Mitä?"

"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."

Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.

"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.

"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."

Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat, suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. --

Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan nyrpeyden tähden.

Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja; Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule -- moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa perin mukava elämä! -- -- --

Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan -- miksi ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi. Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin! Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä, suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan tyttöä -- eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan juonikas ja salakavala -- no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se Mihkelkään parhaimpia miehiä ole -- vaan kyllä hänen kanssaan toimeen tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen -- rakkaus tulee itsestään. Kun on pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan. -- -- --

Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata. Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät suurina. Sitten kääntyi hän pois -- suuret kuumat kyyneleet välkkyivät hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan. Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. -- -- -- Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän viimein käänsi hänelle selkänsä. -- -- --

Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla. Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan vävymiehen pyynnön.

Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. -- -- --

Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa oli halveksinut. --

Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa. Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä tyttärelleen ollut mitään virkkanut.

Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen, uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.

Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat. Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat. Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti lukuhetkiä.

Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa nähden.

Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin, mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä', ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.