Part 6

Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti oli maistanutkin sitä -- -- ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut leipää.

"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand", sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin Venäjän moisiossa?"

"En!"

"Sitten päättäisittekin toisin."

"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?"

"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta."

"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään, jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas, "niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen päävikoja."

Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:

"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma, joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?"

"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja vanhain ämmäin tekemiä."

Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.

"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat."

Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän _naisten_ kanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.

Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.

Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija kysyi:

"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?"

"Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti.

"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?"

"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!"

"Hän siis sinua miellytti?"

"Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan ikäänkuin kauvas eteensä katsoen.

Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen toiseen huoneeseen.

Paronitar näytti hermostuneelta.

"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja kuulla."

"Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.

"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa."

"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha paroni.

"Onhan se jo aivan suunnatonta."

"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet --" koitti Herbert lepyttää.

"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!" nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!"

"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua viehätti, että hän sen suoraan teki."

"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät koske häneen", pahotteli rouva edelleen.

"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle, kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter oli."

"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"

"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.

"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet ulkomailta -- minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita uudenaikaisia aatteita."

"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa -- -- -- Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla matkaväsymystä."

Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin, ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat kattoa kohti.

Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja -- katosi samaten. -- -- --

Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän. Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot, pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen nähnyt nuo kasvot? -- -- --

Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista täytti huoneen.

Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.

Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää eteistä.

"Tohver!"

"Mitä, neiti."

"Joko te menette maata?"

"Kyllä kohta, neiti."

"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"

"Jos neiti tahtoo."

Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan -- nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver -- -- -- Ja paronitar oli suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.

Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä, että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta. Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.

"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"

"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." -- -- -- Ja sekä hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.

"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand, painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.

"Minä? En neiti."

"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"

"En! Puhunhan minä saksankin kieltä -- -- -- Minun vanhempani olivat virolaisia."

"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en ymmärrä!"

"Niin -- näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia -- mutta minä en ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."

Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.

"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja tunnetteko täydellisesti kansaa?"

"Tietysti, neiti."

"Ja rakastatte tätä kansaa?"

Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.

"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?"

Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat -- hän ymmärsi. Mutta ennenkun vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan ovenpuolelta.

"Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on todellakin koiranpäivät! -- --"

"Miksi niin?"

"Raskas työ -- akanainen leipä -- vitsat."

"Onkos niin joka moisiossa?"

"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja. Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon. Rikkaita talonpoikia en tunne."

"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand.

"Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään kuntoon."

"Miksi ei?"

"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa."

"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako moisio heille niin hyvää palkkaa?"

"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi.

"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?"

"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille siitä palkan maksaa?"

"Pitää? Kuinka niin -- _pitää?_ Minun tietääkseni eivät tämän maan asukkaat enää ole henkiorjia."

"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän moisioon tehdä työtä."

"Eivätkö he siitä maksa veroa?"

"Maksavat kyllä neiti, työllään _maksavat_ he veron."

"Eikö rahalla?"

"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi moision työt?"

"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan -- onko heillä tuon veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa huonoon kuntoon?"

"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen kuin nyt. -- -- Mutta -- älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn -- minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"

Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta näkökannaltaan ajatella.

"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin", vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa! Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin _kaikkia_ teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni, kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä _halveksitaan_ -- sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen nähnyt, Tohver!"

Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! -- -- -- Tohverilla itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin. Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. -- -- -- Sentähden ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista, joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin "saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. -- -- --

"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne puolesta ole kumpainenkaan -- ette talonpoika ettekä moision omistaja", puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan kiittää eikä laittaa -- -- -- Ettekö voisi minulle nyt lähemmin selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"

Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan oveen päin, vaan vielä seinillekin.

"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.

"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä moisiolle?"

"Niin oikein, neiti, niin oikein, -- mutta joka on parempi, se on parempi."

"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän toivonne", vastasi Juliette äkkiä.

Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.

"Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään, "mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran kirjoitushuoneesta verokirjan -- tiedän, missä se siellä on."

"Verokirjan -- mikä se on?"

"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina niistäkään asetuksista lukua pidetä."

"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei, Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte, kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja saan varmaankin selvää teidän puheestanne."

Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.

Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli, että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee. Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen. Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät, lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät, karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät, kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.

"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?" kysyi Juliette.

"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa -- yhteensä siis yli kuusi sataa päivää."

"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii."

"Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. -- -- -- Ja nyt tulemme maksuihin, neiti."

"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?"

"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan, karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset', kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea', kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja, neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. -- -- -- Mutta sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." -- -- --

Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa olivat myös erilaiset verokuormat.

Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti ylläpitää moision elintarpeita.

"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?"

"Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja ohria sekä heiniä. -- -- -- Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan. Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja ja kahdeksan leiviskää heiniä. -- -- -- Samoin ylläpitävät talonpojat moision vartijan -- saman, joka heille tallissa antaa vitsoja."

"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?"

"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi kamaripalvelija.

"Mitä se merkitsee?"

"Silloin palaa leipä kuin turve."

Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut turpeeseen.

"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja semmoisiin?"

Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla ja leikkuupellolla -- oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut suoritettuina."

Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli ulos.

"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!" virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.

"Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös.

"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?"

"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo valittamaan toisen moision herran hallitusta!"

"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista heidän elämänsä on?"

"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle. Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän. Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle päivätöitä -- miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan -- vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka kahdeksan naulaa tappuroita."

"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra rikas."

"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta."