Part 5

Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle. Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan, sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.

Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla. Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa. Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin, Winterin jäädä.

"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.

"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan vartalonsa.

"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille nousten pettää veljeä.

Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.

"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.

"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."

Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.

Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä. Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa viettänyt.

Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin. Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.

"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni, pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.

"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista toivotaan hyväntahtoista isäntää."

"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver oli pulassa, -- mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!

"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."

"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni ennenkun nosti vettä silmilleen.

Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.

"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet asetukset' ja 'helpotukset!'"

"Uudet asetukset -- helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin -- aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja -- helpotuksia sielläkin jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha Tohver, toisinaan helpotuksia?"

"En, herra paroni!"

"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"

"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"

Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin hankkinut 'helpotuksia' -- sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.

Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat, joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti nuorta herraa. -- -- --

Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa. Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista mattoa myöten.

"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä, paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"

"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti. "Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."

"Miten niin ei kannattanut?"

"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."

"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein _työtä_!"

"Työtä?"

Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä. Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi leppeästi:

"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa, varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."

"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."

Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille. Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli suurella mielenkiinnolla.

"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno samassa.

"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?"

"Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa."

"Ja uusi -- mistä hän tuli?"

"Pietarista!"

"Ei suinkaan venäläinen?"

"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli ennen kenraali Dewöidowin luona."

"Nuori vai vanha?"

"Nuori."

"Hyvä vai ankara?"

"Hän on täällä vasta toista viikkoa."

"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän teille jo antanut monta tuntia!"

"Hän on hyvä", päätti Raimund.

"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter."

"Miten niin?"

"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole kirjoissa -- -- --. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä, ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata."

"Onko se sitten vaikeaa?"

"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän vastauksissamme."

"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?"

"Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha, vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin."

"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada.

"Miksi niin?"

"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa."

"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien. "Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi hän Herbertin puoleen kääntyen.

"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin asioihin."

Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.

"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?"

"Kävelimme puistossa."

"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?"

"Ei -- -- -- Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin, sillä nuo ihmiset --"

"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti paronitar.

Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi äkkiä:

"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?"

Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin hyväksi:

"Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin kauniit mustat silmät ja -- siniset hiukset. -- --"

"Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid muikisti punaisia, raittiita huuliaan.

"Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert, niin saat nähdä, että olen oikeassa."

"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti niinkuin kaikki toisetkin -- ei viisaampi, ei tuhmempi -- ei kauniimpi, ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti Ritter oli."

"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin puheaineita."

Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista, mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni Heideggin luona.

"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa nyt neiti Marchandille viron kieltä."

Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan.

"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori paroni.

"Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen."

Herbert nauroi.

"Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neiti Marchand sitten oppii viron kieltä?"

"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana. "Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. -- -- Viron kieltä ei hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja hyvää iltaa'."

"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani. Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!"

Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa, elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.

5.

JULIETTE MARCHAND.

Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä, antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti itsensä opettajaneidille -- hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman; erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä, pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.

Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä, paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.

Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin toisten keskustelua.

Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys: missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.

Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli, oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti tuntemattomat. -- -- --

Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous, jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän istui, nosti kättä tai puhui. -- -- -- Ja Raimund oli myös oikeassa sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.

Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.

Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen väliajan perästä opettajaneidin puoleen.

"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"

"Niin, herra paroni, Genfissä."

Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.

"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota. En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen mieleen."

"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"

Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni -- jälleen tuo voimakas tunne: sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!

"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin Rigin huipulla ensimmäisen runoni -- päivän noususta."

"Te runoilette?"

"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle uralle. -- -- -- Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti Marchand?"

"Luonnon puolesta?"

"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."

"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua, herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."

"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."

"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"

"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä maahamme pitemmäksi aikaa."

"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen omalla kielellä."

"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."

"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni -- voisimpa sanoa joka ihminen."

Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.

"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta, kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä, erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa -- talonpoikia ja sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."

"Siinä asiassa olen toista mieltä."

Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä nähtävästi miellyttänyt.

"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut, että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä -- sekin jo minua miellyttää."

"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand, minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten laiskuus on sananparreksi tullut!"

"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole tasaista peltoa paljon ensinkään."

"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni Heidegg.

"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla, ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."

"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen työ, joka on meille välttämätön -- -- -- Ja mistä te päätätte, että meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"

"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin mustaa leipää -- -- --. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."