Part 4

Päärn poistuu palvelijan kanssa. -- Typeryys on tehty.

Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä on _pelännyt_ -- niin pelännyt, että hän sitä _häpeää_. -- -- -- Paroni Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo -- _pelkää_, silloin -- silloin on asia paha. -- -- --

Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat eivät kelpaa isänniksi. -- --

Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos ryömin tai seison -- vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. -- --

"Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle nyt puhtaan paidan -- vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.

Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto. Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.

Äiti ja poika katsovat taakseen.

"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.

Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee -- sitä että _hän_, tuo suuri tukeva poika on saanut vitsoja. -- -- "Äiti, anna nyt jo kerrankin paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää selkäänsä tytön silmiltä.

Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän, kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty ihmisen iholle.

"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat purreet!"

"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen tiesit?"

Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa piiskaa sattuu siihen.

"Äiti, tuo paita tänne!"

Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni. Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.

Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön -- hän yhä vielä tuntee lapsellista häpeää -- on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta, joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras etempänä.

"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn jotakin sanoakseen.

"Pärtlen Prits."

"Niin, minä näin, hän tuli teille päin."

"Mokoma pyöveli!" soimaa äiti.

"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen.

"Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti.

"Totta vai valetta?"

Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.

"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin toisinaan", hän vastasi.

"Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi."

Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.

"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi", lausuu hän katkerasti.

"Sain."

"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä."

"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?"

"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että olet Pritsin kimppuun käynyt."

"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että siinä oli vain puoleksi valetta. -- -- -- Minä kävin sitten vasta hänen kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt."

"Minkätähden hän sitten sinua löi?"

"Sentähden, että puolustin Kaiea,"

"Minkätähden häntä puolustit?"

"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä veriseksi."

"Oliko se sitten sinun asiasi?"

"Ei ollut. -- -- -- Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?"

Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.

"Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden vain? -- -- -- Mutta sinä sanot, että -- että --."

"Mitä sanon?"

"Että olit Kain kanssa yhdessä."

"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!"

Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä kostuvan.

"Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä."

"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa, että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi."

Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen suunsa oli vielä itkuun menossa.

"Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin tekemistä!"

"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään tekemistä ole!"

"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!"

Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit? Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut, että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun väen karvat nousevat pystyyn.

Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui Päärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien. Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut kuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.

"Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen.

"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin vävykseen.

"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina, pyyhkien kiharoita otsaltaan.

"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan? -- -- -- Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää, tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!"

"Mutta jos minä en tahdo?"

"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!"

"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet näkee: Kas salaurkkija taas tulee!"

Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:

"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!"

"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!"

"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!"

"Miksi?"

"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen, joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään tarjoamista. -- -- -- Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat, ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla kotivävyksi ottaa. -- -- -- Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot."

Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta, kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti, oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen ylen onnelliseksi.

Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet, vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat -- Päärn muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä oli luonnollista, että niin piti olla.

Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko, että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se, jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän _voisi_ sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia, joita heidän liitollaan olisi.

Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne vastukset olivat voitettavissa.

"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan. "Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata niinkuin käärmettä aidan alla."

"Kuinka sinä sen saat aikaan."

"Se olkoon minun huolenani?"

"Ja sitten."

"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."

"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle vielä kotia, johon naisen voin viedä."

"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen ja punastuen.

"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!"

"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea."

"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi."

Miina kohotti ylpeästi päätään.

"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa! Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!"

Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä toiveita kyllä varastossa.

"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi, jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä. Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä, jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä itse kävisit paronin puheilla."

"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin -- siitä hän lisäsi kymmenen lyöntiä! -- -- -- Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden selkäsaunan."

"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?"

"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten rukouksista jotakin välittäisi."

"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on lammas, kuka pässi. -- -- Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin selittäjäksi!"

"Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants Mahtrasta, -- onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös -- Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja pannut nimensä alle."

Päärn huokaa.

"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli voimain -- tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja sanovat, että se tulee -- -- -- Jumala tietää, onko noissa jutuissa perää ja kuinka on -- mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule."

Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.

"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?"

"Eikös poika puhunut?"

"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa."

"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! -- -- -- Jumala nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni, kyllä minä hänet pehmittäisin!"

"Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit, niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä."

Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että kasvotkin punaisina hehkuivat.

Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä. Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter, Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.

Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä. Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:

"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään."

"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori tyttö punastuen ja lähti. -- --

Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian tapahtuisi!

Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä kiinni ja Pärtle-Prits lausuu:

"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!"

"Mitä sinä minusta sitten tahdot?"

"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!"

Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa. Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.

"Kävin, missä kävin -- tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä tehdä?" vastaa neito pisteliäästi.

"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa."

"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme jäisimmekin."

Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.

"Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten oikein on?"

"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää."

Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.

"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä, mutta ei kukaan sinua! -- -- -- Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle tuumiasi -- älä luule, että et minulta saa vastausta!"

"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?"

"Tahdotko sen nyt heti kuulla?"

"Tahdon."

"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" -- -- --

"Miina!"

"Mitä vielä?"

"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?"

"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!"

"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!"

"Sinä? Hyh!"

"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka tottelemattomat tyttäret _taivutetaan_!"

Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan, uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön vihaa itseään kohtaan.

"Taivutetaan? Sinä aijot minua _pakottaa_?" huudahti Miina ja astui lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla, niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!"

Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä, kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:

"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!"

4.

TULEVA HERRA.

Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa, ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä, monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti sisään vievän oven yläpuolella.

Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla, jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.

"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.

Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi hänen ensimmäinen sanansa:

"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"

Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.

Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla, näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti tunsi.