Part 38

Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.

Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500 lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla. Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.

Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun 10 päivänä 1859.

Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.

Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa tarvittavat kepit ja vitsat.

Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko, käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat, raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.

Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita, huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki loitommalla.

Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.

Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja sotamiesten ympärillä.

Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus. Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa. Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan asumaan.

Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa; heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle, Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun olivat parantuneet haavoistaan.

Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli kirjoitettu lyöntien luku.

Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan, lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään, kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia hautajaisiaan. -- -- --

Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta. Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva? Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan, verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata -- hän rankaisee! Se rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi, niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan. Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?

Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä. Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset piiloutuivat toverien selän taakse.

Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.

Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan. Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.

Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen. Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät tunteneet kylmää.

Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti eteenpäin -- piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat uudestaan takaisin -- väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.

Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään, seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä punaisia, höyryäviä lammikoita.

Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.

Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli yleensä verinen kuin tapettu eläin.

Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin astui vielä kooten viimeiset voimansa.

Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan. Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten, musertavain iskujen selkään sattuessa. -- -- --

Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies, Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava, ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.

Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän rikkirevityille vartaloilleen.

Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa kiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä. Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies Ants Tertsius.

Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista. Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen, joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana -- apua ei missään! -- -- -- Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän -- se ajoi miehen jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.

Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan! Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.

Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin, joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa, alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää. Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa! Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi! Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut, jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen, virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. -- -- --

Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta. Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen mennä sinne takaisin.

Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto nyyhkyttävästä rinnasta, -- sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.

Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat. Variksilla, kaarneilla ja korpeilla -- niillä oli tänään pidot. -- --

Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan, toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla. Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.

Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi talon ja myllyn omistajaksi.

30.

TÄYDENNYSLAKI.

Ennenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin hautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra von Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin tavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli käskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman kellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin siis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa tunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti nuhteettomia ihmisiä.

Hallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858 tapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei Viron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä, pelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän, joka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen taikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi syylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön perustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja vaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin itse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12 p. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa lausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret. Keisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi täydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin.

Talonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät siis olleet aivan hyödyttömiä.

Jo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät kokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet otettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu taloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki täydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia helpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän parannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää pykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää.

Aateliston valmistama "täydennys ehdotus" lähetettiin tarkastettavaksi ensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren komitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi vuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika kuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt voimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty.

Tärkeä kohta on lain täydennyksessä se, että talon maiden vaihtaminen moision maihin tehtiin paljon vaikeammaksi, että molempain maakappaleita saattoi yksinkertaisemmalla ja pikaisemmalla tavalla, ilman mittaamista toisistaan erottaa ja ettei maan ja talonpoikain työn arvo enää olisi määrättävä viljan mitan vaan sen painon mukaan.

Täydennyskin sisältö on lyhyesti seuraava:

Jokainen moision isäntä on velvollinen kunnan vanhimman ja hänen apumiestensä kanssa selvästi merkitsemään rajat moision maiden ja talon maiden välillä; tämä työ on oleva valmiina 1 p. lokakuuta 1859.[20] Kunnan vanhimpain ja heidän apumiestensä pitää antaa todistus paikkakunnan pitäjän oikeudessa, että rajamerkeillä varustettuja talon maita on niin paljon, kuin talonpojille 9 p. heinäkuuta 1846 niitä oli.