Part 37

Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut. Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.

Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli ajatellut.

Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi vihaa vanhempiaan kohtaan.

Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. -- --

Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin, joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet. Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä muuten oli hänen ja tuon neidon välillä.

Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä, jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.

Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi, joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.

Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla syntyneestä tahdosta.

Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.

Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja, jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi. Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa, tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen välillä.

Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä hänen kanssaan. Silloin -- Juliette ei tahtonut uskoa silmiään -- nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen kasvoja. -- -- --

Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa, että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen syynsä kuinka suuri hyvänsä -- ajatteli Juliette vihasta väristen -- voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että hän ihmistä, että _naista_ rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut ymmärrettävä -- olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg -- oi, oi!

Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä, polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin, mennäkseen sisälle toista tietä. -- -- --

Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan ja mieleltään tämän maan moision herra -- hän oli sitä tahtomattaan, vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita, polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja. Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta luonnostaan.

Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa. Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin äkkinäisen eron tähden -- vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.

Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa, kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. -- --

Ja sitten läheni eron hetki.

Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.

Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.

Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun noukkimistaan kukista. -- -- --

Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi joku asia selvinnyt. -- -- --

Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa.

Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään suoraan häneen.

Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!"

Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset antavat arvoa.

"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua kuiskaukseksi.

"Pahastu? Ei. Olen iloinen!"

Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.

"Minä tahtoisin teiltä -- teiltä jotakin -- pyytää", lausui hän vihdoin.

"Pyytäkää sitten!"

"Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin -- kodistanne -- vastaisuudessa -- niin olisin hyvin kiitollinen."

"Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta."

"Kuinka voisin sitä!" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin suusta.

"Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon."

Opettajan silmälasit säteilivät iloisesti.

"Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän."

"Kuinka? Ettekö jää tänne?"

"En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin Riiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin siihen."

"Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain tai sukulaisten luona?"

"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä muutamia kuuluisia kasvitarhoja."

"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?"

"Niin -- niin luulen." --

Ja hän punehtui jälleen.

Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:

"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren ja kahden veljen puolesta tervetuloa."

"Ja te itse?"

"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. -- -- --"

Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.

Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.

"Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme", lausui hän. "Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka kehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut tähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä matkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian kadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa. Tahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?"

Uteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden. "Kolme vuotta haagituomarin talossa" -- oli siihen kauniilla, selvillä kirjaimilla kirjoitettu.

"Te olette kirjoittanut muistonne tähän?"

"Niin olen."

"Mistä haagituomarin talosta te puhutte?"

"Paroni Heideggin talosta."

"Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?"

"Niin."

"Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?"

"En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun värikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt muistiin!"

"Ainoastaan ajan vietteeksi?"

"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä aineksia. Minä en osaa kumpaakaan."

"Mutta te osaatte tuntea -- sydämmessänne tuntea, herra Lustig!" huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta, jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä huvittavasta lukemisesta!"

Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb Lustigin käteen.

Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.

Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! -- -- --

"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin.

"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka suojattinne menestyvät."

"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille tietoa heidän kohtalostaan."

"Vielä kerran -- kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani muiston."

Neljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti Marchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan. Matkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin masennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja lapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän vaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli huono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut haagituomarin talossa.

Juliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa vastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta mitään nähdä eikä kuulla. --

29.

MURHENÄYTELMÄN LOPPU.

Mahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka kaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der Pahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp. Komitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka piti tehdä päätökset.

Saksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota vastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen tavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle. Mutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut hallitusta, vaan ainoastaan moision herroja.

Kun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat sisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin sitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä, se on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet: esimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja, paroni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni Markuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von Mohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen.

Paitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä hallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän tuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki keisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja matkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti hallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia.

Pääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan selvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä arvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin rauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi, täytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa, ennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin hallituksen ja keisarin silmissä.

Mitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen saamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti Viron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19]

"Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia tuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä, vaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he pettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota velvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin, joita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu maan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia, joka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127 pykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu mitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten kaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että aputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan arvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä kesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen kuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi oli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat tietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli lainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista viivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen toimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä, joka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä."

Näin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden lain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat aihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion vihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia rangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä pelottavina kapinoitsijoina.

Oikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja Kosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä. Mahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi. Tutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti ensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet kestivät kuukauden ajan.

Kunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä kuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla, mieltäkiinnittävällä tavalla.

Ants Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa vieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan vanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä, että kohta joku "viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" tulee vankeja kuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että tämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: "Minä en ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä." Näin aikoo Ants vastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan. Toinen opettaakin: "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat". Ettei hän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle kirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän kääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään.

"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!" huutaa Ants heille vastaan, ennenkun he ehtivät suutaankaan avata.

Uusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa tutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen että hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta.

"Osaatko venäjää?"

"En osaa."

"Entäs saksaa."

"En osaa."

"Osaatko lätin kieltä?"

"En osaa."

"Osaatko ranskan kieltä?"

"En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita kieliä."

Sitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut.

"Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi", vastasi tämä.

"Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen", lausuu korkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota.

Mutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille, kuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty.

"Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan", lisäsi hän; "mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään tulkittiin."

Seuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, Päärn Miku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants ja Aadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen, joka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertoo Pietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut.

"Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" kysyy Peeteriltä, oliko Ants Tertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa niinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut; Ants oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision isännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen noudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee myös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän eilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli tulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti menemään.

Mutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo ja sanoo:

"Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi."

Antsin luo ilmaantuen hän huutaa:

"Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla. Tuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli."

Sitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee menemään.

Antsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa perättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea ole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään puolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan.

"Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle:

"'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin oikeassa -- kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'."

"Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants.

"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua käskettiin."

"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen -- kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen pykälä?"

"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?"

"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava; eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?"

"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa ja etsi sinua Kokalla."

"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants. "Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella."