Part 36

Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.

"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän."

"Minä en lukenut lyöntejä."

"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!" tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa valattaa silakan suolavedellä!"

"Me olemme sen usein ennenkin tehneet."

"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!"

"Ei aina. -- -- --"

"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun lupaani, te ette saa mitään tehdä."

"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. --"

"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan, ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa."

Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen kuulisivat!

"Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin".

"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani", vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.

Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen, kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana". Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä kunnon mies.

Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti Marchandin seuraan.

Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa, näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan neiti Marchandin huoneesta.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä.

"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä silmiään.

"Onko neiti huoneessaan?"

"On, herra paroni."

Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.

"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra paroni", lausui hän vilkkaasti.

"Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille tapahtunut?"

"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille, herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa."

"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on tapahtunut!"

He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti voittaa nyyhkytyksensä.

"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa."

"Kenen Miinan?" kysyi Herbert.

"Ristmäen Miinan -- opmannin entisen palvelustytön, hän on minun veljeni morsian."

"Ja sinun sulhasesi on?"

"Uudentuvan Jyri."

"Mene sitten ja tuo Miina tänne!"

Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.

Paroni antoi Miinan puhua.

Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut. Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi rangaistuksen alaiseksi.

Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet -- olivatko he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.

"Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut, eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin."

"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?"

"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa, kun minä heitä pois kutsuin."

"Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?"

"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta. Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin."

"Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa, niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin lasketaan he pian taas irti."

Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi käyden kalman kalpeaksi.

"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää lasketa vapaaksi."

"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?"

Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun kourat verisiksi."

Nuoren paronin katse synkistyi.

"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti", lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. -- -- -- Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä en voi vapauttaa rangaistuksesta." -- -- --

Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen. Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.

"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."

"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa. Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee saada pahantekijän palkka -- sitä en minä voi auttaa."

Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä valuivat kyyneleet.

Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi. Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.

"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?" lausui Juliette hiljaisella äänellään.

"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."

"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä -- niin sentähden juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".

"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi, koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja murhaa!"

Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.

"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei työntäisi takaisin armonpyytäjiä."

"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand", huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en voi antaa anteeksi".

"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi -- te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko elinkaudeksi."

"Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.

"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?"

"Sepä on jo suoritettu."

"Jo suoritettu."

"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan."

"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?"

Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.

"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti esimiestään vastaan väkivaltaa."

"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana esimiehiänne vastaan?..."

"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua samoin rangaissut."

"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi paljon huojentanut teidän rangaistustanne."

"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."

Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat. Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota, rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.

"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään! Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle äidille heidän poikansa?"

Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä, olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.

"Te itkette, Juliette?"

Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä neitoa.

"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui, ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset, sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat nyt mieleeni -- nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena, ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa. Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen sydäntä ja sentähden itken."

Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.

Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä, ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.

"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta -- tämä on minun viimeinen pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä, että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu teistä vaikealta -- ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään, pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui Miinalle ja Maille:

"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja suutelivat väkisin niitä -- -- --

Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin, joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään marssivan.

Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä, katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa ulos akkunasta.

"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.

Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.

"Älkää te pelätkö -- ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät."

"Tiedän, paroni herra."

"Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla. Ottakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja pariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?"

"Mutta sotamiehet, paroni herra."

"He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä menetä aikaa!"

Ulkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt olalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät moision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta ystävällisesti heitä vastaan. -- -- --

Heideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä kuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat moisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja sitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään.

Joukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo herrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies päivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen kirjoitushuoneeseen.

Molemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi salaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla ajattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko talonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka heitä vastaan oli rikkonut!

"Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?" kysyi nuori paroni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät.

"Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?"

"Ei kynnen vertaa!" vakuuttivat molemmat.

"Näytä kätesi tänne, Päärn!"

Työmies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen kokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut, että paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria karhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan.

"Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?"

"Voin kyllä! Ei haittaa mitään."

"Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä vaivaa. -- -- Sinä, Jyri, olet terve?"

"Olen, paroni herra."

"Osaatteko tehdä vähän puutyötä?"

"Osaamme kyllä."

Herbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen, ojensi sen Jyrille ja sanoi:

"Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen annatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä jälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa. On kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä rakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!"

"Entäs sotamiehet tiellä --?" alkoi Jyri sopertaen.

"Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä, jossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään."

Miehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he ymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä lähtemään.

Jyri ja Päärn olivat vapaat.

Paroni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät tutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan ilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain kautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään ottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi.

Yleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia. Seivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa, eikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen. Pientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin ja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin huolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt mitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli sodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä hiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään pieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi syyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat toisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet turvapaikkaan.

28.

ERO.