Part 35

Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin, Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:

"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan -- kyllä nyt näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!"

"En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te, saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut, niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran moisioon."

"En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua. "Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit, käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!"

Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen käskynsä mukaan."

Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat tehneet rikoksensa.

Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan puutarhasta heidän luoksensa -- he asetetaan suut suuta vastaan. Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa: jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka hän syyttömästi antoi vuotaa.

Joka miehelle on elämä rakas -- he vastaavat yhteen ääneen: "jaa!"

Mutta Ants puolustautui rohkeasti.

"Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia, niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?"

Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.

"Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa toimittaa siellä, jossa on."

Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:

"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään siinä. -- -- -- Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?"

Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä, kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia pieksevät -- aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä tyvillä.

Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö -- Ants nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden. Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa, mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.

Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä, käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä. Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin, että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla, jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä. Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen koppiin. -- --

Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun, pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna. Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta, pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä Tallinnaan.

Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon, vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi vihan puuskassa oli sitä uhannut.

Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista asukkaista. Miehet, naiset, lapset -- jopa sairaatkin oleskelivat metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä vapautti hänet epäluuloista.

Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.

Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman kauhua.

Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan. Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi likistivät, siitä ei kukaan välittänyt -- hehän olivat talonpoikia, vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.

Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa. Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen muistavat! -- -- --

Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa -- onhan hän syyllinen! Että haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää. Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.

Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu, joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt olevan talonpoikien ystävä. -- -- --

Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet, joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki, paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä. Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan puutetta -- yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!

Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies, Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri -- varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron kieltä -- kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo! Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.

Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä, sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla, jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan he kätkivät saaliit puupinoon.

Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille tiellä sanota, mihin heitä viedään.

Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:

"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!"

Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä, antaa heille lyönnin, huutaen.

"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon -- älkää kieltäkö!"

Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille.

Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan käsiin.

Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he ilmiantajaa, jota upseeri kiittää.

Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.

Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.

Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.

Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti, että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa, mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman elämänsä.

Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.

Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. -- Jyri oli nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa surmannut kapteenin ja hänen hevosensa -- sen salaisuuden vei Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.

Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt, ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä -- moision aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!

Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton: joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli sairaala haavottuneille.

Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.

Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli. Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.

Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. -- -- --

Sitten seurasi ero.

Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran, nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. -- -- --

Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta. Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat -- he juoksivat vielä itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma tielle seisomaan -- liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.

27.

JULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ.

Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä -- vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.

Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta. Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt, että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin kaksikymmentä viisi -- mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!

Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää -- huolimatta tämän kummallisesta naurusta -- että vääryys on aina vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta jättää asia sillensä.

Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen -- hän itse ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.

Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.

"Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies.

Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen tyhmyyden tähden.

"Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika, mutta heti vapauttaa virasta -- älä ole mieletön!"

Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.

"Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän.

"Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy."

Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi. Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata, jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta harrastavan sydämmen piti vaijeta. -- -- --

Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata. Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää -- pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli lupauksensa pitänyt?

Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli huolettanut kuin märkä luissa.

Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.

Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä -- tuo nainen vaikutti häneen vastustamattomasti.