Part 34

"Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän -- ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. -- -- --"

"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?"

"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään."

"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?" tutki vanhempi paroni edelleen.

"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!"

Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin, hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert, Raimund -- kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja rohkaista - turhaan!

Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen joka liikkeensä vapisi ja värisi. -- --

"Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!" kirkui hän yhtä mittaa. "Miksi eivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään surmattaviksi ja poltettaviksi!"

"Hevoset paikalla valjaisiin!" huusi salin ovella vanha paroni kovalla äänellä verannalla seisovalle opmannille.

"Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä -- kaikkiko?" kysyi Winter.

"Kaikki, kaikki!" huudahti rouva. "Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien suurten vaunujen eteen!"

Herbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin kasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös paeta.

"Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon varaan", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. "Menkää te kaikki, mutta minä jään tänne!"

"Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?" sopersi vanha paroni vastaan.

"Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni", vastasi Herbert. "Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä miehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä. Tietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette varovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä on monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt."

"Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa tekemään?" kysyi vanha paroni yhä levottomampana.

"Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita", vastasi Herbert, "eikä meillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa, että talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan. Minä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan heidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta uhkaavasta vaarasta."

"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!"

"Senkin teen!"

Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan, tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja hävittämishimoa.

Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä vähänkin rupesi myöntymään.

"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina. Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!"

Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet umpinaiset vaunut moision rappusten edessä -- kuski ja tallipoika kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin; toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.

Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:

"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää tänne!"

Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.

"Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä odotatte? Ettekö tule mukaan?"

"Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla äänellä.

"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha paroni.

"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle, vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista, niin kyllä sitten juoksen pakoon!"

"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!" huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat vaununovet kiinni.

Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä; poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse. Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään kauhistuneita pakolaisia.

"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä. "Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa kaupungin suojelevien muurien sisälle?"

"Ja te itse, herra paroni?"

"Minä olen mies!"

"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena."

"Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen.

Mutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin palaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin osa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa kaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset kiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi olla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista ja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä.

Kun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen asiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi ei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään tehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia kulki Mahtraan päin -- nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä pitäjistä ja myöhästyneet sodasta -- mutta suurempia, väkivaltaisia joukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin kulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut Liivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä; mutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio poltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin päin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan laittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja aikeita ollut.

Mutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision herrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen perästäkin oli paennut Tallinnaan -- toiset koettaen pelastaa vain henkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan. Ei ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin moisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran tapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin päin tapahtuva pako.

Niinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa. Alustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi häntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan. Mutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa olivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat alkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään ja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta ollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi saksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin suuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan, ettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he pyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet kotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta päin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä eivät heitä uskoneet.

Huomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin Mahtrassa, "sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne". Ja ajatuksissaan he lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin orja, joka murtaa kahleensa. --

Ja sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa kaikkine tavaroineen. -- -- Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan, kun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset talonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella jokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin tekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko.

Moni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota ampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää jahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen sota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa taistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli liian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision herra kääntynyt tieltä takaisin.

Mutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja paroni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden puolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän lähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat rauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin.

26.

SODAN JÄLESTÄ.

Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan: "miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki ei voinut jättää rankaisematta.

Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!

Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa, olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.

Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin. Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden, mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä, jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin aavistivat tapausten seurauksia.

Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada liikkeelle.

Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen, että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.

Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan heidän pakopaikkansa.

Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. --

Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen ja piikkeineen.

Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään oli tuhlattu. Sota oli ollut -- Jumala paratkoon ollut! -- -- --

Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla, kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa oli väkivallalla vastustettu.

Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.

"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi kiinni panna!'"

Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.

Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan. Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä, veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä. Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita. Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös, kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.

Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta. Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä. Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä. Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet mukana sodassa ja ryöstämisessä. --

Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä, että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan, kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.

Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.

Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon, jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta. Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron paroneja:

"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää? Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla ampua kuoliaaksi."

Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään nelisnurkkainen aukko vartioimista varten.

Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut -- kuinka hän lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia, kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.

Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää katsomaan.