Part 33

Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa, kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka seisoi Jyrin lähellä.

"No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme viikkoa!"

"Ääh, sota-aika -- antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös mennytkin!

Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi, sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki olivat kuumia ja kuivia kuin taula -- äärettömän nopeasti levisivät liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa, kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.

Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa, eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.

Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu ja haavottuneiden voivotukset.

Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine sotilaineen vielä entistä kolkommalta.

Juopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata, nauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen viinaa, loilotettiin ja uhkailtiin.

Jaan Baumann -- juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä -- huusi kansanjoukolle:

"Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran on sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta Maidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun perässäni, miehet!"

Mutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että hän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä. Mutta nyt alkoi pakeneminen.

Tulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen pelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut mitään ottamista -- hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä viinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen poroksi. -- -- --

Miina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet pihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen sekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön kana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin Uudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis mies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä huulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen häntä nykäsi kovasti takinliepeestä.

"Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!" Yhtä pitkään kuin Päärn, katsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön.

"Oletko hullu! Sinä täällä!" hän huusi. "Sinun äitisi lähetti minun sinua hakemaan", sanoi Miina huolestuneesti.

"Minun äitini? -- -- Vai niin -- niin, niin, kyllä hän mahtaa olla poikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde, ennen kun Päärn!"

"Minä olenkin jo menossa", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen. "Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa." Nyt suostui Jyrikin lähtöön.

Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.

Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi Miina hänen tilansa.

"Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet tehnyt?"

"Sota-aika -- mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa käsiään. "Ei se mitään haittaa -- joitakuita naarmuja kämmenessä."

"Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?"

Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia iskuja, ajatteli ja pudisti päätään.

"En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan. Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!"

Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan sotamiesten takaa-ajossa.

"Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit."

"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!"

"Sinun pitäisi ne pestä."

"Sen voimme heti tehdä", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen läkkikannun. "Pidä kätesi suorassa!"

Hän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi, että neste oli puhdistamatonta väkiviinaa -- Mahtran moision viinaa, joka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat valetut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta paidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet.

"Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee", neuvoi hän sen ohella äidillisesti.

Sitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin.

Heidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten ja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden, tuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä parista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka puolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita, toinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä juopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia ja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta laahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa vankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti valittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut täydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä näytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä pian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin itkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen verisenä kotiin kannettiin. -- -- --

Eerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin kanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset ja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli tapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria; sinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri haava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis Kaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt.

"Te sokeat, mitä olette tehneet!" huusi kirkkoherra kuuluvalla, kumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija, Ants Veit Purilaasta oli.

"Teimme niinkuin lupasimme", vastasi joku miesten joukosta. "Ehkä nyt saamme saksoilta uuden lain."

"Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta", vastasi pastori päätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. "Mutta odottakaa, uusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen sisällöstä."

Pastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi häneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään huolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta.

"Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?" hän vihdoin kysyi.

"Menin katsomaan, mitä siellä tehdään", vastasi Veit.

Tuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja tuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain uteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. --

Samaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät, kuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan. Seisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun käden tähden.

Tiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun haavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki käyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten selvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä merkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina kyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin sydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää.

"Kuule," virkkoi hän vihdoin Päärnulle, "sano sinä huomenna kaikille, että hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa ja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota itseäsi kaikilta."

Miehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät, ettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa.

"Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?" tutki Miina sitten uudelleen huolestuneena.

Päärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni.

"Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin", tutkasi Miina. "Anna pian se pois, kuuletko!"

Päärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä vihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen paidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota.

"Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle", lausui hän.

Tuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja kiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen.

"Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! -- -- -- Ja sinä Jyri, onko sinulla myös jotakin?"

Jyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei kukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin; se oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt sotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas tyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia, tempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa tietä kuin esiliinan ja paidan.

"Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki, mitä teillä on."

Mutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski ruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle puolelle.

Eräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran Mahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja savupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä vielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen ja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin.

25.

KUN ORJA MURTAA KAHLEENSA.

Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan, Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle uskollisina.

Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään, saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona -- he olivat kaikki lähteneet Mahtraan sotaan.

"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?"

"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista."

"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?"

"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi."

"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?"

"Melkein kaikki ovat lähteneet."

"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä."

"Sen he tiesivät."

Paroni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä täytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. "Siinä nyt ovat nuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita ranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!" hän itsekseen ajattelee. "He rohkenevat jäädä pois moision työstä -- ja vielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan eivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!"

Tietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä aavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He saattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja suusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja pakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja liikuttaa pyssyjään -- niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin lammaslauma.

Paronit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean näköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää työläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen vallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä Mahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli saanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja hartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto, kylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan ja mennä "sotaa" katsomaan. "Tulkoot herrat ja opman meitä itse kieltämään." Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet.

Kiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen. Vanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri oli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin. Huutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat hänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä, irrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois.

Seuraavan "kapinoitsijan" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo hevosen selässä.

"Mihin sinä, lurjus, menet?" karjui vanha paroni.

"Sotaan", vastasi mies aivan kylmäverisesti.

"Kuka sinun työsi tekee?"

"Kyllähän teen toisella kertaa."

"Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!"

"Ei ole aikaa!" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen ja lähti. -- -- -- Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin nyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin.

Tuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään ensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen uskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt piti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan oli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! -- -- --

Samassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi seipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo merkillinen pauke.

"Nuo olivat pyssyn laukauksia", virkkoi vihdoin opman Winter.

"Niin laukauksia", todisti Herbert. "Siellä lauvaistiin monta pyssyä yhdellä kertaa."

"Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!" huusi vanha Heidegg, ja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni levitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät viiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan.

Jos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran puolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka puolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä käskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet "sotaan", eivät juosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä taistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta kapinan menoa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa", lausui vanha paroni totisen näköisenä. "Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet vastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat saaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada varmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan kuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa sanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani."

Kun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat paronit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen pauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka korkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta laukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa kiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle.

"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain paikassa vastustaa isäntiään."

Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.

"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin. Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät velvollisuutensa."

"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar. "Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa."

"Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa. "Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista vihamielisyyttä."

Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei laukauksia kuulunut ensinkään.

Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka moniakin rakennuksia.

"Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar.

"Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä kylä näillä alueilla."

"Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin käsin silitteli viiksiään.

"Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi erottaa."

"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti vanha paroni.

Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund, jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.

Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.

"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan."

"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo, kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa selittää tuota ampumista ja tulipaloa. -- -- -- Eikö meitäkin, Herbert, vaara uhkaa -- naapureitamme ja meitä?"

"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut."

Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä vastaan kysyvin, kauhistunein katsein.

"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo."

"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan selvää, että suuret rakennukset palavat."

Paronittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa vapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa miellyttävillä syleilyillään.

"Talonpojat kapinoitsevat!" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut hänen huuliltaan. "He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin! Rydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset, että voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän lähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!"

"Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta", koetti Herbert rauhottaa. "Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään väkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja, ole vielä palannut takaisin."

"Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne tulevat takaisin", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen.

"Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti valjastaa hevoset, että voisimme paeta!"

"Mihin sitten, armas, kallis lapseni?" kysyi vanha paroni. "Kaupunkiin, kaupunkiin!" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien sanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa moision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni Heideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti kauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan rouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle, saadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen.

"Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on tapahtunut?" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka oli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. "Sano meille ensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?"

"Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni", vastasi Jaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. "Kaikki on yhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään."

"Kuinkas tuli on syttynyt?"

"Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä, paljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu pakoon. -- -- --"

Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi vanhalle paronille.

"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?"

"Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. -- -- -- Jaan, siis on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä -- ihan väkivallalla vastaan pannut?"