Part 32

Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit, piirongit, pöydät -- kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia. Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa voitiin liikuttaa, se hävitettiin.

Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä, vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä, säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat, veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja lasisiruilla. --

Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset, joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.

"Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle.

"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta.

"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät. -- -- --

Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa, jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka koski Völlamäen Päärnua.

Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.

"Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.

Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina.

Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä, muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.

Päärn oli hetken aikaa äänetönnä.

"Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin.

"Sinua etsin! Sinua -- sinua --."

"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!"

"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani kotiin. -- -- --"

"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!"

"Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.

"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea -- -- --. Mutta koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun lyönnin niskaasi. -- --"

"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. -- -- -- Tuolla hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. -- -- -- Ja katso, mitä näissä huoneissa tehdään! -- -- Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa! -- -- -- Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla -- -- --."

Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin. Mutta Päärn ponnisti vastaan.

"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat täällä! Voitto on jo meidän käsissämme -- ei meillä ole mitään pelkoa. -- -- Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö sinulla ole mieltä päässäsi -- nainen olet ja juokset suin päin sotaan! Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?"

"Minä tulin sinua hakemaan!" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen miehen ihastumaan.

"Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?" kertoi hän. "Jalanko, vai?"

"Jalan."

"Jalan juoksit? Koko tien jalan?"

"Niin."

"Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?"

"Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät vastaan. -- -- -- Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat -- -- --"

Päärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain joukosta.

"Ja sinä et pelännyt?" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. "Näit kuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö -- tuollainen! -- -- -- Mutta mistä sinä sitten minua etsit?"

"Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne. -- -- -- Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn, sinä olet hänen elättäjänsä!"

Jos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon sanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka helposti hän tänään olisi voinut hänet menettää.

Ja nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin? Oliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan sitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten avuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia. Väkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut, että se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä -- ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään voinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän oli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi saksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi ollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain vahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän sitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari ollut saanut selkäänsä -- sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut -- mutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että opman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu -- --.

"Miina, lähdetään sitten menemään", lausui hän kerrassaan kuin unesta heräten. "Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti kotona."

Kun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan Jyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui herrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin rääkkääminen.

Tämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa, sillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt; Rosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni ovesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö asettuivat suojaksi oven eteen.

Mutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja kätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin pois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku kasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä.

Mutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta tullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa ottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun isäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi kiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja oli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa huomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan, kun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään.

"Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!" karjui Mihkel Otsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. "Pitäkää, pojat, häntä kiinni, minä toimitan vitsoja!"

Vähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty.

"Kaatakaa hänet maahan!" huudettiin kiivaasti. "Näytämme hänelle tuhat tulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!"

Kun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille pääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä kerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli viimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät iskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä -- mitä hänestä enää jäisi jälelle!

Ensin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli polvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi auttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet työnsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle.

Nyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä. Koko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien:

"Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä toivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte rahaa -- kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän -- laskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!"

"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti. "Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?"

Toiset huusivat:

"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!"

"Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon -- minä lähden pois Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon. Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!"

Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä pitkin maata ja vedettiin tukasta.

Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, -- ainakin yhtä kekseliäs kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen, taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin, ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.

Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä. Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien tähden -- -- --.

Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli irti!"

Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan puolelle -- toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta. Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa.

Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.

Viimeinen pakenija oli Rosenberg itse.

Hän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle. Paljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään niittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja vaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan lantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa eteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä lainasi vaatteet ylleen -- --.

Sillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut.

Raskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat tarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi väkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille!

Jaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian toimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä aitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi räiskähti auki.

Meluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli kolmekymmentä aamia[17] -- oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten kiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota, jonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita, johon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta särettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä ulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin väkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin maata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon. Raskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18]

Aittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä, kiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu hänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui niin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa. Aittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi pakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja lähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi ruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin heidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä omistamaan moision varoja.

Mieletön juominen alkoi nyt.

Näytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa taistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja orjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä heitä ahdisti ja masensi -- tämänpäiväisen kauhean verileikinkin. He tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn seurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja, tulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin juovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin hävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä ihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä.

Vaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision kartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi heitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin kartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita lampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää, johon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina maitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia ihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä. Suurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi tiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt Ants Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja väkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia pitoihinsa.

"Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!"

Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä. Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin piirissä maassa -- toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat, mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin uudestaan hävitystyöhön.

Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. -- -- -- Jaan Baumann jälleen oli temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä rauta.

Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita, haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.

Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti, niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on, kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!

Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan. -- -- -- Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten saada heidät jälleen henkiin.

Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa, viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa, jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän siten saanut lievitystä. --

Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.

Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja loilotus.

Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan. Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä, joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet. -- -- -- Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? -- --

Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin. Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin. Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin. Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille. Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision omaisuutta.

Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää, palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia, kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita, työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa. Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti toi saaliinsa takaisin.

Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset. Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. -- -- --