Part 31

Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut, heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä. Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä Atlan Moisioon päin.

Mihin oli odotettu apuväki jäänyt?

Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään -- kaikeksi onneksi. Sillä jos viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut, olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.

Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. -- --

Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.

Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister, sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden, heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi. Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja kätilö.

Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla, joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat, ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia sanoja.

"Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?"

"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä ruveta ahdistamaan."

Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi lapselle kuivia kapaloita.

Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen. Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan eteisen läpi saksojen suureen saliin.

Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi. Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.

Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.

"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset tahtovat?"

Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut talonpoikain pelottavista aikeista.

"Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä."

"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen.

"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee."

Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.

"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".

"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia sotamiehiä vielä näy."

"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!" huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."

"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."

Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia päällekarkaajia.

"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.

Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä joukolle sitten tapahtui.

"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav, väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."

"En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa."

Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan. Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. -- -- -- -- Sitten täytti huuto ja melu ilman. -- -- -- Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt. -- -- -- Ja hetken perästä uudestaan. -- -- -- Sitten melua ja hurjaa kirkumista. -- -- --

Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta, raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan lehti. -- -- --

"Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito.

Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että kiireesti lukitsi eteisen oven.

Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea, mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.

Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan ja tuijotti oveen päin.

Koputus kävi yhä kovemmaksi.

"Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.

"Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa.

"Mitä te tahdotte?"

"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole pahoja aikeita!"

Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.

"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö.

"Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille. "Minulla ei nyt ole aikaa."

"Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla? Me tahdomme puhua sonnanvedosta."

Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa, sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät rauhallisesti seisomaan oven suuhun:

"Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä, ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea."

"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä tarkasti silmällä.

"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants.

"Tietysti."

"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek.

"Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita tänne on tuotu, vai miten?"

"Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä."

"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään."

"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. -- -- -- Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!"

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:

"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut -- sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan heitä takaa. -- -- --"

"Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?"

"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu."

Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa, melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen. Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin kunnista ja muutamia naisiakin.

"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel askeleelta.

"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän.

Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta.

"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät esille! Sortajat alas!"

"He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan. "He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin valehtelemaan!"

Uusi myrsky.

"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan, olet saksojen kätyri."

"Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan -- 'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen! Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä, pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä, jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!"

Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan nojatuolin taakse. -- -- -- Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä. Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan haagituomaria.

"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän mies, Mihkel Otsa.

"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.

"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljui Kaiun mies, Otto Olander.

Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi opmannin nenän edessä.

"Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä kaikista huoneista, jos tahdotte!"

"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme! Kaadetaan tuo pahuus maahan!"

"Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!"

"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on satoja saattanut moision talliin -- tietäköön nyt itse myöskin, mitä punaisenkirjavat housut merkitsevät!"

Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi hänelle kovan iskun vasten kasvoja.

Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa ympäriltä kiinni ja huusi.

"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt! Armahtakaa miestäni!"

Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa. Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.

"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme naisia."

"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"

"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"

Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja -- he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat noudattaneet?

"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta. Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun, niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa tehnyt."

"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää -- hänellä on rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! -- -- -- Miehet, viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"

Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana poikiaan suojellakseen. -- -- --

"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani! -- -- -- Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"

"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja. "Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"

Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi; mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. -- -- --

Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat. Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies, Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.

Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet. Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.

Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.

Mutta nyt tapahtui pieni ihme.

Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden lain selitystä -- nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset. Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.

"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa", huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."

"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."

Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin. Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.

Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli tila liian ahdas.

Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.

Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä -- kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä -- varotukseksi ja uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan vanhan lain noudattamista. --

Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet, nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. --