Part 30

Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen, tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön päähän -- -- --

Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.

Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui kasvoilleen tantereelle -- kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.

Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.

Hän oli karannut päälle.

Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.

Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori Laiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.

Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt, kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.

Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. -- -- -- Päälliköt huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.

Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.

"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.

Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat vielä pystyssä, mutta horjuivat -- horjuivat ja vajosivat hervottomin polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi -- sekavasti, epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän lankesi maahan.

Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi sitten kaikki heikommat äänet. -- -- --

Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle, toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka; niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon. Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita. Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla, kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle. -- -- --

Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa. Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä, joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.

"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan. "Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta! Meitä surmataan -- surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"

Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.

Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat pakosalle lähteneet.

Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta. Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.

Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn, että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta, juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista jälleen maahan.

Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.

Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia. Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.

Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana. Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä. Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna, hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun sotaväen perässä. -- -- --

Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut. Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli. Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään lävistänyt.

Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä; näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan huomannut pakenevaa sotamiestä.

"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti seivästään.

Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:

"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"

Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. --

Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.

Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa. Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin, kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.

Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli omatekoinen ase kädessä -- seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä -- jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan, josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri, mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet, pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi. Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät, jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.

Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä, ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.

Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää. Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.

Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki, oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä. Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet, rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä, eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen, toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia, kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.

Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat, eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä, Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, -- painoi sitten kädellään vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä kostuvan. Koetti ja koetti kädellään -- veti kämmenensä pois ja katsoi -- verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui maahan ja pyörtyi. -- --

Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.

Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui -- ainoa virolainen sotajoukossa -- on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.

Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen. Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty pahasti haavottuneena maasta.

Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman, kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi. Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta kahdeksan vaiheilla.

Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja, pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.

Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta. Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti sotamiehiin päin.

He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader, Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet täällä kaiken aikaa.

Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.

"Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten selän takana melkein leikillisellä äänellä.

Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat taakseen ja jäivät seisomaan.

"Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa.

Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä. Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan. Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän liikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.

Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu, jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä. Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta. Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. -- -- --

Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. --

Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.

Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli tapahtunut jotakin erinomaista.

Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä, vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua talonpoikain seipäiden iskuista.

Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset. Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella, jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset tirskuttivat.

Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää muserrettu.

Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua, sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta. Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista, epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan perheenmies, Jyri, Purilaasta.

Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli. Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista, Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta, joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.

Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan särkemään Moision akkunoita.

Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta. Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik pääsi voitolle. -- -- --

Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m. löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.

Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]

Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.