Part 3

"Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua. Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.

Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.

Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen; hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.

Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.

"Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!"

"Miksi?"

"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa sinulle!"

Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään lämmintä povea.

Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja katoaa pimeyteen -- -- --.

Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin. Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei ole enää kaukana. --

Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.

Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.

"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!"

Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään. Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä, tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä, astuu hän laiskasti tai ylpeästi -- siitä saattaa olla eri mieltä -- uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.

"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)

Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana istuessaan on valmiina vastaamaan.

"Ei erinomaista! -- -- -- Eikös päivätyöläinen jo puhunut -- -- ai niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa nurkkaan, jossa työmies istuu.)

"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit."

"Kenen kanssa taas."

"Ääh, kolmen samalla kertaa. -- -- -- Kahdelle annettiin suolaisetkin."

"Keitä he olivat?"

Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten rauhallisesti:

"Oja -- Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai -- -- --."

"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen jo kyllästyä."

Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti häntä miellyttänyt.

"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias. "Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän -- enemmän kuin tarpeellistakaan olisi."

Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon. Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten peittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla on Kain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen.

"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä! Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan."

Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä hänelle sanoa.

"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaa Huntaugun Mihkel uudestaan.

"Kolmesta neh?"

"Kuka se kolmas oli?"

"Vôllamäen Päärn -- -- Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!"

"Viisikymmentä suolaista!"

Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.

"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan tytärtään tuntee äidillistä sääliä.

"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! -- -- -- Tahtoi puolustaa Kulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä, laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää -- -- -- Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!"

"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun päivätyöläinen nurkasta.

"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan. "Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle -- kaiken työväen nähden -- ja torjuu pois luota -- mikä kupias minä olisin, jos sellaista kärsisin! -- -- -- Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet leppäpensaaseen. -- -- --"

Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän röyhkeyttä ja julkeutta.

Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän läksi, ei edes Prits.

Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa, jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen. Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.

"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.

"Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt."

"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!"

"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?"

"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät."

Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.

Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.

Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan haju nousee voudin nenään.

"Etkö tahdo maistaa!"

"Maista itse!"

Sitten ottavat kumpikin naukun.

"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyy Huntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.

"Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti.

"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan, että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään -- ei hätää eikä hoppua!"

"Usko nyt talonpoikain loruja!"

"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut."

"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaa Kubja-Prits hyvin itsetietoisena.

"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?"

"Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt. Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!"

"Enkös minä sitten mies ole?"

"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi." -- -- --

Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään hautoo.

"Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun asiasi hänen kanssaan jo selvät?"

"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni näytän!"

"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" -- -- --

Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen -- tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa.

Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.

"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä, minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies -- herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman talon moision alueella, -- kun vain siitä puhun, niin silloin se jo minulla onkin!"

"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele."

Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:

"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille -- niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn -- -- --. Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi -- ei sinulla ole poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona -- -- Katso, niin tai näin -- ainahan me kaupoissa sopisimme."

"Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen.

"Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti.

"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat selviksi ja minä sanon: amen!'"

"Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi, kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä 'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä ja lähdetään juoksuun."

"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!"

"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits.

Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.

"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan -- sekin on niin kummaa", urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut -- hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona -- -- -- Minkä sitten naisille saa!"

Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä pahemmaksi.

"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan. En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!"

"Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös naisten mieltä tunneta!"

"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? -- -- -- Kuule, Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä. Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina -- hän saa useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä."

"Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi, "sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.

"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla on toivomista", tutkii Prits.

"Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka vielä vähän odottaisit?"

"Minkä varalta?"

"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian selittää."

"Tahdotteko sitten sen tehdä?"

"Käteni sen päälle."

He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi, heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse Pärttelille. -- --

Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla lauvantai-iltaa.

Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos. Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä valaissut minkäänlainen valo.

Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty, mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla pellavatukolla.

"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?"

"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet."

"Mutta silloin kun sinua raatelivat -- eikös silloin koskenut kauheasti?"

"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään."

"Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään. "Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni, paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni veripunaiselta, enkä tuntenut mitään -- -- --.' Ja kuitenkin oli hän puoli kuollut, kun pääsi kotiin."

"Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän tuli mieleeni."

"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha, joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä kuoliaaksi -- -- --."

Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.

Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti. Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan. Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle, kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa. Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:

"Tie auki, mies, tie auki!"

"Tie on auki!" vastaa Rein.

"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset ajetaan melkein Reinon niskaan.

"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan.

"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.

Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin -- -- --. Reessä karjuu joku -- Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni -- -- --. Mutta perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt -- -- --. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. -- -- --

"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen Rein. -- --

Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja potee, kunnes surmaan suistuu.

Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin. Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja. Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän onnettomuutensa.

Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.

Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen. Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.

Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän, tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.

"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:

"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"

"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."

"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"

Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?

Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. -- -- --

Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää henkensä. -- -- --

Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen, kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan vertaisillesi." -- Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta hengen!"

Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin, kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.

Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa, hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat merkkinsä painaneet.

Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on mennyt.

Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään tekemään.

Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.

"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?"

"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli."

"Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla hänestä juuri ei ole -- hän oli vastainen koira."

"Herra paroni, hän oli minun _isäni_!"

"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän."

Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.

"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet häneltä hengen."

Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä takaapäin purtu.

"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi -- --? Noh, sitten oli hän kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän rehellisesti ansainnut -- -- --."

"Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla pihdeillä likistetty.

Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti, jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin, että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!"

Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta -- -- --. Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen hiusten rajaan asti.

"Ei mitään. -- -- -- Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi: "Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta enemmän -- -- --."