Part 29

Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä, sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.

Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän joutunut Ristmäen talon veräjän ohi -- sillä kohdalla hän ajoi hyvin hiljaa -- kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.

"Pidätä, Päärn! Pidätä!"

Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan taakseen -- löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku kilpajuoksukin ollut käsillä. -- -- --

Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.

Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä, mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita ei ollut kellään -- ei pyssyjä eikä pistimiä. -- Moision pihaa portin ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet joka puolelta.

Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa, liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi satuloitua hevosta.

Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. -- -- --

24.

MAHTRAN SOTA.

Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.

Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.

Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon talonpoikia -- Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin. Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty, ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki olivat huonoja enteitä.

"Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä! Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä, mutta enin osa vaikeni synkästi.

Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa, kihisevää rahvasta.

Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät kullalle.

Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.

Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.

"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!"

"Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut, ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet."

"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming. "Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän käsistään!"

"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän asti olen turhaan odottanut lisäväkeä."

"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette -- eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta, kunnes saamme apua?"

"Mutta millä tavalla?"

"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla lepyttää."

"Luulen, että neuvonne ovat hyviä."

Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista, niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.

Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään, mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron kieltä, eivätkä talonpojat venäjää.

Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat meluten upseerien ympärille.

"Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään! Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa, kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen. Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!"

Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet, mitä miehet selittivät.

"Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla, kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.

"Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään.

"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset.

"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat taas muutamat.

Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.

"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!"

"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos tahtovat henkensä säästää!"

Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä sallivat.

"Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori.

"Vähän, herra majori", vastasi Peeter.

"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa."

Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.

"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."

Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.

"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta sotamiehiä vähän."

"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se, joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."

Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.

"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut, että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan? Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä, pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"

Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.

"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä moisiossa järjestystä."

"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.

"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."

Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin. Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.

Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.

Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi. Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin. Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.

Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan, oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.

Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.

Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua, ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.

Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.

Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.

"Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä -- mitä te sitten vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas."

Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään, mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti puhuttelemaan upseereja.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan, olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana, jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.

Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja laskenut sotamiehetkin sinne.

"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään, vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. -- -- -- Näyttäkää meille keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin puoleen.

Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.

"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."

Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni Bogutskin puoleen ja huusi:

"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne jälleen kiinni ompelevat!"

Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.

Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä ja hänen seuralaisiaan seipäällä.

Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi, että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen: he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä, ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan varomatonta ja hyödytöntä.

Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia, järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle vaarapaikkaa.

"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä surman suuhun!"

Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen, Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa, Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva käyntinsä.

"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei."

"Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies pyssyänsä sinulle!"

"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri.

"Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!"

"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!"

"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!"

"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn. "Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!"

"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut sotamiesten nenän edessä seisomaan."

"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"

"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme", vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin lähdemme seipäinemme väliin -- niinhän me olemme päättäneet. Mutta eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."

Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti, milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen sitten oikeuden nimessä karata väliin.

"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?" sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää seistä!"

"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."

Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn, ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:

"Koeta sitten, tie on auki!"

Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo. Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan itseltään riistää.

Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen katseli.