Part 28

"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.

"Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!"

"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte? Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?"

"Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu. Meitä pakotetaan sotimaan."

"Kuka teitä sotaan pakottaa?"

"Saksat!"

"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?"

"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna heitä huomenna piestä."

"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä! Olette kadottaneet terveen järkenne!"

"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle.

"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin, ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!"

Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa; toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta etäämmälle.

Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset. Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se ollut hyväksi.

Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja kestivät yöhön asti.

Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään. Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui, sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.

Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa. Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.

Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti, uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.

"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!"

"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa, niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta.

Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra tahtoi.

"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni, että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman, äärettömästi kiihkeän joukon kanssa.

Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.

"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä tarvitse neuvoakaan. -- -- --"

"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan", kuului taas nuorempain joukosta.

"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.

"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi parempi, jos lähtisimme menemään?"

Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.

"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. -- -- -- Ettekö sitten ymmärrä, kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. -- -- -- Te tahdotte vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa? Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa, vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli, vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota? Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan, te rohkenette puhua sodasta -- sodasta haltijoitanne vastaan!"

"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit, käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme -- siinä on rikoksemme!"

Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.

"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa, vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen, vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat! Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te, kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."

Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä, huudettiin, vannottiin.

"Saammehan nähdä, ketä on enemmän -- meitä vai saksoja!" kiljuttiin vihan vimmassa. "Me heidät muserramme -- akanoiksi me pieksemme heidät -- eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä! Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla. Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"

"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee, tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin. Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää. Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa vaimojanne ja lapsianne. -- -- --"

Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja ahdistuksessa -- oi, se vaikutti! -- -- -- Rauhottava hiljaisuus vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan. -- -- --

Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi, äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita seisoi kapakan edessä koko paljon.

"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi, elättäjää vaille!' -- Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii, niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi antaa heille leivän asemesta kiveä. -- -- -- Ja te naiset ja lapset, korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön -- eikä sotaan!' Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."

Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat liikutetut. -- -- -- Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.

Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva, kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla, miehekkäällä äänellä:

"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi, kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu, mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet, vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä! Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"

Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia. Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä ja tulee meitä kietomaan!" -- -- -- Ja jopa nähtiinkin miesten uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.

"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.

Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden. Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:

"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa. Tahdotteko?"

"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."

"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"

"Tiedämme tietysti!"

"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan asetukseen?"

"Emme vanno! -- -- -- Emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät väkipyörällä murskattaisiin -- emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät rautoihin kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi pieksettäisiin, niin emme vanno -- emme vanno!"

Kirkkoherra kääntyi ja lähti.

Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa. Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen matkaa hänen korviinsa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille, "he tahtovat tehdä julkisen kapinan".

"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.

"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia itselleen lisäväkeä."

"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"

"Habajasta -- mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"

Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.

Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se, joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna päätöksensä toimeen.

Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän -- hiljaisesti ja salaperäisesti kuin uhkaava onnettomuus.

Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan, unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään -- sinne jätti hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista päivää. -- -- --

Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä. Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.

Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa, niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy salassa -- kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. -- -- --

Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään varmasti tarvitaan molempia -- suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata, kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia, kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin olkoon sota!"

"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa, samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä, vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.

Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä lisää -- hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä, rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.

Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin, ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. --

Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet, jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön, tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.

Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne tahtoo saksoille kostaa -- joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä; vahinko, ettei sitä ole jo tänään. -- -- --

Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä, jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana käskyjä kylään -- ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen nostattamassa vihan tulta.

"Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin verta vuotanut -- sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee? Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota, miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle! Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!"

Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle perheenmiehelle apuun!

"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme koettaneet -- koettakaamme siis nyt sodalla!"

Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli ensimmäisten joukossa.

Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu. Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun. Moisiota vastaan sotaan -- taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä ja joutua autioon maahan?

Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana mahtunut.

"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva mies. Ja meitä on paljon -- kaikista kunnista, monta tuhatta miestä. Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"

Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä vaarapaikasta.

"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä tielle ajoi.

"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.