Part 27

"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on -- suokaa anteeksi -- hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden kohtuuton, väkivaltainen -- -- --."

Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän menettänyt mielenmalttiaan.

"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet."

"Mihin te perustatte varmuutenne?"

"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen."

"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?"

"Minä en tiedä mitään -- olen täältä ollut kauvemmin aikaa poissa -- -- --."

"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan huoneeseen?"

Herbert katseli suurin silmin puhujaa.

"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän sitten.

"Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat."

"Ja mitä sitten?"

"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina."

Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.

"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi.

"Niin."

Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi, että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi paroni:

"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta vastaan -- todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee."

"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyi Juliette.

"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija."

"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat hänen mielivaltansa alaisia?"

Herbert ajatteli.

"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en asiaa tunne."

"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies, johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle sattunut useampiakin. -- -- -- Sitä vastoin ei rangaistujen, syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa, miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea. Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. -- -- -- Nuoren miehen tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille, ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. -- -- -- Ei siis huomaa mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin."

"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää, jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa."

"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat syynalaiset ovat saaneet?"

"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka suuri hänen rangaistuksensa oli."

"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies, vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas on tyttökin. -- -- -- Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?"

"Ei."

"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?"

"Opman Winter."

"Itse kantaja?!"

"Niin."

Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.

"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti kostaa."

"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"

"Ja te ette tiedä siitä mitään?"

"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei ole tapahtunut!"

"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja, miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole vielä missään tavannut!"

Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:

"Jos tässä on erehdys tapahtunut -- ja teidän selityksenne kuultuani pelkään todellakin niin tapahtuneen -- niin olen siitä hyvin pahoillani ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta. Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa. -- -- -- Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun erehdykseni -- jos se on sellainen -- on ainakin anteeksi annettava. Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"

"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava", vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia. Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa sivistyneissä piireissä."

"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini", vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen. Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita, ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen, ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä tavallisia, jokapäiväisiä asioita.

"Tiedättekö, armas ystävä -- minä en ensinkään ihmettele tuota surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja. Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki -- minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista -- ja tavallista! -- -- -- Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision isännältä jotakin -- varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."

Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.

"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä", virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan. Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain puuttuu. -- -- --"

Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa ystäväänsä. -- -- --

"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa. Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."

Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan silmiin.

"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka vaati sellaista rangaistusta."

"Teidän täytyi?" kysyi Juliette.

"Niin. -- -- -- Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu, ja sitä vaatii meidän siveysoppimme."

"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain käskystä myöskin varastaman."

"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand", vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä; sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla hänen neuvoansa."

"Ja tuo neuvo oli."

"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan vahingoksi. -- -- -- Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti paljon kovempaa."

Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin ruumiinrangaistus -- kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori, oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan vanhempiaan kohtaan. -- -- --

Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta määrää vain kahdeksantoista. -- -- --

Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.

"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää."

"Minun suojelukseeni hän voi luottaa -- vaikka huomaisinkin hänen olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä.

"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut, että tytön isältä otetaan talo."

"Minkätähden?"

"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,"

"Niin on Winter uhannut?"

"Niin."

"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!"

"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys ollutkaan varma."

Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen viha.

"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!" huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa, vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen."

"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan. -- -- -- Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"

"Ja minkä?"

"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille miehelle isänsä talo takaisin!"

"Isäni on kovin sitä vastaan."

"Minkätähden?"

"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä -- -- --."

"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne? Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."

"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle 'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa antaa talon -- jos mahdollista isänsä paikan. -- -- -- Mutta luvatkaa, että lähden raittiiseen ilmaan. -- -- -- Päätäni kivistää, sydäntäni ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja tuomittu kuin tänään."

"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.

"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"

23.

UKKOSPILVET.

Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti valmiit alkamaan sonnanvetoa.

Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen talosta taloon -- ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa, taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.

Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.

Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.

"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?"

Kupias ilmottaa käskyn ja lisää:

"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän rangaistuksenne."

"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel.

"Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla. Muista, että olen sinua käskenyt!"

Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! -- -- -- Aurinko laskee, iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot. Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt, keväinen yö on kulunut.

Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään. -- -- -- Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen kylään.

Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina moisioon.

"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti.

"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?"

Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? -- -- -- Ei kukaan.

"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa veremme vuotaa? -- -- -- Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät antaisi meitä piestä!"

Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti.

Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. -- -- -- Tuo uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. -- -- --

Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle, sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.

He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut. Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna. Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.

Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä. Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat, kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut monta, joiden posket siitä kalpenivat.

Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi kuin kenellekään muulle pitäjässä.

Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut kutsua noudattaa.

"Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen.

"Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch.

Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.