Part 26

"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?"

"Pidän kyllä."

"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?"

"Epäilemättä."

"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?"

"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole vielä oppinut tuntemaan."

"Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen isänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat", virkkoi Juliette. "Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa oikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän tahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt vapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä, että niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet suoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te sen selitätte?"

"Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa", vastasi opettaja.

"Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision omistaja."

"Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen."

"Ja ne ovat?"

"Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä täällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin hänen äitinsä. -- -- -- Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn edut. -- -- --"

"Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen hyvää?"

"Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien vaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät sitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis yhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko säätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä hätäkeinona."

Gottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä lauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.

"Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi", lausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo.

Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian; hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas -- hänestä tuntui kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. -- -- --

Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.

Pari päivää tämän perästä -- kun hän oli kaupungista kotiin tullut -- koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen. Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän kuitenkin perässä.

Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä.

"Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille, neiti, puhuisin. -- -- -- Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä. -- -- --"

Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän tämän sanoja.

"Piesty -- ketä meillä on piesty?"

"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa -- neiti varmaankin hänet tuntee -- nuori, terävä tyttö. -- -- --"

"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?"

"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään -- vahti!"

Ja Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti päätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään. Mutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä selityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin selväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa käytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla pään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä.

Molemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi Miina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa, tyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä tulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa viettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä, moisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä kannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa, poika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi ja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika viedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta päärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi lähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää.

Kouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus pöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta. Ehkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta Juliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren paronin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että siellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla. Mutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun Tohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut puhumaan.

"Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille asian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava on, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten viattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona sanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'."

"Kelle on opman käynyt kaipaamassa?" kysyi Juliette värisevin huulin.

"Saksoille -- kenelle sitten?"

"Tietysti vanhalle herralle!"

Siihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä aamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat olleet ylhäällä.

"Molemmat?" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen kylmää, vastustavaa epäluuloa. "Se ei ole mahdollista", lisäsi hän varmasti. "Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet käskyä Miinan piiskaamisesta."

"En tiedä, kuka käskyn antoi", vastasi kamaripalvelija, "mutta molemmat paronit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän varmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja."

Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.

"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin jälleen kamaripalvelijan puoleen.

"Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole herrojen luona käyneetkään."

"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?"

Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs, puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.

"Saksat uskovat ainoastaan opmannia -- hän on korkeampi kuin palvelustyttö ja kylän poika."

Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.

"Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut."

"Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman on häijy mies -- Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan. Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla vanhempainsa luona."

"Sen tahdon tehdä."

"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä tehtäisi."

Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.

Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:

"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli. Neiti ehkä vielä muistaa -- sama nuori mies, joka viime syksynä sai moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi."

Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa. Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:

"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?"

"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä", vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan."

"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?"

Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei voinut opmannista sanoa.

"Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette.

Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti molemmilla käsillään.

"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei hänellä ole puolisoa. -- -- --"

"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?" kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia kasvoja.

"Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut."

"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi, että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä. "Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!"

Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.

"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."

Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta elämää. -- -- Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.

"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään yhteen, kun kertoja oli lopettanut.

Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän vihdoin sanoillaankin todisti:

"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat", lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan Miinaa ja Maien veljeä."

Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin huoneesta. --

Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui miehen nähden -- ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja väkivaltaa! -- -- -- Hän ei ole vapaa -- sanoo Gottlieb Lustig -- hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua? -- -- -- Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti. -- -- -- Herbert Heidegg valehteli! -- -- --

Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi, jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. --

Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. --

Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan -- hän tuli nähtävästi pellolta -- ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.

Neiti Marchand ei sitä vastustanut.

Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea. Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.

"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.

"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.

"Te rakastatte merta?"

"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan vapautta, sentähden rakastan merta."

"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert. "Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."

"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"

"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä. Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut -- suoraan tilatut Englannista."

"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"

"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"

Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!

"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"

"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.

"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet huojennuksia?"

"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää, että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi panna toimeen."

"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?"

"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä toteutetaan."

"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia toiveita?"

"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet."

"Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?"

"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään. -- -- -- Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin, jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä syntyisi kapina."

Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä -- hänestä ei ole huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.

Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:

"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita työpäiväin vähentämiseen nähden?"

"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa. Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty, sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön, kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla -- paha kyllä! -- ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. -- -- --"

"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?"

"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert, koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain voimaan astumisesta."

"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?"

Herbert rupesi nauramaan.

"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand, etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän miettimisen aikaa!"

"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?"

"Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon, en usein saa nauttia."

"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta, mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu."

Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon.

"Vai niin? Ja missä asiassa?"

"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista."

"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?"

"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna moision tallissa armottomasti piesty."

"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti. Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi. Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki rangaista!"

"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?"

"Isännöitsijä Winteriltä."

"Hän oli kantaja?"

"Niin."

"Mutta mitä vastaajat sanoivat?"

Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.

"Sitä en tiedä."

"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä, mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin varma?"

"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän tuskin pääsi käymään."

"Kun ei näkijöitä ollut -- mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka häntä ylipäätään pieksi?"

"Sen hän itse kertoi."

"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?"

Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.

"Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?"