Part 25

Tunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai eikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra hänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille miehille -- olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen pyyntöä.

Viimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti joka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei kirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille -- niinkuin tosi olikin -- että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin virolaisessa käännöksessäkin. -- -- -- Varottaen kääntyi kirkkoherra Berg vielä kerran miesten puoleen:

"Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako itseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te uppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä, että Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt vallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne, sillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo niin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne. Eivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden he ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan, että suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja nyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te ette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä ja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla taivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä sitä rankaisematta. -- -- --"

Kirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä puheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään johtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants seisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli synkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään varotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista kasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut puheellaan vaikuttaa tuohon mieheen.

"Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta", lausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui tuolilla pöydän ääressä. "Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä lujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa, jos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä."

"Eihän hän ota mitään kuullakseen", vastasi oikeusherra. "Kaikki hän itsepäisenä hylkää."

"Koettakaamme vielä jotakin", ehdotti pastori. "Minä kutsun nuo toiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa." Pastori Bergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen ja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä varomaan Sepän Antsin kiihotusta -- jäi tämä oikeusherran kanssa kirjoituskamariin.

Mutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi virkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta haagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta. Mutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että perheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki entiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten perässä.

"Pidätä!" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä.

Tietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan mies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki, lykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä pastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui.

Ants meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset Mahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä olivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he pitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he vastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan.

"Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme, ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät vitsoista, jos täytätte moision käskyt."

"Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset.

"En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan! Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!"

Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti vaijeten Mahtraan päin.

"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi sitten puiden ja pensasten taakse.

Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra, jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.

Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä ei annettu heille -- -- --. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision omistaja -- hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä, ilmottaa sen keisarille.

Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.

Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti. Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra, jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut takaisin", ajatteli Ants.

Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?"

"Mikä Sepän Ants?" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon taivaallista.

"Mahtran kunnan vanhin."

"Ei minun silmäni ole häntä nähnyt,"

"Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun luoksesi."

"Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?"

"Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan -- en minä tiedä minkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta heidän joukossaan hän ei ollut."

"Ei hän täälläkään ole."

"Mistä minä häntä sitten vielä etsin?" virkkoi kuskari tuskaisena ja kääntyi Juurun puoleen takaisin.

Kokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsi Kokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua.

Sitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan.

Se tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta.

Seuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias kylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon.

"Kuka panee vastaan," lisäsi mies, "sitä luvattiin niin piestä, että suolet tulevat maalle."

"Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?" kysyivät perheenmiehet.

"Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana. Haagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle. Kylläpä hän pitää huolta pieksäjistä."

Miehet katsoivat kalveten toisiinsa.

"Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt," kysyi kupias.

Ei tiennyt kukaan -- ei ainakaan kukaan vastannut

"No kyllä hänen saunansa sitten tuliseksi lämmitetään!" huomautti kupias ja teki lähtöä, muistutettuaan vielä kerran perheenmiehiä tulemisesta.

Nämä seisoivat kauhistuneina koolla. He eivät nyt hetkeäkään epäilleet, ettei asia alkanut käydä vakavaksi, sillä hyväsydämisinkään haagituomari ei antanut itseään niin kovin pettää, ja nykyisestä oikeusherrasta Habajalla tiedettiin ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Kirkkoherra ei tietysti ole lähettänyt armahduspyyntöä, kun eivät miehet olleet luvanneet noudattaa moision isäntien vaatimuksia.

"Mitä nyt piti tehdä?"

"Mitä muuta kuin piiloon!"

"Piiloon niin! Eläinkin varjelee omaa nahkaansa, miksi siis emme me!"

Ja todellakin kääntyivät miehet kukin taloihinsa, antaen naisilleen ja lapsille vielä joitakin neuvoja ja sitten alkoi kiireellinen pako kylän ympärillä olevaan metsään, heinämaille ja soille. Nuoret ja reippaat, vanhat ja voimattomat -- kaikki jättivät kotinsa kohtalon varaan ja etsivät kuin takaa ajetut eläimet metsän tiheiköissä ja pensasten varjossa suojaa, johon kauhistuksissaan saattoivat pistäytyä.

Haudan hiljaisuus syntyi ihmisistä autiossa kylässä. Synkkinä, niinkuin itse mieletön musta kurjuus, kyyköttivät armottomat savuhökkelit kirkkaassa päivänpaisteessa matalalla hiekkatörmällä. Palavassa läikehtivässä ilmassa, tuossa haudan hiljaisuudessa oli jotakin raskasta, masentavaa -- siinä piili onnettomuutta, ja etempää niityiltä nousi autereen tapaista utua ilmaan -- oli kuin kuolevan hengen viimeinen rukous. -- -- --

Mutta moision puolella, jossa nuo suuret komeat huoneet uhkeiden puistojen keskellä kohosivat, rupesi ilma samassa välkkymään ja säteilemään. Sotamiesten pyssyjen piikit kimaltelivat siellä päivän kuumissa säteissä. Ja maa tömisi sadan miehen ylpeästi astuessa raskailla saappaillaan. -- -- --

Mahtran moisioon on tullut tänään 50 miestä sotaväkeä ja kaksi upseeria. Heillä on mukanaan keppiä ja vitsoja, 20 paria jalkarautoja ja 30 paria käsirautoja. Tänään on Mahtrassa säädettävä oikeutta. Kuuma, punainen veri oli tänään tämänkin moision pihassa kirjaava hiekan ja kivet punaisiksi.

22.

VAIKUTTAVAT VOIMAT.

"Jumalan kiitos!" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä kuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen.

"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg, kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt nuoren, rikkaan paronin kosimisen.

Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta, ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana -- tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille: "Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!" -- -- -- Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B. niin olisivat vastanneet -- olisivat kosijan isä ja äiti saaneet halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta vaarasta.

Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi, umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi. Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen olentonsa näkyi murtuneen.

"Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista -- oikean morsiamen. Siksi valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.

Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.

Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut. Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren, kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys synnyttää.

Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää -- salaa, vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella, joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän itse.

Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien, sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja -- ottakaa siitä esimerkkiä -- ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu aikaan!" -- -- --

Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.

Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja seurapiiriin -- ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista; he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille ollut tehnyt mitään pahaa -- ainoastaan siitä syystä, että hän monessa asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. --

Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli yhä edelleen -- ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli hänen mielessään.

Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa -- Herbertin itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä, vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.

Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.

Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.

Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.

Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi; saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen, minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.

Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden, isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.

Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat vastustaneet niin sanottuja aputekoja.

Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.

Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien syistä.

Pieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti hänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja harvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja ja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin vastenmielisesti kuin hän oli pelännyt.

"Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?" kysyi herra Lustig.

"Huvittaa kyllä."

"Minä olen sen huomannut."

"Te?" kysyi neiti Marchand ihmetellen.

"Niin."

"Kuinka niin?"

"Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän mielipiteitänne."

"Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?"

Lustig kohotti olkapäitään.

"Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista toisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni ajattelen sitä."

"Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?" nauroi Juliette somaa selitystä.

"Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neiti Marchand?"

Juliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja Gottlieb Lustig vastasi:

"Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas elämä."

Ja herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti, sattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta epätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota vastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä apukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla ihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen niin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede ja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi hänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen selityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään ainoastaan kuulemalla, näkemällä ja -- vaikenemalla.

"Te olette varmaankin kuulleet", huomautti neiti Marchand, kun kouluherra oli lopettanut, "että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat olla vastustajien joukossa?"

"Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu."

"Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?"

"Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja -- hänen nimensä on Ristmäen Mihkel -- on tuonut moisioon tietoja, mitä neuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!"

"Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat vastustusta", huusi Juliette. "Minä arvelen, että heille uusissa asetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä vapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa." Gottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa.

"Miksi te niin arvelette?" hän kysyi.

"Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän itse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia."

"Se ei ole tapahtunut."

"Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?"

Lustig kohotti olkapäitään.

"Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu huojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!"

"Tiedän, neiti Marchand!" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän muuten oli puhunut. "Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät vaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän toiveitaan täytetty."

"Keltä he niitä vaativat?"

"Molemmilta paroneilta."

"Moision nykyiseltä isännältäkin?"

"Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin puheilla."

"Mistä te sen tiedätte?"

"Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter."

Juliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä.

"Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?" hän kysyi.

"Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että eivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä aikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut."

"Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!"

"Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa kauvempana olevissa moisioissa."

"Niin on tehty, mutta täällä ei?"

Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa. Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen kääntyi virkatoverinsa puoleen.

"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään. Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. -- -- -- Puhunhan teidän kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa virassa. -- Tahdotteko?"

Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko, naisekas puna.

"Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.