Part 24

Antsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha seuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään tai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta olisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman enää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää uuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena ja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan kotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli laitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin aika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan.

Niin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä oikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi haagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä muitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin. Sekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan vanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. --

Synkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana haagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he lujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon -- tulkoon, mitä tulee! --

Tuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena illalla kotiin.

Tuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut, kun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä uutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä masentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili joka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa hengittämistä.

21.

MURHENÄYTELMÄ ALKAA.

Seuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet, etteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä vaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko kuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan torjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista. Mutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli kova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti vastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision sonnanvetopäiviä.

Sentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen ja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä rangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä. Rangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin Habaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle kaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton piekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien soidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja talonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että siltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi mieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät hirmuisen rangaistuksen.

Monesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät selvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra von Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät sielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina takaisin kotiin, sanoen: "Eikös kuvernööri ole samanlainen moision isäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!"

Koko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä uudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu aputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta, osaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä asetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti otettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: "Talonpoikain maita ruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen rajat määrätään"; 32 pykälässä: "Talon maiden mittaus ja rajojen merkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen jälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa"; sitten 33 pykälässä: "Niin kauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat talonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta 1846 säätää", ja vihdoin 35 pykälässä: "Niin pian kun jossakin moisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja oikeudessa vahvistettu, _aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia_."

Lain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista huomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä vielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127 pykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna aputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin kaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin aputeoista; siellä oli sanottu, että "vuokraajan pitää moision herralle tehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2) _apupäivät_; 3) maksaa viljalla tai muulla tavalla pienet moision veromaksut." Tässäkään ei ollut nimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi siis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan.

Talonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki heti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että asiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli määrätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko kuvernementissa.

Ei ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa ja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla oli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia.

Mahtrassa tapahtui seuraavaa:

Torstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään ja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä seuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten kanssa. "Sinä Ants", lisäsi hän, "tulet huomenna varhain moisioon ja istut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon kautta."

"Mitä sinne Habajalle sitten mennään?" kysyi kunnan vanhin.

"En minä tiedä", vastasi kupias.

Ants tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt, että haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli odottanut oikeuteen.

Seuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon. He tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo huhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko sotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia talonpoikia piiskuuttanut.

Miehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui heidän joukkoonsa.

"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme."

Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.

"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän.

"Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä meille soisi -- pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?"

"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme", huomautti kunnan vanhin.

Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.

"Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön. "Miina, mitä sinä meillä asioitset?"

Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt. Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.

"On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu -- -- --."

"Soo! Mikä siellä sitten on?"

"Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!" huusi tyttö kostein silmin ja vavisten. "Siellä juoksee verta, että koirat voivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä -- 600 miestä! -- -- --"

Mahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi kokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille.

"Puhu, Miina, puhu!"

"Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo tehdä aputöitä", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. "Eilen oli jo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin sotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin puhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin kaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä: 'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli häneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty lattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan vanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat, etteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin ja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden eteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti tuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi sotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan sidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon kauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään, pantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa katsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies irti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti päätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' -- -- -- Uudestaan sidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä. Taas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin vielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies penkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen penkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi -- kasvot keltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu! Piestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää, huutaa vielä: 'En alistu!" -- -- --

Pelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he ihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta:

"Ajatelkaa, minkälainen mies!" huusi Matsin isäntä. "Ottaa sata kymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!"

"Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan", huomautti Reinun isäntä.

"Sitten annettiin Jaan olla", kertoi Miina edelleen, "ja otettiin toiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia niin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu oikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt vannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle, mitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja liikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten ottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä nimen alle. -- -- -- Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa, mitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että he eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä piiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä, että se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin tulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, -- silloin voivat saksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' -- -- -- Näin käski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla miehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa vanhan lain noudattamista."

"Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?"

"Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse näemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin sodassa!"

Tytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät hetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän totisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi heidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan auringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt tehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan ei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan paneminen on myös pelottava asia.

Miehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko Habajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän isäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta saamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät Mahtran miehet alakuloisina neuvotellen.

"Kuulkaa miehet", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen. "Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt varmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia; kun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse emme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan, kun suinkin voimme."

"Niin minäkin arvelen", virkkoi Matsin Priidik. "Kun toisilla oli niin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa, niin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan haagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan piiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu keisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!"

"Minä kyllä en lähde nahkaani myömään", päätti Tillin isäntä. "Ennen heitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä."

Samoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin vaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten kiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas korkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli myöhästynyt.

Miehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen ja kysyi:

"Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin edellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me."

"Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut", vastasi Sepän Ants. "Mutta minä myös arvelen, ettei meidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä meistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa: 'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'"

"Ants on oikeassa!" huudettiin. "Habajalle me emme lähde, -- se olisi suuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja eivät he jätä -- onhan heillä sotamiehiä apuna!"

"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla tulevat!" vastasivat toiset.

"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota", neuvoivat jotkut.

Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata, että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden välillä.

"Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta -- pelottomina ja perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme ensin hyvällä jotenkin päästä perille. -- -- --"

"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni.

"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!"

"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin -- tohtineeko hän?"

"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi."

Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:

"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä avuksemme eivätkä anna meitä piestä."

Tämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan todellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä oli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä paremmin saattoivat toivoa voittoa.

"Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kello kahdeksaksi kirkolle", lausui Sepän Ants. "Joka ei itse tahdo mennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä, mutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten kirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä neuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää."

Näin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös pantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä määrätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki Mahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita.

Sepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille selittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi hän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta.

"Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä", lopetti hän, "ja joka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja. Tahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja suostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?"

"Ei, ei", huusivat monet.

"Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään huomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?"

Jälleen huudettiin, "ei!"

"Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä silloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat piestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla voisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja kysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran ja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet tulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä menen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra säikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!"

Neljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat seurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin.

Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.

"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme herran täällä."

"Miksi niin?"

"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla Habajalle mennä."

"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei olisi syytä."

"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin.

"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?"

"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio poltetaan."

"Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.

"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas."

Kunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran ajattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua vastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi turvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän pappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia pensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi ihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana.

"Lähtekäämme sisälle", virkkoi hän Antsille.

Kun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset miehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin seurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet koolla -- yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa.

Kirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa vastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla saksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan miehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle vaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka heitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin seisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että sielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti ikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää.

Kirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä, sitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan:

"Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa huomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus, ja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin teidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa moision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen vanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme haagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista. Sitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle. Tahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?"

Ilman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet.

"Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat sotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä saatte kovan rangaistuksen."

Miehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta heidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden pyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi virallisesta "Maavalla Kuulutajasta", mitä siellä oli sanottu uuden lain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin sangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23 p. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816 vahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan ennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman. Kuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut työorjuuden edelleen olevan voimassa.