Part 23

"Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa", lausui vanha paroni. "Hän näkyy olevan parantumaton." -- -- --

"Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi molemmille kovinta rangaistusta!"

"Molemmille?" kysyi nuori paroni. "Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?"

"Miksi emme?"

"Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta -- ehkä tytön voisi siitä vapauttaa?" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä vastustusta.

"Jälleen uutta!" nauroi vanha paroni. "Tahdotko väkisin antaa ihmisten joutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys vaikuttaneen -- sehän on nyt muodissa -- mutta siihen eivät moision isännät taivu."

"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos herrat paronit suostuvat."

Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.

Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta -- Miinahan oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään -- niin hän vihdoin rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen. Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa oli hän jälleen suora ja terve mies. -- -- --

Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta. Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa. Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta -- moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he valehtelisivat, nuo kurjat! -- -- --

Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.

Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen, kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.

Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä lukemassa. -- Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.

"Anna kuivalta -- sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle. "Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.

Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet. Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi. Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja lähtevät pyristen lentoon. -- -- --

Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää. Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa -- mutta opman seisoo ja vaikenee -- vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat niin hukassa.

"Kyllä!" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan kärsimättömästi. "Jää penkille paikoillesi!" karjuu hän tuskissaan kiemurtavalle tytölle.

Vahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. "Verinen iho on valettava, ettei liha mene hukkaan", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku kuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen selkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä, niinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. -- -- --

Vesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä. -- -- -- Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle terveellistä. --

Ei kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden henkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt sisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut vahdin työtä loppuun asti. "Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka minut rohkeni luotaan karkottaa!" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu irvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen olisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin ovelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan esille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti vaatteitaan.

"Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta", alkoi Prits hävyttömästi pilkaten.

Tyttö ei katsokaan häneen.

"Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä sinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?"

Miinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä punainen kuin paise.

"Katso", pilkkaa armoton mies edelleen, "jos olisit tullut kupiaan rouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit kunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea."

Miina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta tuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti tytön veristä ihoa ja kysyy:

"Ottiko kipeää? Puhu toki!"

Nyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin.

Ilkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa lyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu kiireesti väliin.

"Jätä tyttö rauhaan", hän urisee. "Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai mitä?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" huutaa kupias.

"Mitä sinä tytöstä tahdot?" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin vielä on oikeudentuntoa sydämmessä. "Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta rangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?"

Ja antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits seuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin seisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään.

Tiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan. Tämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin lyönnistä ja itkusta aivan turvonneet.

"Miina!" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa hätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle penkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa.

Mai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat raittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa.

"Tiedätkö", virkkoi hän vihdoin, "tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu kouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa nuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu. -- -- -- Se kyllä ei enää sinua auta", lisäsi hän, "mutta opman otetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!"

"Minusta ei ole väliä", nyyhkyttää Miina. "Mutta Jumala tietää, mitä Päärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään haagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja sitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!"

"Milloin hän sinne viedään?"

"Hän varmaankin jo on viety", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn vasta huomen aamuna sinne viedään.

Mai koettaa lohduttaa onnetonta. "Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka ei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään autioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen sinua." -- -- -- Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman hänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä nyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa Päärnun kohtaloa ajatellessaan.

Tytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan.

"Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?" kysyy hän vielä Miinalta.

Tämä pudistaa kiivaasti päätään.

"En, suoraan menen kylään, -- pankoon pahakseen tai ei", vastaa hän. "Isä tulkoon noutamaan kirstuni."

"Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona", valitti Mai. "Läksi Ada neidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee, laitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin saa ehkä avun."

Mai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja vaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin vievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän on melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on hän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen. Itkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa:

"Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein, mitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!" -- -- --

Seuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän voiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole leikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn pariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri tai murhamies -- niin oli opmannin kova käsky -- vietiin hän kunnan vanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään haukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja sitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli hellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan tippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen pitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei tahdo menettää terveyttään ja elämäänsä.

"Muista isääsi, poikani, muista isääsi!"

Mutta muistiko hän?

20.

UUTTA LAKIA TUTKITAAN EDELLEEN.

Uudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla jälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe uuteen lakiin.

Sepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen ollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli hän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli saanut opetusta kolmessa kielessä.

"Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan", kertoi Ants Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. "Vein hänelle suuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan." Olemme juuri asiaa toimittamassa, kun opman samassa virkkaa:

"Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin selitit uutta lakia?"

"Kuinka minä väärin selitin?"

"Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata, tulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole yhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa." Minä vastasin:

"En minä kirkkoherralle mitään selittänyt -- kävin itse kirkkoherralta selitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127 pykälässä asiasta puhutaan."

"Ants, Ants", vastaa opman minulle, "älä rupea omaa nahkaasi kauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra on sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää olisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin veteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän herra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä sinulle tekee."

"Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan", puhui Ants Tertsius edelleen, "mutta olenko minä sitten niin arka mies, että heti häntä jalkain välissä vannon? -- -- Jo seuraavana päivänä läksin kaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain saisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään."

"Mistä sinä sitä kävit kysymässä?"

"Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat moision isäntiä -- tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas, ethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä kirjalla teet?' -- -- -- Läksin sitten lainauskassan palvelijalta neuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa vain moision isäntiä puheilleen. -- -- -- Eipä ollut sitten muuta kuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo."

"No, mitä hän sanoi?"

Ants pudisti katkerasti päätään.

"Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä varastamaan tai varkautta suojelemaan. -- -- -- Otan lakikirjan esille ja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta sanotaan. Hän vastaa:

"Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi sinulle puhua yhtään sanaa!"

"No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?"

"Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että jos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän saa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi selittämään tuota kirjaa".[13]

"Ja silleen asia sitten jäikin?" kysyi Jyri.

"No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin."

"Eikös ole paholainen irti!" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen näköisenä. "Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri kuin olisi joku salainen asia!"

"Niin, niin", heilutti Ants päätään. "Saksojen käsi on raskas."

"No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?"

"Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon -- herra on siellä", vastasi Sepän isäntä. "Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia kontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat varmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella."

Uudentuvan perheenmies katseli miettien maahan.

"Tiedätkö Ants", virkkoi hän sitten päätään nostaen. "Ota minut mukaasi vankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada tietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä taas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole mitään kehuttavaa!"

"Mielelläni", vastasi Sepän isäntä. "Vankkureissa on kyllä tilaa -- olen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa."

Jyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssa Mahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin.

Illalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä heidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa uhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen päättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista pelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan oikeuksiensa puolesta -- itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon rohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon, että laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut selittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä vastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat saksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää!

Ei mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville. Varmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa. Osottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat kaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille. Mutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants huomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää. Kiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. --

Konstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan kunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin; toiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants heille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet.

Sepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman Rosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis, sillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja kiireellisesti selittää ajatuksiaan.

"Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia kontrahteja", alkoi hän. "Mitä uusia kontrahteja te vaaditte? Niitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja arvioidut." -- -- --

Kunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut.

"Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants, olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin, sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat. Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. -- -- --"

"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin väittää.

"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi, sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa oikeastaan tahtovat?"

"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi heiltä itseltään!"

"Minulla ei ole aikaa -- pitää heti lähteä", vastasi herra von Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä -- ovatko ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?"

"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti uusia kontrahteja myöskin."

"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?"

"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi."

Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.

"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin. Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. -- -- -- Jos teillä vielä muuta on sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä."

Hän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta ulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin vaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta, eikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän vaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois.

Sepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti takaisin huoneeseen.

"Aina sama asia -- tee niin tai näin", lausui Ants perheenmiehille. "Ei tahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi."

"Mitä hän sanoi sonnanvedosta?" kysyi Arusepän isäntä.

"Meidän pitää ajaa, mitä muuta!"

"Rahan edestä vai?"

"Vai rahan edestä!" nauroi Ants katkerasti. "Jos kivet moision pihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät aputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa, jonka minun piti teille ilmottaa."

"Se on vasten lakia!" huusi Tillin Otto kiivaasti. "Me emme luovu oikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!"

"Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään", selitti Adran Hindrek.

"Ja minä! Ja minä!" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin kaikkein puolesta.

"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä.

"Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme saada oikeutta!"

Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.

"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä yksimielinen.

Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.

Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies, istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.

"Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.

"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa", vastasi kunnan vanhin.

"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?"

"Sanoin kyllä."

"Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta."

"Niin."

Opman kiirehti ovesta ulos.

"Miehet, tulkaa tänne!"

Hitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta. Opman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut liiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia.

"Tuletteko sonnanajoon, vai ei?" karjui opman ovelta.

"Emme tule!" vastasi jokainen.

Isännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan vanhimman jälleen puheilleen.

"Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!" huusi hän Antsille. "Sinä olet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä hedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! -- -- -- Seiso siellä ja odota!"

Itse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla kirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen koteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle.

"Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille", sanoi hän kunnan vanhimmalle.

Antsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä vastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös muistaa opmannin uhkauksen: "Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin veteen."

"En minä lähde", vastaa hän estellen, "laittakaa minun työläiseni, hän kyllä osaa käydä!"

"Vait! Sinä lähdet itse!" ärjyi opman. "Mutta et ainoastaan sinä, nuo seitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös; anna heille heti käsky!"

Ants koettaa pyytää sovintoa.

"Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille? Se ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki vanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää oikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että kysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei. Jos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen."

Opman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin todellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet arvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen.

"No hyvä", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan jälleen pöydälle, "tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta ovat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana työläiselläsi!"

Nyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. "Teidät käskettiin huomenna haagioikeuteen", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, "mutta minä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä, sitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa nähdä, mitä toiset arvelevat."