Part 22

Miina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa osottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta selviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti.

"Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää pieksemään", sanoi nuori mies.

"Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin -- etkö ole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi! Ja hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona."

"Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet pois varastamatta nuppineulaakaan?" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin täytyi hänen nauraa Miinan tuumille.

"No minähän ajoin heidät menemään."

"Kauhalla vai?"

"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin apua."

"Kuka sen kuuli?"

"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon."

"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta apua -- niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta lyöntiä miehessä vaikuttaa!"

"Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen. "Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä. Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat."

Tosiaankin -- tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti huomasi.

"Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua -- niin anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä rupeaa pelkäämään."

"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä sairastuu pahasti."

"En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan kepin iskun -- muualle löin kepillä."

Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin akkunastakin sisään.

"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle. "Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! -- -- -- Menet varmaankin taas puutarhan kautta?"

"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn.

Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.

Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.

Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan. Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua silmän täyttä. --

Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa, mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin itselleen selvitellyt.

Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!" Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.

Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi hänet nähdä.

Opman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli häntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli selällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän tuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä.

"Minä olen hyvin kipeä", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Minun pääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille."

Tyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen taitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän.

"Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa", käski opman. "Katso, pullo on varmaankin salin pöydällä."

Pian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää juomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien vajosi hän jälleen vuoteelle.

"Eikö herra opman tahdo syödä?" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi.

Herra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään.

"Ei vielä!"

Väkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä ummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin perästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä jotakin hapanta -- "kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka mitä hyvään oikein hapanta -- -- --."

Miina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda sängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti syömisen aikana seisoa vieressä.

Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes puhuisi, jos jotakin pyytäisi!

Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.

Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui kuin olisi sydän lyönyt kurkussa.

"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen tyttöön.

"Kuka?"

"Völlamäen Päärn."

Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan liikkunut. Opman siis muisti kaikki.

"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut."

"Ei milloinkaan?"

"Ei tässä talossa."

"Mutta viime yönä?"

Miina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai puhua totta?

"Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani", virkkoi hän vihdoin.

Opman katseli häntä kuin haukka.

"Valehdellakin osaat", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen suunsa ympärille. "Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan molemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut -- te molemmat!"

Miina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen auttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan.

"Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun. Minä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun herra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin akkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni."

"Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?"

"Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua ahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit. Hän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman yöllä mursi oven auki."

"Mursin auki?"

"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi on rikottu."

"Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä -- minulla oli paha elämä."

Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia, kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus jotakin auttaa.

"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä -- minä panin ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu -- sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä tänään. -- -- -- Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että opman öisin ahdistaa palvelustyttöään."

"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?"

"Se ei ole valhe!"

"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan -- sinua vai minua!" huusi isäntä Winter.

Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku uhkaus.

"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!" alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna! Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään -- koko ruumis on kuin tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. -- -- -- Tiedätkö, Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!"

"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö.

"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär. -- -- -- Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?"

Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan, antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä, kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:

"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi! Niin totisesti kuin olen moision opman -- sen te saatte! Teidän pitää vielä minua oppia tuntemaan!"

Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta sanaakaan ei tullut kuuluville.

"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi, "annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus -- se on vanhastaan tietty."

"Eikö -- herra opman -- voisi meille -- antaa anteeksi", lausui tyttö värisevin huulin.

Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.

"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä lihamöhkälettä."

Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan puhumattomaksi ja häntä se huvitti.

"Herra opman -- voisitte ehkä sentään meille -- antaa armoa", rukoili Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua polvilleen kovan kiusaajansa eteen.

"Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa vankikyydillä kaupunkiin. -- -- -- Nyt voit mennä! Tunnin perästä tahdon saada puolista."

Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä, ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat soivat. Joka askeleella hän voivotti.

Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.

Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! -- -- -- Kun hän sitten astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! -- -- -- Vihaisesti pudisti opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.

Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää. Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista! Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!"

Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten, kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka vartaassa!"

Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan kanssa melkeinpä lempeällä äänellä.

"Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin, että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi, niin voisi siitä ehkä vielä puhua." -- -- --

"Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa.

"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen isännäksi. -- -- -- Mutta sinähän olet uppiniskainen."

"En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra opmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään."

"Soo! Saa nähdä!"

"Herra opman antaa siis anteeksi?"

"Saamme nähdä, saamme nähdä!" sanoi Winter.

"Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi -- Päärnun tarvitsisi myös saada anteeksi."

"Ohoo -- vai tuolle hirtehiselle armoa!"

"Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?"

"Onko hän sinulle sitten niin kallis?"

"Onhan hän minun sulhaseni."

"Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää", virkkoi opman, vilkaisten tyttöön konjakkipullon takaa. "Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun sulhasesikin armahtamisesta."

Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.

"Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa. "Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää palvella -- -- --."

Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina. Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön. Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.

Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.

Kyökissä oli kaikki hiljaista.

Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.

"Ahaa!" ajatteli isäntä.

Hän astui sisään.

"Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä nurkkaa.

Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. --

Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. -- -- --

Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että vapisi. -- -- -- Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista -- pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! -- -- --

Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne -- pelko. Hän silmäili pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu valtasi hänet.

"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!" ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen luonto tunnettu."

Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä. -- -- --

Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.

Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.

"Missä olit yötä?"

"Aittamiehen luona."

"Minkätähden?"

Liekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut.

"Miksi et ollut kotona!" ärjyi opman kauhean vihaisena.

"Minä pelkäsin!"

Kaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi veri juosta. -- -- -- Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta.

Noin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön huoneeseen.

"Lähde paikalla talliin -- vahti jo odottaa! -- -- -- Sinun toverisi viedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!"

19.

KELLÄ VALTA, SILLÄ OIKEUS.

Lähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt "ylös". (Sanalla "ylös" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.) Hänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä selkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä ei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut suuri -- niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa ihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos eivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen kunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä, niin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan vahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut lähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus tapahtui.

Mutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin kirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun puolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä ja sekin vähä oli joka hetki menemässä. -- -- -- Hän ei ensinkään erehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta.

"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä ja käyristyneen vartalonsa.

Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin peltokarttaa.

Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.

"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa! Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien käsissä -- omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti.

"Mitä minä kuulen?"

"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. -- -- -- Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin."

Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi liikutettuna.

Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan kolkkoa tapausta.

Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut. Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki oli ollut pimeää.

"Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut.

"On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.

"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti ja häpeä!"

"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä, josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt tiedottomaksi. -- -- --

"Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.

Herbertkin pudisti totisena päätään.

Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut -- kertoi opman edelleen -- oli hän löytänyt itsensä sängystä -- koko ruumis kuin nyletty ja survottu. He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?

Eivät tahtoneet -- uskoivat muutenkin.

"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi vanha paroni vihasta kiihtyneenä.

"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter.

"Mikä Päärn se oli?"

"Kuka muu kuin Vôllamäen!"

"Uudentuvan päiväläinen?"

"Se sama!"

"Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!" huusi vanha paroni. "Ei ole ensimmäinen kerta, kun se mies tappelee." Ja hän selitti pojalle, mitä hän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi, että heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä.