Part 21

"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja -- kuinka vaikeaa on niitä toteuttaa -- kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni! Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."

Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä, sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen kädestään maahan. -- -- --

Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin, väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:

"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista kehotusta, Juliette?"

"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta, kun me tällaisista asioista puhumme."

"Juliette, minähän rakastan sinua!"

Neiti Marchand nousi ylös.

"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää lähteä lapsia katsomaan!"

18.

JOLLA VÄKI, SILLÄ VOIMA.

Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn, joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.

Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin harvoin tavannut Miinaa.

Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi elämästään kertoa.

"Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi minut karvoineen päivineen."

Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen vihdoinkin tapahtui.

"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!' -- -- -- Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut, mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että kylän lapset minua sormellaan osottavat."

"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"

Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.

"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän. "Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo -- mutta sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on. Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan. Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty, sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta ei tule minun vaimoani'. -- 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle sudenpassit?' -- 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. -- 'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. -- 'Noh, tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni. Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!' -- Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"

"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"

Miinan pää vaipui alas.

"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli: 'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja olkoon hän vaikka sinun naisesi!' -- -- -- Sehän minua surettaa! Minä en kauvan ole siinä talossa palveluksessa -- lähden kerran vaikka yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."

Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.

Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä -- melkeinpä liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta kiinni. -- Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin. Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.

Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä tuijotti hän maahan.

"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.

"Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin itseni irti -- eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää -- mutta tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä -- kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!' -- -- -- Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän."

"Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä. "Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!"

"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan -- käyvät siellä usein korttia pelaamassa -- niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita. Silloin on tietysti taas suuret juomingit."

"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään -- niin onhan sinulla hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori.

"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn. Kyllä saattaa ihminen olla kamala!"

Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.

"Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu."

"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä tulee."

"Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä varaani."

Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi kädellään.

Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle, että hän aikoi mennä kapakkaan -- vieköön poika hevosen kotiin. Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.

Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti suoraa päätä kapakasta moisioon.

Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän itselleen tukevan kepin -- varmaankin moision koiria karkottaakseen. Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut; sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.

Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.

Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki. Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen. Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.

Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä ja selkäänsä -- hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana kuin uneen rauvennut.

Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina, lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä, hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se pantiin lukkoon.

Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.

Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka hänen piti tarkotuksensa toimeen panna -- sitä hän ei voinut mielessään selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on tarpeellinen -- tuumasi hän.

Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.

Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä oleviin konjakkipulloihin.

Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää kuvaa.

Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo, joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.

Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan. Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen, hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on hyväpäinen mies -- joka tietää, mitä tahtoo! -- -- -- Mutta äkkiä tuo hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn, silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. -- -- -- Sitten otti hän perätysten kaksi ryyppyä. -- -- --

Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi vähitellen toiseen huoneeseen.

Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi kyökkiin.

Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa, koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. -- -- --

Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä, kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului pimeästä säikähtynyt huuto.

Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla. Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.

Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä. Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren, valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon. Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle. Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. -- -- --

Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki raskaasti rinnassa koristen maahan. -- -- -- Huoneessa vallitsi sitten haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.

"Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin.

"Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen, Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan.

Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen sataa iskuja -- kiivaita, armottomia iskuja. -- -- --

"Päärn! Päärn!"

Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi rajusti temmaten kepin hänen kädestään.

"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?"

Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:

"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi -- aijotko murhamieheksi!"

Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja jäi istumaan sen reunalle.

"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!"

Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:

"Päärn, hän on kuollut!"

Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos -- sydän lyö!" Hänen ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.

"Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina.

"Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn.

Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.

Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti säikähtävän.

"Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. -- -- -- Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat huoneesta. -- -- --

"Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.

Päärn vaikeni.

"Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit sisään? Mikä sinun oli mielessäsi?"

"Näithän sinä jo, mitä varten tulin!" vastasi Päärn vihdoin kylmän, jäykän rauhallisena. "Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun apuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi."

"En minä tiedä!"

Päärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi tutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui ovipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin että ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua.

"Miksi et pannut ovea lukkoon?"

"Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta."

"Eikös avain ole aina kyökin puolella?"

"On."

"Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. -- -- -- Minä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. -- -- -- Joko sinä nukuit, kun hän tuli?"

"Olin juuri nukkua."

"Noin vaatteissasi?"

"Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä."

"Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä! Vahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!"

Ja jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli.

Miina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli häntä rukoilevin silmin.

"Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano ennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?"

"Sinullahan ei ole mitään pelättävää", vastasi Päärn. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä siitä! Ei se ole ensimmäinen kerta."

Miinalle nousi vedet silmiin.

"Olitko sinä sitä vailla?" nyyhkytti hän. "Sano, mistä tulit sille päälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki sinut tänne toi?"

Päärn katseli synkästi alas.

"Mistä minä tiedän", virkkoi hän vihdoin. "Itse valitit helluntaina, että hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että hänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja minä tulin."

"Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut vihdoin vielä rautoihin!"

Siihen ei Päärn osannut mitään sanoa.

"Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä", sopersi Miina vavisten. "Mitä me huomenna sanomme?"

"Sinä tulet pois täältä -- mitä muuta!" vastasi Päärn. "Ehkä hän sinut itsekin ajaa pois."

"Mutta sinä?"

"Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään."

"Ehkei hän tuntenutkaan sinua!" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva olenkorteen.

"Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin."

"Minä sanon, etten tiedä", virkkoi Miina äkkiä.

Päärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään.

"Se ei varmaankaan mitään auta", urisi hän. "Jos miehellä vielä vähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä näkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista -- eihän vieras tänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli."

"Mutta olisihan voinut olla varas."

"Eihän ole mitään varastettu."

"Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!"